Luku 5: Tunturilla
En jää paikalleni. Katu on ulkoavaruuden olennoista tyhjä, satunnaiset ihmiset kulkevat suunnasta toiseen. Ilta on kääntynyt yöksi, tähdet tuikkivat jo taivaalla, mutta Igrania ei näy. Jokin osa minusta haluaisi uskoa, että uusi ystävä ei ole lähtenyt kokonaan, että hän ei lähtisi hyvästelemättä. Mutta enhän minä todella tunne Igrania. En vielä.
Minun on turha huutaa. Igran aistisi minut ääniaalloillaan joka tapauksessa. Pyrin kulkemaan varjoissa, mutta näkyvillä. Pieninkin epäilyttävä liike saisi minut näyttämään syylliseltä. Enhän minä ole yrittänyt muuta kuin suojata uutta ystävääni Tornilta. On paljon sellaista, josta tahdon vielä keskustella Igranin kanssa. Jos hän on lähtenyt harhailemaan, Tornin miehet voivat napata hänet ja tehdä hänestä uuden pelinappulansa.
On vielä yksi paikka, josta en ole katsonut. Keräyskeskuksella ei ollut ketään, jopa keskustan puolelle jäävä tori oli lähes tyhjä. Minun ei auta muuta kuin luikkia häntä koipieni välissä takaisin kraaterille, josta vastikään palasin Remingtonin kanssa.
Kohtaamiseni Remingtonin kanssa tuntuu pistelyltä ihon alla. Mies selvästikin tietää jotakin. Vähintäänkin epäilee. Hänen kohteliaisuutensa taakse kätkeytyy jotakin terävää, josta olen nähnyt pelkät reunat.
Eläimellinen sirahdus havahduttaa minut ajatuksistani. Olen miltei säteilyalueella, kraateri huutaa mustuuttaan muutaman kymmenen metrin päässä. Nostan katseeni ja näen pitkäraajaisen olennon leijuvan kraaterin yllä. Igran. Hänen päänsä kääntyilee, lovet kaulassa värisevät, näen sen tänne saakka. Hän skannaa aluetta. Tutkii.
”Igran?” minä kuiskaan. Ääneni on pelkkä varjo.
Igran kallistelee jälleen päätään. Hän leijuu hiljaa ylleni, kurottaa pitkäkyntistä kättään. Ja tämän olennon minä yritin vaatettaa, sitoa ihmisyyden kahleisiin. Kuinka minä saatoin?
”Anteeksi, että yritin tehdä sinusta kaltaiseni”, kuiskaan tarttuen Igranin käteen. Silitän hänen terävää kynttään vailla ennakkoluuloja. Kohtaan hänet sellaisena kuin hän on.
”Sinä halusit vain auttaa”, Igran hymähtää. ”Minun ääniaaltoni arvioivat alueen tyhjäksi, joten minä tulin.”
”Kiehtooko kraateri sinua?”
”Se muistuttaa minua kodista.”
Suuni loksahtaa auki. Igranin koti. Mitä pitempään häntä tuijotan, sitä vaikeampaa minun on kuvitella hänen kotinsa eteeni. Miltä näyttää koti sellaiselle, joka on tullut halki ikuisen avaruuden vain löytääkseen itsensä meidän puoliksi tuhoutuneelta planeetaltamme? Kuvittelen vihertävän loiston, samansävyisen kuin Igranin iho ja hehkuvat silmät. Ei, se ei tunnu oikealta. Kuvittelen vuoroin kirkkauden, vuoroin pimeyden. Räjähtävät, sykkivät tähdet. Kuva ei muodostu, mutta en aio kysyä. Igran saisi kertoa itse, jos haluaisi.
”Haluaisin näyttää sinulle erään paikan”, sanon hiljaa. Kun pidän Igrania kädestä, minua ei enää pelota. Ei kiinnijääminen kaiherra sydäntäni minun itseni vuoksi. En vain halua Igrania, ihmisiin liittymätöntä, itsenäistä olentoa, käytettävän meidän ongelmiimme. Se ei olisi oikein.
”Minä taidan tietää, missä se on.”
”Kuinka sinä… Osaatko sinä lukea ajatuksia?”
”En, mutta ei ole kovinkaan vaikeaa huomata, minne katseesi pakoilee.”
Naurahdan. Jäin kiinni. Annan katseeni lipua kohti vuoria. Kohotan kulmiani, ja silloin Igran ottaa minut kiinni, nostaa kevyesti syliinsä ja nousee ilmaan. Leijuva ystävä. Minulla ei ole aavistustakaan, miten hän tekee sen. Mikä osa hänessä sallii hänen lentää? Ei siipiä. Tuskin aallot sellaista tekevät. Ssh, Elara, pienokainen, sinun ei tarvitse yrittää ymmärtää kaikkea voidaksesi nauttia siitä. Kaikki täällä ei ole meidän ymmärrettäväksemme. Äidin ääni. Jokin sisälläni rauhoittuu, vaipuu uneen. Pidän tiukemmin kiinni Igranista ja sallin itseni unohtua hetkeen.
Me lennämme korkealla. Niin korkealla, että joku alhaalta taivasta ihaileva voisi nähdä vain kaksi satunnaista muotoa. Niistä tuskin erottaisi, kumpi on ihminen, kumpi joku muu. Huomaan hymyileväni ajatukselle. Hetken me olemme nimettömiä. Tunnistamattomia vasten indigonsinistä taivasta.
Igran tuntuu tietävän, minne haluan. Korkealle tunturille, missä ilma on lähestulkoon hengitettävää ja kylmä viima iskee vasten kasvoja. Igran on miltei laskeutumassa paikkaan, johon ihmiset ovat rakentaneet pienen leirialueen. Penkkejä ja maja, jonka seinä on rähjääntynyt ja ikkunat rikottu. Täällä asuvat enää vain vuorten eläimet. Ihmiset eivät lähde kaupungista, ellei heidän ole pakko. Minä en halua tänään majalle. Pyydän Igrania viemään meidät korkeammalle, sinne, missä harva on astellut. Keskelle luontoa, vain vähän puiden yläpuolelle.
Istuudumme kovalle kivelle, johon painautuneet jäljet on mahdotonta jäljittää. Menneiden elämien muistomerkkejä. Ne kuuluivat niille, jotka olivat täällä ennen meitä. Elämää elämän jälkeen. Hymyilen. Tämä on vain yksi syy käydä korkealla.
”Katso”, kuiskaan Igranille ja osoitan kohti laakeaa taivasta. Tähdet täplittävät syvänsinistä peittoa. Kuu on suunnaton ja kirkas. Täysikuu ymmärtää minua monesti paremmin kuin mikään muu. Me olemme viettäneet monta yötä näin, tuskin mitään välissämme. Täällä korkealla tuntuu siltä kuin kaikki turha olisi karsittu pois. Ei harsoa minun ja kuun välissä. Ja nyt Igran saa nähdä saman.
”Teidän maailmanne on kutistunut kovin pieneksi”, Igran sanoo hiljaa. Hänen katseensa siirtyy taivaasta kaupunkiin. Korkealta käsin Torni näyttää pelkältä kepiltä, joka on tökätty hiekkalinnojen keskelle. Oma katseeni eksyy kohti kraateria, joka on niin suunnaton, että sen toiselle puolelle ei saata nähdä edes täältä. Ei ole pienintäkään keinoa tavoittaa sitä maailmaa, joka meiltä riistettiin.
Kuljetan kättäni kovalla kalliolla, sivelen jälkiä ja painaumia, joiden jättäjille kukaan ei enää tunne nimiä. Menneet elämät, jotka istuvat näkymättöminä harteillamme. Minulla olisi niille paljon sanottavaa.
”Joskus minä toivon, että ihmiset, jotka elivät ennen meitä, olisivat ymmärtäneet maailmasta edes hitusen enemmän”, huokaan. ”Me emme ymmärrä omaa historiaamme. Oli joskus aika, jolloin ajattelimme maapallon olevan pyöreä ja auringon suunnaton. Sitten aurinko katkaisi elämämme kahtia ja havaitsimme, että emme ole koskaan tienneet mistään mitään.”
Igran kallistaa jälleen päätään. Hänen ihonsa näyttää hehkuvalta helmiäiseltä kuun valkeassa valossa. Se saa minut hymyilemään varovasti. On olemassa muita maailmoja. Kaukaisia planeettoja. Elämää, jota emme kenties koskaan ymmärrä. Se lämmittää minua tässä kylmässä, kirkkaassa yössä.
”Kumpaa sinä ajattelet useammin, kraaterin ylitystä vai kaikkea sitä, mitä auringon putoaminen sai teidät ymmärtämään?”
Näen välähdyksiä äidin lempeistä, pyöreistä kasvoista. Isän osaavista käsistä, siskon letitetyistä hiuksista. Pudistan ajatuksille päätäni.
”Minä ajattelen eniten sitä, että mitä kraaterin toisella puolella onkaan, todennäköisesti tarvitsee meitä.”
”Hekään eivät ole päässeet sieltä tälle puolelle.”
”Solaarinen säteily estää kaikkia tekemästä mitään. Remington-niminen mies on yrittänyt turhaan kehittää keinoa saada alukset kestämään ylitys, mutta pysyviä tuloksia ei ole syntynyt.”
”Entä, jos toisella puolella ei ole enää mitään?”
”On ajateltava, että on. Niin kauan, kunnes tiedämme.”
Vain toivo pitää minut liikkeessä. Ajatus siitä, että odottaa toisella puolella mitä tahansa, minä tiedän ainakin yrittäneeni. Niin kauan, kun emme tiedä, meidän on vain puskettava eteenpäin. Voimme jatkaa elämäämme vasta sitten, kun tiedämme.
”Entä Torni? Sinä et taida pitää Tornista.”
Minulta pääsee sotkuinen nauru.
”En”, hymähdän, ”en juurikaan. Mutta ei minulla ole mitään ketään vastaan. Jokainen saa elää, miten kykenee. Jos haluaa ajatella, että meillä on yhdessä ruumiissa vain yksi elämä käytettävänä, se pitää käyttää miten omasta tilastaan käsin kykenee.”
”Tarkoitatko, että et tuomitse Tornin ihmisten elämänvalintoja?”
”Kyllä ja en. On vain kovin irvokasta ajatella, että ihmiset, jotka käyttävät aikaansa koristautuaakseen ja järjestääkseen viihdettä, voisivat samalla valuutalla tehdä monen elämästä hitusenkin siedettävämpää.”
Nielaisen.
”Mutta minä en ole kateellinen tai katkera. Minun elämäni on ollut arvokasta, vaikka en ole nähnyt rahaa kymmeneen vuoteen. Minä olen nähnyt tähtien syttyvän taivaalle, katsellut, kuinka maailmat kohtaavat avaruuden kentällä. Olen kohdannut jonkun, joka osaa syödä ääniaalloilla.” Naurahdan. Igran päästää vaimean, pehmeän kirahduksen. ”Tämä elämä on tarjonnut paljon, ja se tarjoaa varmasti vielä lisää, kun vain osaan avata silmäni.”
Pudistan sanoilleni päätäni. Enpä olisi uskonut puhuvani kaikesta tästä kenenkään kanssa.
”Joten ei, minä en kanna katkeruutta Tornin ihmisiä kohtaan. Kolme valtiasta tekevät omalla tavallaan tärkeää työtä. Ainakin he rahoittavat Kuunsilta-projektia. He elävät elämää vain omien silmiensä takaa. Heille on tarjottu erilainen tapa katsoa kaikkea olevaa kuin minulle, eikä se aseta meitä toistemme yläpuolelle.”
Igran tulee lähemmäs, kääntelee jälleen päätään. Kenties se merkitsee hänen kansalleen jotakin.
”Minä kestän solaarisen säteilyn. Se kutittaa ja kaihertaa, mutta se ei satu.”
”Emme tiedä, millaisia reaktioita se aiheuttaisi aivan kraaterin keskellä. Olemme pystyneet tutkimaan vain reuna-alueita. Alukset ovat tuhoutuneet, kun niitä on lähetetty tyhjinä kohti keskusta. Toiselle puolelle pääseminen… Se tuntuu toistaiseksi aivan mahdottomalta.”
”Minä voisin olla avuksi.”
”Miksi sinä…”
”Minä kuulin, mitä se mies sanoi sinulle.”
”Kuulit?”
Jälleen kerran Igranin aistit yllättävät minut. Huomaan virnistäväni, kun Igran nyökkäilee, mukailee eleitä, jotka on jo oppinut minulta. Äkkiä ymmärrän olevani kiitollinen siitä, että saamme olla tässä, kovalla kalliolla suuren taivaan alla. Maailma on uskomattoman avoin ja kaunis, ja se on läsnä juuri nyt.
”Voisin todella olla avuksi.”
”Haluaisitko sinä? Etkö pelkää heitä? Remington tiimeineen ei pelkää käyttää epäinhimillisiä keinoja.”
”Enkö minäkin ole… epäinhimillinen?”
Hermostunut naurunpyrskähdys pakenee suustani. Niin. Ajatella. Kirjaimellisesti Igran on oikeassa. Syvemmällä tasolla… kuka tietää? Kuka saa määritellä mitäkin? Hymyilen, silitän varoen Igranin olkaa.
”Sinä siis todella tahtoisit edistää projektia?”
”Voisit mennä Torniin ja etsiä sen miehen käsiisi. Kerro hänelle, että löysit muukalaisen ja vangitsit sen.”
”Et sinä ole mikään ’se’, josta keskustella ulkopuolisena, irrallisena. Sinä olet lihaa ja verta, elävä, todellinen olento. Jos menen niin pitkälle, aion olla rehellinen. Kerron Remingtonille, että valehtelin hänelle ja piilotin sinut maailmalta.”
”Sinun sydämesi on… alkutilassa.”
”Alkutilassa?”
Huomaan nauravani. Kenties Igran ei tiedä sanaa sille, mitä tarkoittaa. En tiedä, millainen käsitys hänen kansallaan on moraalista ja oikeudesta. Uskon silti ymmärtäväni, mitä hän haluaa minulle sanoa.
”En vain tahdo valheen sumentavan kykyäni nähdä”, huokaan. ”Ei olisi pitänyt valehdella hänelle alun alkaenkaan. Sillä hetkellä ajattelin sinun piilottamisesi suojelevan sinua. Anteeksi, että en kysynyt sinulta suoraan.”
”Sellaista elävät mekanismit tekevät. Olettavat ja toimivat.”
”Eivät puut ja varvut kysy kasvaessaan toistensa elintilaan. Ne ovat aivan hiljaa, sopivat ääneti, miten syntyä tähän maailmaan ja elää osana sitä.”
”Voitko olla siitä niin varma?”
Igran hymyilee terävähampaisella suullaan. Hänen kaulalovensa värähtelevät, tunnen ääniaaltojen särisevän jälleen ilmassa. Kevyt humahdus kulkee allemme jäävän rinteen puissa. Igran kuuntelee luontoa.
”Sulje silmäsi”, Igran sanoo ja minä teen, kuten hän pyytää. ”Kuuntele, mitä maailma sinulle kertoo. Puillakin on omat tarinansa puhuttavaksi.”
Valo läikehtii rinnassani. Ilo. Minun silmäni ovat kiinni, mutta näen selkeämmin kuin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti