Luku 10: Ennen matkaa
Seuraavat päivät kuluvat yhdessä välähdyksessä. On kuin katselisin ohikulkevia valoja, joiden liike on hidastettua, mutta minä vain jatkan eteenpäin, en erota muuta kuin värin ilman muotoja. Siltä elämä tuntuu. Se jää taakse, ja minä vain jatkan.
Igrania testataan. Nurmikiviä louhitaan, minä olen mukana. Huolehdin ja tarkkailen, mutta minunkaan voimani eivät riitä kaikkeen. Milloin itken, milloin nauran, nämä ihmiset eivät pysähdy katsomaan. Joskus joku valtiaista on mukana, useimmiten Khadija. Mies ei osaa ottaa minuun minkäänlaista kontaktia, vaikka tavoittelemme näennäisesti samaa asiaa.
Livun hetkestä toiseen ymmärtämättä, mitä koen, kunnes koittaa odotettu päivä. Istun laboratoriotilojen ulkopuolella, kuunkalpea penkki on tuotu paikalle kenties vain minua varten. Heiluttelen jalkojani enkä suostu ajattelemaan, mitä Igran ajattelee kaikesta tästä. Olen ehtinyt puhua hänen kanssaan useampaan otteeseen, mutta hän ei ole sanonut minulle, mitä tuntee kokemastaan. Hän on vain nyökkäillyt hiljaa sanomisilleni.
Laboratorion ovi käy. Tunnistan Remingtonin pitkän varren, vaikka mies on sonnustautunut suojavaatteisiin kauttaaltaan. Hän riisuu käytävällä maskinsa ja hansikkaansa ja saapuu luokseni. Ensimmäistä kertaa koskaan näen aitoa iloa miehen kasvoilla. Hymy on leveä, se ulottuu silmiin saakka. Hymy piirtää juovansa Remingtonin piirteisiin, saa hänet näyttämään aavistuksen enemmän ikäiseltään.
”Me teimme sen, Elara”, Remington hengähtää tarttuen minua harteista. ”Me teimme sen, voitko sinä uskoa? Me pääsemme toiselle puolelle.”
Rinnassani muljahtaa. Todistan miehen iloa niin puhtaana, että se tarttuu minuunkin, täyttää koko ruumiini. Olen sekä kauhuissani että riemuissani. Kaikki tunteet jyskyttävät rintakehässäni, hetkeen en ole saada happea.
”Te… Te saitte vihdoin tulokset.”
Remington nyökkää. Hän lähestulkoon hypähtää taaksepäin. Aikuisen miehen riemua on ihanaa seurata vierestä.
Ymmärrän, että Remingtonin ilo on ennen kaikkea tieteellistä. Hän ei iloitse siitä, että saa johtaa ryhmän hengenvaaraan. Erotan riemussa vain yhden sävyn. Remington on tehnyt kymmenen vuotta työtä Kuunsillan parissa. Tämä on päivä, jona hänen työnsä palkitaan. Hän on onnistunut. Vain sellainen voima saa tämän miehen sydämen sykkimään riemusta.
Remington kertoo minulle, kuinka nurmikivien hyödyntäminen ja Igranin luontaisten ominaisuuksien tutkiminen ovat vihdoin tuottaneet tulosta. Miehen puhe vilisee tieteellisiä termejä, joista en ymmärrä puoliakaan. Näen kaiken olennaisen jo Remingtonin poikamaisesta intoilusta. Hän on kuin lapsi, joka on vihdoin löytänyt kauan kadoksissa olleen lelunsa. En voi muuta kuin iloita hänen kanssaan.
”Missä Igran on? Saanko nähdä hänet?”
Remingtonin puhe katkeaa keskeltä. Hän on tuskin ajatellut Igrania laisinkaan.
”Aivan.” Remington nyökkää. ”Ystäväsi iho hylkii solaarista säteilyä, joten ei tarvitse enää pelätä, että hän säteilisi. Meidän ei ole tarvinnut hyödyntää aoliittia hänen eristämisekseen. Osaat kulkea laboratoriossa. Käänny ovelta vasemmalle.”
Nyökkään. Jalkani ovat jo menossa. Igran leijuu täydessä mitassaan vain muutamia senttejä lattiasta. Hänen rintansa kohoilee, mutta kasvonsa ovat levolliset. En erota haavoja tai mitään muuta hälyttävää ystäväni kehossa. Kuljen lähemmäs hymy kasvoillani.
”Hei”, sanon hiljaa, ojentaen varoen kättäni Igranille.
”Eikö sinun pitäisi olla pakkaamassa?” Igran kysyy virnistäen.
”Te siis todella onnistuitte.” Äänessäni on yhä hienoista iloon sekoittuvaa epäuskoa. ”Me… Me ylitämme kraaterin.”
Igran sirahtaa tyytyväisenä.
”Olethan sinä kunnossa?”
Igran kallistelee jälleen päätään kuin ei aivan ymmärtäisi.
”Eiväthän tiedemiehet ole satuttaneet sinua?”
En vaivaudu madaltamaan ääntäni, vaikka Remingtonin työryhmä pyörii yhä laboratoriossa. Igran pudistaa päätään niin, että vaaleat hiukset keinahtelevat. Olen alusta saakka ajatellut sen olevan lähestulkoon häkellyttävää – sen, että kaukaa avaruudesta saapuneella olennollakin on hiukset kuten minulla.
”Hyvä. Ei kipuja.”
”Ei hätää, Elara. Olen… kunnossa.” Sanan käyttäminen tuntuu selvästi vaivalloiselta. Kenties Igranin kielessä vastaavia ilmaisuja ei juuri käytetä. ”Entä sinä, Elara? Millä ajatuksilla lähdet matkaan?”
”Minä…” Olenkohan ehtinyt ajatella asiaa ollenkaan? ”Minua ei pelota.”
”Se on hyvä lähtökohta.”
Ehkä se on. Tiedostan kaiken olevan vasta alussa. Olen käynyt hiljaisia keskusteluja kuun kanssa silloin, kun kukaan ei ole ollut katsomassa. Se on rauhoitellut minua. Monesti olen sulkenut silmäni, antanut tuulten kertoa. Maailma on puhunut minulle, sen laulua on ollut lohdullista kuunnella. Silti jokin painaa raskaana rintaani. En voi täysin paeta ajatusta siitä, että en tiedä vielä mitään. Toisella puolella ei välttämättä ole enää elämää. Se mahdollisuus on aina olemassa. Joskus sen ajatteleminen saa maailman laulun kuulostamaan murheelliselta.
”Sinä huolehdit jostakin, etkö huolehdikin?” En tiedä, osaako Igran lukea tunteitani vai ymmärtääkö hän minua aaltojensa avulla. Lopulta sillä ei ole niin suuresti merkitystä.
”On niin paljon sellaista, mitä emme vielä tiedä.” Nielaus. Madallan ääntäni. ”Ja… Minua pelottaa luottaa näihin ihmisiin.”
”Sinun ei tarvitse pelätä minun puolestani.” Igran heiluttelee pitkäkyntisiä sormiaan. ”Minä osaan tarvittaessa puolustaa itseäni.”
Hymähdän.
”En tarkoittanut aivan sitä. Olen vain ollut niin kauan omillani, keskustellut vain sellaisille ihmisille, joilla on samankaltaiset lähtökohdat kuin minullakin. Pelkään, että jos jotakin sattuu, he eivät ymmärrä minua.”
Igran tulee lähemmäs. Hetken hän tuntuu melkein ihmiseltä. Pudistan ajatuksen oitis harteiltani. Juuri sitähän minä haluan välttää. Mukauttamista. Haluan jokaisen olennon olevan vain oma itsensä. Miksi sen soveltaminen valtiaisiin ja Remingtoniin on niin vaikeaa?
Igranin käsi asettuu harteilleni. Hän piirtää kynnellään olkaani kuvion, jota en tunnista. Ehkä hänen kansansa tekee niin toisilleen. Hymyilen ajatukselle.
”Muistatko, kun kuuntelimme puiden puhetta?”
”Kuinka olisinkaan voinut unohtaa.” Hymy huokuu sanoihinikin.
”Eivät kaikki puutkaan kasva samalta korkeudelta tai kaikki tähdet säihky yhtä kaukaa. Silti ne ovat olemassa. Sinun pelollasi on oikeus sykkiä, mutta ajattele puita ja tähtiä, kun pelkosi tuntuu kaikelta, mitä sinulla on.”
Ihmeellisiä, uskomattomia sanoja. Minä olen miltei kyynelissä niiden edessä. Vien käteni Igranin ranteelle, puristan sitä ja vien hänen kätensä hetkeksi sydämelleni. Olemme siinä, kuuntelemme toisiamme. Olemme olemassa.
”Kuulkaahan, te kaksi”, Remingtonin ääni keskeyttää tilanteen. En hätkähdä kauemmas Igranista, haluan värjötellä hänen lämmössään vielä hetken. ”Me alamme pian tehdä lähtöä.”
”Pian?”
”Huomenna yöllä me kohoamme kraaterin ylle.”
”Niin pian.”
”Kyllä.”
”Pitäisiköhän minun olla valmistautunut?” virnistän.
”Kuule, Elara, me huolehdimme, että kaikilla matkaanlähtijöillä on riittävä varustus matkassaan.”
”En minä aivan sitä tarkoittanut.”
Remington pudistelee päätään. Hänen kasvonsa ovat kuitenkin yhä hyväntuuliset.
”Tulehan, Elara”, Remington sanoo nyökäten minulle. ”Tiimin täytyy kokoontua ennen lähtöä.”
”Entä Igran?”
”Ystäväsi pärjää kyllä.”
Vilkaisen Igrania, jonka hymyilee sahalaitaiset hampaat pilkistäen. En minä hänen selviämisestään ole huolissani, en juuri nyt. En vain tahdo hänen jäävän taa kuin hän olisi pelkkä koe-eläin, jota käytetään, mutta joka ei kuulu.
Silti minä käännän selkäni ja seuraan Remingtonia. Voisin antaa sen itselleni anteeksi vasta paljon, paljon myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti