Kuunsilta: prologi

 

Prologi: Sinä päivänä

Päivänä, jona tapasin hänet, kuu loisti erityisen kirkkaaana. Satelliitit kiersivät metallinkatkuista taivasta, mutta valkoinen valo läpäisi kaiken, satoi äänettömänä harteilleni. Piilopaikkani seinässä olevasta reiästä valo puhui minulle kuin sisarelleen. Sen rohkaisemana astuin ulos hiljaisille kaduille. En luottanut niihin, mutta luotin kuuhun.

Metalli ja veri lemusivat kaduilla, mutta minä päätin mahtua niiden sekaan. Näillä teillä ei auttanut pysähtyä. Näin, kuinka lapsi kulki äitinsä rinnalla. Näin, kuinka luisevaksi käynyt koira juoksi heidän jalkojensa juuressa. Kuka kerjäsi ja keneltä, sitä minä en tiennyt. Jalkani veivät minua kohti kraateria, kohti kaiken lähdettä. Jätin taakseni hiljaiset kadut ja Tornin, joka seisoi mahtipontisena kuun edessä kuin kuvitellen olevansa sitä suurempi. Ihmiset sen sisällä olivat aivan samanlaisia, mutta minä en ollut heille mitään velkaa eivätkä he minulle. Alati liikkuva avaruus kaupungin yllä näki minut siitä huolimatta, että kaupunki oli kerran yrittänyt voittaa taivaan.

En tiennyt, miksi kuljin kohti kraateria. Kenties jaloissani pakotti tarve tai ehkä se oli sydämestäni lähtöisin. Kaduilla kasvaneena olin oppinut luottamaan sisimpääni. Tähdet syttyivät taivaalle kuin tuhannet lamput. Lähempänä kraateria jäin katsomaan niiden loistetta. Ajattelin niiden hiljaista välkettä. Tornin öiset valot eivät olleet mitään siihen verrattuna. Ihminen ei voi luoda mitään, mikä ei ole hänestä itsestään lähtöisin, mikä ei ole hänen oma kuvansa. Siksi minä pidin tähdistä. Ehkä oli niin, että ne eivät muistuttaneet lamppuja vaan lamput niitä.

Ilma väreili lähellä kraateria, tiesin, että säteily saavuttaisi minut, jos menisin vähääkään lähemmäs. Kuumeinen, kuhiseva hulluus. Väräjävä ilma kuin merkkinä siitä, mitä tapahtuisi, jos astuisin askeleen eteenpäin, antaisin itseni solaariselle säteilylle. Se muuttaisi minut. Mutta minä ymmärsin sitä. Sekin oli vain yksi elämän muoto, vaikka ihmiset Tornissa sanoisivat mitä. Säteily ei ollut paha. Se oli olemassa ja me elimme sen rinnalla. Meidän tapamme elää eivät vain muistuttaneet toisiaan. Mutta se ei tehnyt siitä pahaa. Minä tiesin, sillä minä olin kokenut säteilyn. Olin astunut liian lähelle kraateria, antanut poltteen kivuta iholleni. Toinen silmäni oli sen vuoksi sokea. Se oli pientä verrattuna joihinkin heistä, jotka asuivat kanssani samalla kadulla. Paiseita, epämuodostumia. Elämien risteymäkohtia ihmisiholla. Kokemuksia.

Kurotin aavistuksen lähemmäs. Siellä ei ollut silloin ketään. Ei tutkijoita, kuten yleensä, ei Tornin ihmisiä yrittämässä ymmärtää. Ei ketään uteliasta, joka eksyisi liian lähelle ja menettäisi osan ihmisyyttään sen seurauksena.

Sitten minä näin sen. Hapuilevan, suunnattoman muodon keskellä kraaterin mustuutta. Pitkät raajat, vääntyilevät. Silmät keskellä pimeyttä kuin kaksi ääretöntä kuuta. Ääni, joka ei ollut lähtöisin mistään maanpäällisestä. Sekin omalla tavallaan kiertelevä, kokeileva, reunoistaan taipuisa. En tiedä, mitä katsoin, mutta se katsoi minua takaisin. Tai hän.

Sarvet. Samanlaiset kuin Tornin valtiaitten koristesarvet, mutta tällä kertaa todelliset, aidon olennon päässä. En tiennyt, mitä tein, kun kurotin käteni eteenpäin säteilystä värisevästä ilmasta huolimatta. Olento katsoi minuun, hetkeen se ei liikahtanutkaan. Hän kestää säteilyn, ymmärsin ajattelevani. Hän kestää sen täydellisesti. Ja silloin olento ojensi suunnatonta kättään kohti minua. Pelkkä sormi oli kyynärvarteni mittainen. Minä en vapissut tai pitänyt ääntä. Minä silitin suuren sormen päätä, kohtasin hänet ensimmäistä kertaa.