Luku 11: Suuri tuntematon
Aika kuluu loppuunsa ennen kuin ehdin ajatella mitään. En ole vieläkään nähnyt Igrania. Sen sijaan olen kuunnellut taukoamatta turvajärjestelyistä ja erilaisista hätäsuunnitelmista. Koko tilanne on oikeastaan aika huvittava. Minä ja valtiaat emme kuulu joukkoon, mutta meidän tulee silti olla mukana. Siinä on jotakin loputtoman irvokasta. On kuin avohaavan päälle laittaisi kirkkaan tarran siteen sijasta.
Mutta maailma ei ole enää samanlainen kuin kymmenen vuotta sitten. Osaamisella on yhä merkitystä, mutta ihmishenki ei ole koskaan ollut kevyempi kuin nyt. Sankarin imagolla on enemmän painoa kuin sillä, jääkö kukaan meistä eloon.
Aluksemme on pieni ja pitkulainen, sen kyljet on tehty aoliitista. Sisällä hehkuu vihreä. Kun välttämättömiä matkatavaroita kiskotaan koneeseen, huomaan ajattelevani kotiani. Narniaa. En ole käynyt siellä pitkään aikaan. Minut tempaistiin mukaan elämään, joka ei ole minun, mutta silti otettavissani. Niin helpoksi tämä on käynyt. Vai onko se sittenkään helppoa? Sisintäni pistelee joka kerta, kun kuulen valtiaitten nauravan tai Remingtonin sivuuttavan Igranin persoonallisuuden puhuessaan.
Mukana on monenlaista osaajaa. Pieneen alukseemme on tarkoitus mahtua kymmenen ihmistä. Ja Igran. Ryhmä pyörii ympäriinsä, alus on jo miltei lastattu. Jos ymmärtäisin tekniikasta hivenenkin enemmän, saisin tapahtumasta varmasti enemmän irti. Nyt saatan vain tuijottaa, kuinka ne, jotka osaavat, tekevät mitä pystyvät. Kun viimein näen Remingtonin, nykäisen miestä hihasta.
”Remington. Odota.”
”Kas, Elara.” Hymy. Miksi hän hymyilee joka kerta, kun puhuttelen häntä vapaaehtoisesti? ”Nyt on vähän kiire. Puhu äkkiä.”
”Missä Igran on?”
Remingtonin ilme käy vaikeaksi. Huulet raottuvat, sähkönsiniset silmät vilkuilevat vasemmalle kuin odottaisivat jotakin pelastamaan tilanteen. Minä vain tuijotan.
”Haluan nähdä hänet.”
”Tuota… Hitto.” Remington huikkaa ohikulkevalle naiselle jotakin, nainen nyökkää ja juoksee sisätiloihin. Kenties hakemaan jotakin, joka kuului Remingtonille.
”Katsohan, Elara… Tilanne on nyt sellainen, että sinä et voi nähdä ystääväsi aivan vielä.”
”Missä hän on?”
”Koneessa.”
”Miten hän voi olla?”
”Elara, älä nyt kimpaannu, mutta muukalainen on tavallaan… sidottuna.”
”Miten niin sidottuna! Sinä lupasit!”
Remington huokaisee. Hän puhaltaa kasvoilleen valuvan mustan suortuvan ja tarttuu minua harteista. Saan jälleen katseen, joka on osoitettu lapselle, ei vertaiselle. Tiedän, millaisia sanoja katsetta seuraisi.
Mies kertoo minulle mahdollisimman yksinkertaisesti, miksi Igran on jouduttu sitomaan osaksi koneen perää. Kadotan yksityiskohdat puolessa välissä. Kykenen kuulemaan vain, että ystäväni on kahlein kiinni, jotta hän ei pääse rimpuilemaan pois kipujen alkaessa. Kipujen. Remington puhuu minulle ensimmäistä kertaa siitä, että riittävän ajan kuluttua solaariselle säteilylle altistuminen satuttaa Igrania. Kukaan ei kertonut minulle. Ei Remington, ei edes Igran itse.
”Minä tiedän, että tämä kuulostaa sinulle petokselta. On totta, etten ole maininnut kaikista yksityiskohdista sinulle ennen tätä.”
Inhoan sitä, kun ihmiset joutuvat selittelemään. Ei heidän tarvitsisi. En minä ole sellainen ihminen, joka vaatii muilta selityksiä.
”En tahtonut rikkoa luottamusta välillämme.” Remington selittelee lisää. Minä ymmärsin jo, mistä on kyse. Hän vain kuvitteli, että jos en koskaan kysyisi, hänen ei tarvitsisi kertoa. Oli hänen virheensä olettaa, että Igran ei enää tässä vaiheessa kiinnostaisi minua. Mitä hän oikein kuvitteli? Että projekti Kuunsillan toteutumisesta kumpuava into pyyhkisi moraalini pois? Joskus minun on vaikea ajatella, että me olemme molemmat saman kuun alla syntyneitä ihmisiä.
”Anna olla”, sanon kenties kylmemmin kuin aluksi ajattelin. Äänestäni kuultaa ainoastaan silkka pettymys. Tekisin monta valintaa toisin, jos saisin valita. Mutta en saa. Elämä ei toimi sillä tavalla, joten en jää ajattelemaan asiaa. Vastedes pitäisin asioista huolta niin hyvin kuin kykenisin.
”Olen pahoillani, Elara. Minun ei ollut tarkoitus pitää tätä sinulta. Totuus on, että ystäväsi itse pyysi, että sinulle ei kerrottaisi.”
Etsin lumetta miehen silmistä. Kaksi pientä planeettaa. Valhe ei lepää niiden kentissä. Hän puhuu totta. Igran on yrittänyt suojella minua. Hetkessä en tunne muuta kuin syvältä leikkaavaa surua. Suljen silmäni, jotta kyyneleet eivät tulisi.
”Elara? Oletko sinä kunnossa?” Huoli Remingtonin silmissä on aitoa, mutta se ei kumpua halusta olla minulle hyvä. Alusta saakka tiedemiehen sanojen takana on ollut jotakin muutakin. Jotain, jota hän haluaa vain itsensä vuoksi. En osaa lukea häntä vielä riittävän hyvin saadakseni siitä kiinni.
”Olen.” Ääneni on ohut. ”Olen minä.”
”Pelkäätkö riskejä? On totta, että lähdemme varsin pian liikkeelle, mutta voin taata sinulle, että kymmenen vuoden työ ei ole mennyt hukkaan. Olemme olleet valmistautuneita jo pitkään. Igranin ääniaallot ovat pelkkä viimeistelevä tekijä.”
Minun isäni olisi ollut eri mieltä. Hän opetti minut aina valmistautumaan. En ole tehnyt sille ajatukselle kunniaa. Kymmenessä vuodessa olen oppinut tarttumaan tilaisuuteen heti, kun se minulle tarjotaan. Minussa on kuitenkin yhä hiven isääni. Osa minusta, kenties se, joka saa kehoni kipristelemään jännityksestä, on kauhuissaan siitä, miten nopeasti kaikki tapahtuu. Mutta sellainen tämä todellisuus on. Se ei odota, koska sillä ei ole muita mahdollisuuksia.
”Menehän jo koneeseen”, Remington sanoo lopulta ja taputtaa minua selkään. En tiedä, onko ele tarkoitettu isälliseksi vai ei. Remington tuntuu aina aistivan ajatukseni.
”Ei Igranilla ole hätää.”
Nämä ovat ensimmäisiä kertoja, kun hän puhuu Igranista nimellä. Se on viimeinen asia, joka vaaditaan kyynelkanavoitteni avaamiseen.
Kymmenen vuoden odotus purkautuu vihdoin, kaikki sisälläni juoksee kurkkuun ja puristaa. Vien kädet kasvoilleni. Ennen kuin ehdin reagoida, Remington ottaa minut syliinsä, puristaa, silittää hiljaa hiuksiani. En ole varma, haluaisinko hänet niin lähelle, mutta hän on siinä joka tapauksessa, kovana kuin kallio.
”Voi, Elara… Ei hätää. Ei meillä ole huolta. Voi, älä itke, älä.”
Pehmeitä sanoja. Erotan kyynelteni keskeltä, että Remington on tehnyt tätä paljon. Silitellyt ja rauhoitellut. Älä itke. Ei kenellekään niin pitäisi sanoa.
”Kaikki järjestyy. Lupaan sen. Mene vain jo sisälle, mene, minä tulen pian perässä.”
Aivan kuin tarvitsisin yksinomaan häntä rauhoittuakseni. Ajatus hyytää minua. En tahdo tämän miehen haluavan minulta mitään. Se olisi pelkästään väärää. En ole hänelle se, joka hän haluaisi minun olevan. Jos kyyneleet eivät sumentaisi kaikkea, mitä olen, jaksaisin kenties olla pahoillani siitä. Mutta minä en ole Remingtonille lämpöäni velkaa.
Erotan, kuinka valtiaat ovat kokoontuneet aluksen lähettyville. Tämä ei ole avaruusmatka, joten kenelläkään ei ole varsinaisia astronautin pukuja päällä. Silti valtiaitten koristeet saavat minut hätkähtämään niin, että kyyneleet lakkaavat.
”Voi, pieni Elara, mikä on?” Medeina hengähtää. Remington päästää minusta irti sillä sekunnilla, kun kuulee valtiattaren kirkkaan äänen takaansa. Suussani maistuu sapelta. Olen ikävikseni tulkinnut Remingtonin aikeet oikein.
Medeina tulee aivan lähelle, Valor seuraa hänen jalkeissaan. Khadija jää kauemmas kuten aina. Kaksi valtiasta ryhtyvät hääräämään ympärilläni, mutta heidän huolensa sijaan näen vain heidän räikeät koristuksensa. Me olemme lähdössä kohti vaaroja, ja he haluavat yhä näyttää hyvältä.
”Olen kunnossa, kiitos”, sanon. ”Tämä kaikki vain… Tässä on paljon ajateltavaa. Te ymmärrätte varmasti.”
”Kyllähän me ymmärrämme”, Valor sanoo. Miehen ripset ovat tänään valkoiset, kasvoihin on kiinnitetty pieniä helmiä. Koristukset näyttävät vähintäänkin irvokkailta kaikille pakollisen haalarin kanssa. Äkkiä minua alkaa naurattaa. Väsymys saa minut vihdoin kiinni. Me lähdemme kymmenen vuotta suunnitellulle retkelle, ja valtiaat ovat silti liimanneet ihonsa täyteen koristuksia. Minua naurattaa ja itkettää, en pysty pitämään reaktioita enää sisälläni.
”Elara? Oletko sinä kunnossa?”
Naurunpyrskähdys pakenee suustani, vaikka kyyneleet valuvat yhä poskille. Kenties ihmisyys on juuri tätä. Pitelemätöntä.
En enää näe Remingtonia missään. Mies on jättänyt minut valtiaitten huolehdittavaksi, kenties he ovat vaihtaneet katseita minun rakoillessani.
”Elara?” Medeina on yhtäkkiä aivan lähellä, kädet minun käsissäni. Sirot ja kauniit, silkkihansikkain suojatut kädet. Onnistun hymyilemään.
”Ei mitään hätää”, sanon, vaikka ymmärrän, kuinka erikoiselta tuntuu, kun minä olen se, joka niin sanoo. ”Mennään vain jo alukseen. Minä voin aivan hyvin.”
Medeina ja Valor vaihtavat keskenään hämmentyneitä katseita, mutta tyytyvät kulkemaan kanssani alukseen. En tiedä, mitä kaikkea jätän taakseni, kun astun sisään. Narnia, kierrätyskeskus, pienet työt. Ihmiset, jotka hymyilivät minulle, kun kuljin heidän ohitseen. Kaikkea sitä enemmän ajattelen kuitenkin elämää, joka odottaa edessäni. Suuri tuntematon.
Kun alus on lastattu ja Remington liittyy seurueeseen, me voimme lähteä. Kyyneleeni ovat jo kuivuneet. En ole vieläkään nähnyt Igrania, jännitys hakkaa sisälläni kuin toinen sydän. Mutta minä kestän sen. Kone värisee, metakka täyttää korvani. Se ei haittaa. Medeina ja Khadija ovat jo peittämässä korviaan. Molemmat vilkuilevat Remingtonia koneen noustessa ilmaan, kohti uutta maailmaa. Kaikki on valmiina. Remington pitää kudelman kasassa, osaset eivät pääse pakoon.
Kun nousemme ilmaan, näen Tornin jäävän alapuolellemme. Ajatella, että olimme sen sisällä vain hetki sitten. Ihmiset ovat kokoontuneet kaduille, tätä hetkeä jokainen on odottanut kymmenen vuotta. Jaksan katsoa alas vain hetken. Siellä on paljon minulle rakkaita asioita, mutta ne odottaisivat kyllä. Minä käännän katseeni taivaalle. Kuu hymyilee minulle ja minä hymyilen sille takaisin. Rintani täyttyy odotuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti