Luku 16: Yön paljastama
”Sen ominaisuudet ovat alkaneet palautua”, kuulen Remingtonin äänen itkuni takaa. Igran on rekisteröinyt kyyneleeni heti, hän tulee varoen lähelle, mutta ei kosketa. Ojennan hänelle kättäni, sallin hänen tulla iholle. Igran vain puristaa kättäni hiljaa. Kenties hän on voinut aalloillaan tutkia, kuinka empatiamme toimii. Ehkä hän on sellainen luonnostaan. Minulle riittää, että hän pitää kättäni nyt, kun kuunvalo on paljastanut kaiken.
”Tämä saattaa tarkoittaa myös muiden hyödyllisten ominaisuuksien palautumista”, Remington vain jatkaa. Hän on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jokin osa sisälläni tietää, että Remington olisi tullut lähelleni ja silittänyt merkityksettömin elein, jos me olisimme kaksin. Mutta me emme ole. Samassa ymmärrän, että Remingtonin täytyy pelätä Igrania.
Minun mittani on joka tapauksessa täysi. Kestän valtiaat hepenineen ja huolineen, sillä he ovat vain syntyneet asemaansa. Remingtonilla on aivot, joita hän osaa käyttää. On hänen valintansa sulkea kaikki muu. Mutta elämässä ei ole kyse siitä, kuunteleeko järkeä vai tunteitaan, aivan kuin ne olisivat ainoat vaihtoehdot. Mustavalkoisuus tappaa kaikki värit. Silloin ei näe, miten kaunis ympärillämme avautuva todellisuus onkaan.
”Remington.”
Mies ei aluksi edes huomaa minun puhuvan hänelle. Sitten hänen tuuheat kulmansa kurtistuvat. Hän näyttää hetken ikäiseltään.
”Avaisit joskus silmäsi”, huokaan ja nousen ylös. Käännyn Igraniin päin, hänen hehkuvissa silmissään palaa vastaus.
”Minä haluan vuorostani näyttää sinulle jotakin”, Igran sanoo. Pelkästään hänen puheensa kuuleminen saa valon syttymään rintaani. Hän pystyy siihen taas. Hän toipuu.
”Hetkinen nyt”, Remington puuttuu puheeseen. ”Me liikumme ryhmänä. Elara, sinä et voi viedä tärkeää…” Remingtonin sanat hyytyvät. Tärkeää mitä? Koekappaletta? Asetta? Hymähdän. Mies, joka haluaa vain valtaa, ei osaa nähdä Igrania yksilönä. Vieläkään.
Igran pitää hienoisesti sirittävää ääntä, joka muistuttaa murinaa. Remington ottaa askeleen taaksepäin. Vaikka hänen kasvoistaan ei saata lukea mitään, minä tiedän hänen pelkäävän.
Igran vetää minut syliinsä, hän kykenee siihen helposti, vaikka onkin kokenut uskomatonta fyysistä rasitusta. Hänen palautumiskykynsä on mieletön. Ei, Elara, nyt sinä ajattelet kuin Remington. Vilkaisen vielä kerran Remingtonia Igranin sylistä. Vielä hetki sitten raivo kyti miehen silmissä. Nyt hän ei voi tehdä mitään.
”Me palaamme pian”, sanon Remingtonille, ”emmekö palaakin, Igran?”
Igran nyökkää. Minua hymyilyttää. Kyyneleet ehtivät jo kuivua poskilleni.
”Hän vain näyttää minulle jotakin.”
”Elara! Teillä ei ole vara hukkua. Ei vain ole. Onko selvä?”
”On, on”, minä sanon. En minä tahdo minnekään eksyä. Emme me ryhmää ole jättämässä. Remington on korkea aika oppia antamaan vähän liekaa.
Igran kohoaa ylemmäs. Tunnen itseni painottomaksi hänen matkassaan. Me nousemme ilmaan, jätämme taa kielekkeen, jolla hetki sitten seisoimme. Täältä saakka kykenee erottamaan valtiaitten leiritulen. Toivottavasti he pääsisivät pian levolle. Kukaan meistä ei tiedä, kuinka rankka seuraavasta päivästä tulisi.
Menemme aivan vuorenhuipulle, niin korkealle, että tunnen kylmän ilman kasvojani vasten. Ei vieläkään tuulta. Sellaiset luonnonolot eivät enää koske tätä puolta. Siinä on totuttelemista. Istumme alas, Igran laskee minut sammaloituneelle kivelle. Sammalessakin on erikoinen hehku. Hetken ajattelen sitä luonnottomaksi, mutta sitten ymmärrän, että enhän minä sellaisesta mitään tiedä. Tällä puolella on jo aivan oma tapansa olla olemassa. Se hengittää omaan tahtiinsa kuin yksi suuri, elävä mekanismi.
”Katso”, Igran sanoo kääntäen päätäni varoen toiseen suuntaan. Siihen, jota emme aiemmin nähneet. Minun on aluksi vaikea erottaa muotoja pimeässä. Sitten ymmärrän, millaiset kuviot piirtyvät vasten yötaivasta.
”Se on kaupunki”, hengähdän. ”Tai… oli.”
Ei vaadi toista vilkaisua ymmärtää, että se, mitä kutsun kaupungiksi, on pelkkä jäännös. Ei valoja missään. Savuntuntuinen haju erottuu tänne saakka. Mitä täällä onkaan ollut, on tuhoutunut kauan sitten. Menetettyjä katuja. Yö paljastaa kaiken niin todellisena, että kyyneleet miltei kihoavat takaisin silmiini.
”Kävitkö sinä täällä jo?” En muista nähneeni Igranin poistuvan.
”Minä aistin tämän kaiken”, Igran vastaa naputtaen kynnellään kaulaansa.
”Ai niin.” Hymähdän. ”Mitä sinun aaltosi osaavat kertoa tästä kaupungista?”
”Siellä on elämää.”
”Vaikka se näyttää… tuolta?”
”Tunnen väreilyä. Se on samanlaista kuin sinulla ja muilla.”
”Kaupungissa siis on kuin onkin ihmisiä?”
En osaa tulkita ilmettä Igranin kasvoilla. Hänen piirteensä rakentuvat aavistuksen eri tavalla kuin ihmisen. Joskus näyttää siltä, että hänellä olisi jokunen lihas enemmän kuin meillä.
”En osaa vielä arvioida”, Igran sanoo.
”Selvä.” Ei se mitään. Me näkisimme huomenna. ”Pitäiskö tästä kertoa muille?”
”Kerro vain. Se mies keksii varmasti jonkin teorian tästäkin.”
Huomaan nauravani.
”Remington on vaikea persoona.”
”Aistin erilaisia sävyjä valtiaissa, kun he ovat sen miehen lähellä. Mistä se johtuu? Eritättekö te ihmiset jonkinlaista pariutumishormonia?”
Minun on mahdotonta pitää itseäni kasassa. Painan pään polviini ja kikatan kuin pikkutyttö. En ymmärrä tästä aiheesta tuon taivaallistakaan, enkä mielikään ymmärtää, mutta Igranin kysymys huvittaa minua yhtä kaikki.
”Ei se aivan niinkään toimi”, nauran, ”mutta sanotko sinä, että valtiaista jokainen on rakastunut Remingtoniin? Tähtien nimissä, minä en pysty tähän, jos he ovat.”
”Odota.” Igranin kaulalovet värisevät jälleen. Hetken ajan hänen suunsa on avonainen. Sitten hän virnistää. ”Ah, nyt ymmärrän, mitä tarkoitat tuolla sanalla.”
”Analysoitko sinä sen?”
Rivakka nyökkäys.
”Jassoo. No, mitä sanot?”
”Vain kaksi heistä.”
”Kaksi? Minä elin toivossa, että Medeina olisi ainut.”
”Vihreä on myös.”
”Valor?”
”Hän.”
Valorko rakastunut? No, mitä minä siitä tosiaan tietäisin. Tämän tiedon edessä en osaa olla muuta kuin haikea. On kammottavaa nähdä, kuinka valtiaat antavat itsensä Remingtonin edessä. Minä en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hän käyttää heitä kaikkia niin kauan, että ei ole enää mitään jäljellä käytettäväksi.
”Kuule, Igran…” Nauruni on katkennut. Igran kallistelee jälleen päätään. ”Sattuuko sinuun yhä?”
”Ei.”
”Sinä et halunnut minun tietävän.”
”Olisin tehnyt kaiken joka tapauksessa.”
”Anteeksi, että kuvittelin tietäväni sinua paremmin, mikä on sinulle hyväksi.”
”Ja minä valehtelin sinulle siinä missä se mieskin.”
”Kunhan sinuun ei vain satu enää.”
Päänpudistuksia.
Vilkaisen vielä viimeisen kerran vuoren toiselle puolelle avautuvaa kaupunginraatoa. Jossakin kaukana välähtää valo, aivan kuin elämä siellä tunnistaisi meidän läsnäolomme. Hymyilen. Me tapaisimme pian. Odottakaa vielä yksi yö.
”Mennään takaisin”, kuiskaan Igranille. Hän nyökkää.
”Mennään”, hän sanoo ja vetää minut takaisin otteeseensa. Sitten me nousemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti