Luku 6: Sopimus
Ihmisten ulkonäkö muuttuu sitä mukaa, mitä syvemmälle kaupungin ytimeen sukellan. Sielläpäin, missä minä asun, ihmisiltä saattaa puuttua hampaita ja heidän vaatteistaan näkee läpi. Välissä ihmisten vaatetuksen laatu paranee. Joskus meidän keskuksestamme löytää heidän vanhoja pitsipaitojaan ja huolella ommeltuja farkkujaan.
Kun pääsen keskustaan, aivan lähelle Tornia, tuntuu, että kävelen kokonaan toisella planeetalla. Korkeita, yliampuvia kauluksia, platformikorkoja ja valkeiksi maalattuja kasvoja. Lisäosia, ihmisyyden jatkeita. Joillakin sarvia, jotka imitoivat muukalaisia, joista on kerrottu tarinoita niin kauan, kun kraateri on ollut olemassa. Uusin villitys on liimata ihoonsa erilaisia kiviä, muokata kehonsa pintaa siten, että se muistuttaa enemmän jotakin muuta kuin ihmistä. Osalla on suomuja, osalla punaisia silmiä. Mahtipontiset ulkonäöt kielivät vain siitä, että tällä kansalla on varaa osoittaa olevansa muita ylempänä.
Torni kohoaa kaiken keskellä valkeana. Sen pinta hehkuu kaukaisessa valossa, joka ei ole enää auringosta lähtöisin. Täällä päivää ja yötä erottaa vain vaimea valoharso. Ihmisyys on silti pitänyt kiinni luomastaan ajasta, sillä muutakaan ei enää ole. Ei pyöreää maapalloa eikä aurinkoa ainoana elämänlähteenä. Pelkkä usko johonkin, jonka olemme itse luoneet.
Minua ei ole suoranaisesti kutsuttu Torniin, joten selitän ovilla asiani koskevan muukalaishavaintoja. Vartijat kysyvät minulta perinteisiä kysymyksiä ja päästävät minut sisään siinä vaiheessa, kun mainitsen isäni nimen. En haluaisi joutua tekemään niin, mutta mitä pikemmin pääsen Remingtonin ja valtiaitten puheille, sitä parempi.
Olen käynyt Tornissa viimeksi lapsena. Muistikuvani rajoittuvat kuunhohtoisiin käytäviin, niin koristeellisiin, että silmäni eivät kyenneet rekisteröimään kaikkea. Hohto ei ole himmennyt vähääkään, mutta se ei enää sokaise silmiäni.
Hopeaisia koristuksia, koukeroisia seinäkuvioita. Kynttelikköjä, joissa ei pala tulta, jotka ovat siellä vain näyttääkseen hyviltä. Maalauksia, liikkuvia kuvia, teknologian ihmeitä. Ohitseni viuhahtaa laite, jonka tarkoitusperästä minulla ei ole aavistustakaan. Sen perässä juoksee vaaleanpunaisiin suojahaalareihin ja kirkkaisiin laseihin sonnustautunut henkilö, joka nappaa esineen kiinni ennen kuin se räsähtää käytävän päätypeiliin. Henkilö palaa samaa reittiä takaisin. En ehdi reagoida tapahtuneeseen, en edes tervehtiä kohteliaisuudesta. Kuulen askelia oikealta ja käännyn nähdäkseni tulijan.
Remington seisoo edessäni hiuset rentoutuneen auki. Mies ei saavu työnteosta. Hänen poskillaan on hienoinen puna ja hänen vaatteensa ovat löysät, mutta koristeelliset. Vaaleanpunaiset ja persikkaiset pitsit päästävät toisen olkapään paljaaksi. Voin vain kuvitella, mitä mies on ollut tekemässä. Minunkin poskiani kuumottaa, koen nähneeni liikaa.
”Tervehdys, Elara”, Remington sanoo raukeasti. ”Sinä tulit sittenkin.”
”Hyvää päivää, Remington. Olen pahoillani, että saavuin näin yllättäen.” Minulla ei joka tapauksessa olisi mitään, millä ilmoittaa tulostani etukäteen. Vain jalat, jotka osaavat kuljettaa minut perille. ”Jos ajankohta on huono, minä voin –”
Remingtonin kädenheilautus saa minut vaikenemaan.
”Ei, ajankohta on mitä onnistunein. Tule, mennään työhuoneeseeni.”
Pistän merkille, että en näe vilaustakaan kolmesta valtiaasta seuratessani heidän luotetuinta miestään tämän toimistoon. Toimisto ei ole lainkaan sellainen kuin se on minun ajatuksissani ollut. Olen kuvitellut mahtipontiset värit, yhtä suurieleiset koristukset kuin miehen eleetkin. Huone näyttää kuitenkin äärimmäisen tavalliselta. Kirjahyllyjä, erilaisia metalliesineitä ja varaosia. Tämä on selvästikin huone, jossa Remington hoitaa paperityönsä. Ikkunalla roikkuu puolikuun muotoinen kuparinen koriste-esine. Se erottuu muusta tavarasta niin räikeästi, että minun tekee mieli kääntää katseeni. Se tuntuu yksityisemmältä kuin äskettäinen puna miehen kasvoilla.
Kirjahyllyt saavat kehoni kipristelemään. Muistan, kuinka äiti luki minulle. Olen oppinut osittain itse lukemaan, mutta en muista, milloin olen viimeksi saanut pitää todellista kirjaa käsissäni.
”Tahdotko lainata jotakin?” Remington kysyy hymyillen. Hänen hiuksensa valahtavat silkkisinä paljaalle olkapäälle. Minun tekee mieli katsoa muualle.
”Oi, minä… tuota…” Minä todella tahtoisin lukea pitkästä aikaa kirjan. Mutta nyt ei ole aika ajatella sitä, mitä minä haluan. ”Minä tulin tänne tunnustamaan.”
Remington hymyilee. Miehen hymy on hivenen vino.
”Kerro vain.” Jokin hänen äänessään kertoo, että hän on jo arvannut.
”Minä valehtelin muukalaisesta.” Muukalainen. Miten väärältä se kuulostaakaan. Kuka on muukalainen maailmassa, joka ei alun alkaenkaan kuulu kenellekään?
”Minä löysin ja piilotin hänet.”
Remingtonin ilme ei muutu. Hän istuutuu työpöytänsä ääreen ja ristii kätensä pöydälle. Sitten hän kallistaa päätään, melkein kuin Igran. Odottavasti, mutta ei syyllistävästi. Tämä mies ei koskaan iskisi suoraan.
”Ajattelin, että te veisitte hänet väkivalloin ja pakottaisitte yhteistyöhön.” Nielaisen. Tiedän kuulostavani hänen korviinsa pelkältä lapselta. ”En tahtonut, että häneen sattuu.”
”Pidit siis muukalaisen salassa meiltä silläkin nojalla, että tiesit sen olevan immuuni solaariselle säteilylle.” Remington vaihtaa käsiensä asentoa. ”Vai niin.”
Remingtonin äänensävy odottaa selityksiä. Hän ei saa niitä. Hän ei ymmärtäisi, miltä tuntuu samaan aikaan kunnioittaa ja pelätä. Hänen kaltaisensa saavat aina haluamansa.
Kun mies ei saa selityksiä, hänen kulmiensa väliin piirtyy ryppy.
”Ja missä muukalainen on nyt?”
”Igran on minun kotonani.”
”Igran?” Ensimmäistä kertaa Remingtonin äänessä on särö.
”Annoin hänelle nimen.”
”Annoit alienille nimen ja pelkäsit, että me satutamme sitä.”
Remington nousee ylös tuolistaan. Ulkoa heijastuva himmeä valo piirtää punertavia raitoja hänen mustiin hiuksiinsa. Hän tulee aivan lähelleni, en pidä lainkaan siitä, millä sävyllä hän seisoo seurassani. On kuin hän tuntisi minut jo kauttaaltaan.
Mies tulee aivan lähelle, mutta ei kosketa. Kenties hän aistii meidän välissämme seisovat esteet. Vai aistivatko hänen kaltaisensa miehensä sellaisia laisinkaan? Ehkä minulla käy vain hyvä tuuri, ja hän ymmärtää pysyä omassa tilassaan.
”Elara, Elara…” Remington hymähtää. ”Sinä se olet melkoinen tyttö. Antaa nyt muukalaiselle nimi.”
”Hän on elävä siinä missä sinä ja minäkin. Ja puut.”
”Puut?” Remingtonin kulmat kaartuvat.
Minä ajattelen edellistä yötä. Korvissani laulanutta tuulta, humisevia puita ja ääretöntä taivasta. Kyllä. Puut myös. Koko maailma, elävä ja todellinen.
”Olet uskomaton”, Remington hengähtää lopulta. ”Minä kykenen katsomaan sormieni välistä sitä, että peitit hallinnolta näin suurta asiaa. Emme kuitenkaan saa sanoa valtiaille mitään siitä, että salasit tämän. Heille sinä tulet olemaan tyttö, joka löysi alienin. Ei sen erikoisempaa. Ei sanaakaan siitä, mitä olemme täällä puhuneet, selvä?”
Huomaan nyökkääväni. En tee sitä itseni vuoksi. Tiedän Remingtonin olevan suuremmissa ongelmissa kuin minä, jos valtiaat kuulevat tästä.
”Minulla on myös ehtoni. En olisi tässä, ellen olisi keskustellut Igranin kanssa. Tämä tulee tapahtumaan täysin hänen hyvinvointinsa rajoissa.”
”Muukalainen pitää saada tänne, jotta voimme aloittaa tutkimukset.”
Nostan sormeni ylös. Mies hätkähtää.
”Kuunteletteko te minua?”
”Sinuttele pois, Elara hyvä, kyllähän me toisemme tunnemme.”
En pidä hänen tavastaan puhutella minua. Me emme tunne toisiamme.
”Siinä tapauksessa kuuntele minua nyt. Kuunsillan työryhmä ei saa kohdella Igrania kuin eläintä. Jos on mitenkään mahdollista, minä haluan olla paikalla, kun te tutkitte, kuinka hänen luontaisia ominaisuuksiaan voidaan käyttää projektin hyväksi.”
Remington hymyilee, tällä kertaa aiempaa toispuoleisemmin. Sisintäni alkaa kylmätä, kun ymmärrän, etten voi enää perääntyä. Olen jo antanut uuden ystäväni jollekin, joka ei ole laisinkaan hallinnassani. Tästä eteenpäin minun pitäisi vain luottaa mieheen, jolla on kylmänsiniset silmät.
”Igranille ei saa aiheutua fyysistä vahinkoa”, minä painotan. ”Muuten minä en suostu tähän.”
”Ajattele perhettäsi, Elara. He odottavat toisella puolella, että löydämme keinon päästä heidän luokseen.”
”Igraniin ei saa sattua. Onko selvä?”
Minä en räpäytä silmiäni kertaakaan. Tiedän, millä Remingtonin kaltaisia miehiä voisi ohjailla, mutta minusta ei ole sellaiseen. Minä en vedä rikkinäisten housujeni lahkeita korkeammalle tai paljasta olkapäitäni. En ole koskaan ollut se tyttö, joka kihertää innoissaan, kun kuka tahansa miespuolinen hymyilee vain yksi asia mielessään. Jätän sen mieluusti niille, joiden sydän täyttyy riemusta sen ansiosta. Minä katselen yötaivasta saadakseni sisimpäni täyttymään valosta.
En luovuta. Kivi kiveä vasten. Remington yrittää kaikin keinoin sohia avohaavoihin, mutta oli minulta tietoinen päätös jättää ne auki jo kauan sitten. Kun ne ovat kaikkien katseltavissa, minä olen vapaa. Remington voi yrittää mitä tahansa, mutta minä olen jo auki, hän tietää jo kaikki keinot, joilla ohjailla minua. Enkä minä taivu niistä ainoaankaan.
Lopulta Remington huokaa, vie käden kasvoilleen.
”Hyvä on. Minimoimme vahingot.”
”Ei, te ette aiheuta niitä ollenkaan. Te ette satuta elävää olentoa ihmiskunnan hyödyn nimissä.”
”Emme satuta nimeämääsi olentoa. Pyrimme toimimaan mahdollisimman kunnioittavasti.”
”Ja te kuuntelette Igrania kuten sinä nyt kuuntelet minua.”
Remington nyökkää.
”Me kuuntelemme.”
En voi luottaa hänen sanoihinsa, mutta minulla ei ole muutakaan. Igran on tunteva ja kokeva olento, joka osaa puolustaa itseään. Siihen minä voin nojata. Ojennan Remingtonille kättäni. Hän tarttuu siihen aavistuksen hämillään. Hänen kätensä on kylmä ja puristuksensa rivakka.
”Olemmeko nyt saavuttaneet yhteisymmärryksen?” Remington kysyy kenties vilpittömimmällä äänellä, jonka olen hänen suustaan kuullut. Tahdon uskoa sen olevan aito.
”Olemme”, sanon ja hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti