Luku 1: Nimi
Olento, jonka noukin matkaani, osaa säädellä kokoaan. Kätevää, jos minulta kysytään. On ollut useita hetkiä, jolloin olisin tarvinnut yli puolet pienemmän version itsestäni. Mutta tässä minä kuljen, pimeästä kraaterista minua katsonut olento perässäni. Pienempänäkin hän on yli kaksimetrinen, mutta se on helpompi selittää kuin pääni kokoiset silmät.
”Ymmärrämmekö me toisiamme?” huomaan kysyä kadun viettäessä kohti piilopaikkaani. Olento kääntelee päätään. Ainoa näkevä silmäni etsii automaattisesti ihmismäisiä piirteitä hänestä, vaikka sellainen yksinkertaistaa kaiken, mitä olento itsessään on. Hänellä on suuret, ulkonevat silmät vailla pupilleja. Vihreä avaruus niiden katseessa. Pitkät kynnet, täysin vaatteeton varsi, jossa ei ole merkkejä sukupuolellisuudesta. Jo pelkästään olentoa katsomalla tiedän, etten saata koskaan ymmärtää kaikkea, mitä hänen pitkässä, kapeassa kehossaan tapahtuu. Se on arvostettavaa. Me voimme tutustua aivan eri pohjalta kuin ihmiset.
Pään kääntely jatkuu, olen erottavinani ymmärrystä olennon liikkeissä. Kääntyilevät, taipuisat äänet palaavat. Ne kiertävät minut aivan kuin ne skannaisit kaikkea, mitä olen. Virnistän. Olento yrittää ymmärtää minua.
”Tänne”, nyökkään selkeästi ennen kuin olento on valmis. Kotini on tällä hetkellä aukko seinässä. Sen kätköistä löytyy useita huoneita, jotka täytyy osata etsiä. Tässä maailmassa pitää piiloutua ollakseen turvassa. Kätköni yläpuolelle menneiden elämien ihmiset ovat kirjoittaneet ”Narnia”. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Ehkä se merkitsi kauan sitten eläneille jotakin. Tämä oli silloin heidän maailmansa.
Uusi ystäväni mahtuu vain vaivoin Narnian aukosta sisään. Hän käpertyy kokoon kuin kissa ja ryömii selkä kyyryssä aukkojen ja ovien läpi. Vihdoin pääsemme pieneen kolooni. Nurkassa on peitto ja väljähtänyt patja sekä vain puoliksi toimiva jääkaappi. Olen kiinnittänyt sen ympärille värikkäitä valoja, nekin merkkinä elämästä, joka joskus oli. Seinässä on reikä, josta kuunvalo pääsee loistamaan sisään. Koti.
Vasta huomatessani, kuinka olento kääntelee päätään ja päästelee säriseviä ääniään, tajuan jättäneeni esittäytymättä. Vien käden rinnalleni ja nyökkään hitaasti.
”Elara. Olen Elara. Ymmärrämmekö me toisiamme?”
Äänet kiertävät minua uudelleen. Olento tulee aivan lähelle, kurottaa terävillä kynsillään ja koskettaa otsaani. Kuulen piippauksen, joka muistuttaa minua Tornin tiedemiehistä. Sitten olento avaa suunsa, erotan terävät hampaat, terävämmät kuin yhdelläkään ihmisellä tai eläimellä. Vasta sitten ymmärrän, että olennon päästämät äänet eivät tule hänen suustaan.
”Miksi sinun paidassasi lukee kananugetti?” Aavistuksen särisevä ääni, melkein kuin jokin ohjelmoitu, jota korjataan vielä.
Minun suuni loksahtaa auki. Kananugetti? Venytän paitaani, tuijotan kulahtanutta printtiä, josta hädin tuskin saa selvää. Siinä lukee jotakin kielellä, jota en osaa. Mutta että nugetti? Minun edessäni kyyristelee hyvin todennäköisesti olento ulkoavaruudesta, ja se kysyy minulta ensimmäiseksi nugetista paidassani. Tässä on minulle ajateltavaa pitkäksi aikaa.
”Sinä osaat kieliä”, saan soperrettua.
”Ääniaallot”, olento sanoo ja vie kynnet kaulalleen. Kiduksien näköiset rakoset kaulassa värähtelevät. ”Näiden avulla kykenee myös aistillisiin toimintoihin. Sinun kattosi maistuu pölyltä ja ammoniakilta.”
”Jestas, älä nyt sitä maista!”
”Ääniaaltoni toimivat joskus varoittamattomasti.”
”Vau.” Muuta en saa suustani päästettyä. Vau. Olento edessäni on todennäköisesti tuhansia vuosia kehittyneempi kuin ihmiset, ja silti hän hengittää kanssani samaa ilmaa. Vai hengittääkö hän edes? On niin paljon opittavaa. Kehossani kihelmöi.
”Sinä siis… skannasit minun kieleni?”
”Jos haluat ilmaista sen siten. Nyt kykenemme keskustelemaan täysin sinun kielesi puitteissa, sillä ääniaaltoni ovat rekisteröineet kielesi rakenteen.”
”Tuota… öh, vau.”
”Ei uskoisi, että sinä olet meistä se, joka on syntynyt puhumaan tätä kieltä.”
”Hetkinen, oliko tuo taktisesti katsoen loukkaus?”
Minä alan nauraa. Tässä me olemme, minä ja olento, joka kykenee maistamaan kattoani pelkillä ääniaalloilla. Ja hän saattoi juuri vitsailla kielellisistä taidoistani. Nauruni on hervotonta ja notkeaa, se kimpoilee seinistä. Maistaakohan hän senkin?
”Huh, odotahan, minun pitää hieman prosessoida tätä tilannetta”, hengähdän nauruni lomasta. ”Sinä… Tuota noin, miksi minä kutsun sinua? Mikä sinun nimesi on?”
”Meidän kaltaisemme eivät tarvitse nimiä.”
”Ette tarvitse?” Osa minusta ymmärtää kysymättäkin. On olemassa elämänmuotoja, jotka kulkevat samojen tähtien alla nimettöminä. Kaikki ei tarvitse nimeä ollakseen olemassa.
”Me tunnistamme toisemme ilmankin.”
Virnistän.
”Saanko sitten keksiä jonkun nimen, jolla kutsua sinua nyt, kun olet siinä? Se saattaisi helpottaa kommunikaatiotamme.”
Taas minä pyrin yksinkertaistamaan häntä. Asettamaan häntä ihmisyyden muottiin. Se on epäreilua, mutta toistaiseksi en voi sille mitään.
Olento ei nyökkää tai pudista päätään. Hän on voinut noukkia kielemme, mutta eleisiin on vaikeampaa päästä käsiksi. Ne opitaan toista kautta.
”Keksi vain”, hän sanoo lopulta.
Hetken harkitsen kutsuvani häntä Nugetiksi ihan vain, koska voisin tehdä niin. Sitten ajattelen, että hän on elävä ja olemassaoleva olento siinä, missä minäkin. Hän ei kenties halua tulla kutsutuksi Nugetiksi. Saati ansaitse.
”Igran.” Hymyilen. Tämä tuntuu oikealta. ”Sinun nimesi olkoon hetken aikaa Igran.”
Hän kallistaa päätään. Ääniaallot särisevät ilmassa, mutta eivät löydä paikkaa.
”Keksivätkö aaltosi, mitä se tarkoittaa?”
”Sen kieltä ei ole enää olemassa. En tiedä sanan merkitystä.”
Hätkähdän. Kuvittelin hänen tavoittavan niin kauas. Sitten hymy kaartuu jälleen huulilleni.
”Aiotko kertoa minulle?”
Pudistan päätäni ja ymmärrän vasta niin tehtyäni, ettei Igran ymmärrä elettä.
”En.” Naurahdan. ”En vielä. Mutta kerron kyllä. Maltatko odottaa siihen saakka?”
Igran päästää hyrähdyksen, jonka tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi.
”Hyvä on, hyvä on… Nyt meillä molemmilla on nimet. Minä olen Elara. Sinä olet Igran. Hauska tutustua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti