Luku 31: Kultasäikeinen polku
Igranin lähdön jälkeen Tornissa kuhisee jonkin aikaa. Minulta kysytään jälleen kasapäin kysymyksiä, joista puoliinkaan en osaa vastata. Valtiaista vain Khadija uskoo, että minulla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Igran lähti. Vastaan joka kerta, etten minä omista toista elävää olentoa. Ei ollut mitään tehtävää. Jos Igran tahtoi lähteä Tornista, ei minulla ollut mitään oikeutta häntä estää. Nämä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sitä. Heille Igran on kuin aoliitti, jokin, joka on luonnossa heitä varten. Ja näiden ihmisten keskelle olen aikonut tehdä kotini.
Ajatus on alkanut jo hymyilyttää minua. Vietän kolme yötä Tornissa ja teen päivät raportteja sekä keskustelen valtiaiden kanssa. Matkan yksityiskohdat pitävät vielä meistä jokaista öisin valveilla. Igranista kyselemistä ei koskaan kokonaan lopeteta. Kärkevimmät kyselijät ovat ne tutkijat, jotka paikkaavat Remingtonia hänen ollessaan sairaalassa. Istun valtiaitten seurassa suuressa salissa, kun ydintutkimusryhmä saapuu jälleen paikalle utelemaan yhteyksistäni muukalaiseen.
”Jos ette ymmärrä, miksi hänen sitomisensa meidän maailmaan tällaisten tarkoitusperien vuoksi on paitsi epäeettistä, myös epäinhimillistä, minun on turha sitä teille selittää”, sanon kimpaantuessani ympärilläni hyöriviin miehiin.
Medeina tirskahtaa. Hänellä on kaikki oikeus tehdä niin, tämä on hänen salinsa. Yksi mies kurtistaa kulmiaan.
”Arvon valtiaat, saanko antaa ystävän neuvon?” mies kysyy. Hän on Remingtonia vanhempi, selvästikin tutkijoista se, joka pyrkii Remingtonin saappaisiin. Kunpa isäni olisi täällä. Hän ei katselisi tällaista hetkeäkään. Kenties minussa on vielä rahtunen isäni tulta jäljellä.
Valtiaat vilkaisevat ensin toisiaan, sitten minua. Istun pöydän edessä kuin yksi heistä. Tutkijat näkevät pelkästään sen. He eivät näe yhteisiä kokemuksia, punaista maailmaa, joka leimuaa silmäluomiemme takana öisin, kun emme saa unta. He eivät kuulleet samoja huutoja.
Khadija nyökkää tutkijoille.
”Älkää antako tämän tytön ohjailla teitä”, tutkija sanoo katsomatta minuun. Olen ulkoistettu. Joku, josta puhutaan kuin hän ei olisi paikalla lainkaan.
”Hän ei ole alan ammattilainen. Hän sattui vain löytämään muukalaisen.”
Valtiaat pysyvät hiljaa. Tiedän, että vähintään Medeina kohottaisi ääntään puolustaakseen minua. Normaalisti en pysyisi hiljaa omista oikeuksistani, mutta tämä ei ole minun tilani.
Khadija kohottaa leukaansa ja siristää silmiään. Hetken kuvittelen, että hän alkaa nauraa ja myötäillä tutkijaa.
”Seuraavasta vastaavasta kommentista sinä olet ulkona”, Khadija sanoo ja heilauttaa rannettaan vihjeeksi poistua. ”Pidä varasi. Elarasta on ollut meille korvaamaton apu. Jokainen, joka on hänen läsnäoloaan vastaan, voi saman tien poistua.”
”Teillä ei ole varaa menettää tutkijoita nyt, kun Remingtonin tilasta ei ole takeita.” Hymy miehen kasvoilla on lähes ivallinen. Minua puistattaa. ”Vaatii melkoisia resursseja kouluttaa ammattitasoisia tiedemiehiä ja mekaanikkoja.”
Remington on moniosaajana ollut Tornille korvaamaton. Minä ymmärrän sen nyt. Mutta todellisuus ei kysy sellaista. Me kaikki päädymme osaksi avaruutta. Silti huomaan sydäntäni kivistävän, kun ajattelen näitä saleja ilman Remingtonia.
”Me olemme oppineet arvostamaan myös toisenlaisia asioita”, sanoo Valor, joka tulee aivan lähelleni ja vie kätensä harteilleni. Yhtäkkiä he ovat kaikki siinä, tukemassa, välittämässä. Koko kehooni sattuu, taistelen kyyneliä vastaan.
”Elaran toveruus on ollut meille äärimmäisen kallisarvoista”, Medeina kertoo.
”Oliko kenelläkään vielä jotakin sanomista aiheeseen?” Khadija kysyy.
”Ei, arvon valtiaat”, tutkija sanoo ja he kaikki poistuvat yhdessä paikalta.
Jään katsomaan valtiaita kuin vieraita olentoja. Tällaisina en ole nähnyt heitä vielä koskaan. Heidän katseissaan ei ole suoranaista lempeyttä, mutta välitys huokuu heistä kuin aalto. Olen turvassa nyt. Tuijotan heitä kykenemättä kunnolla edes kiittämään.
”Minä… Minä en tiedä, mitä sanoa.”
”Tutkijat ovat käyneet koppaviksi nyt, kun Remingtonin tila on epävakaa”, Khadija tuhahtaa. Valor ja Medeina hänen vierellään ovat täysin hiljaa. Remingtonista puhuminen on valonarkaa heidän kuultensa.
”Heidän ei kannata arvostella sinua meidän läheisyydessämme. Sinun läsnäolosi on tehnyt meille enemmän hyvää kuin heidän tieteelliset saavutuksensa koskaan”, Khadija murahtaa. Tuntuu kuumeunelta kuulla sellaisia sanoja hänen suustaan.
”Minä arvostan tätä”, sanon. ”Uskon, että heidän saavutuksissaan ei ole mitään vikaa, asenteissaan vain.”
Valtiaat pudistelevat päitään. Minua tuskin kuulusteltaisiin enempää enää tänään. Otan kolmannen omenan hopeavadilta ja rouskaisen sen kyljestä palasen. Olen oppinut syömään maltillisesti, jotta vähäiseen ravintoon tottunut kehoni ei petä minua. Joka kerta, kun valtiaat kutsuvat minut pöytänsä ääreen, tunnen suunnatonta kiitollisuutta. Ruoka ja lämpö eivät ole minulle itsestäänselvyys.
”Itse asiassa, Elara”, sanoo Medeina, joka ei ole puhutellut minua suoraan pitkään aikaan. Kenties hän ei ole uskaltanut tehdä niin. ”Me olemme yhdessä ajatelleet erästä seikkaa. Meillä on sinulle ehdotus.”
Valor hymyilee minulle tavalla, jonka pitäisi merkitä jotakin. Lasken omenan lautaselleni.
”Tahtoisitko sinä olla täällä meidän kanssamme?”
Räpyttelen silmiäni. Muistelen Remingtonin kauan sitten tekemää tarjousta.
”Tiedämme, että Remington on halunnut sinut tänne jo pitkään”, Valor sanoo kuin näkisi mieleeni. ”Me kuitenkin tiedämme, ettet sinä haluaisi jäädä pyörimään toimettomana saleihimme. Me voisimme tarjota sinulle työtä.”
Työtä? Sitä minä en ollut ajatellut. Olen jo päättänyt jäädä tänne asumaan, kuten Igranille kerroin, mutta työ ei ole tullut mieleeni. Mitä sellaista he haluavat minulta, mitä heillä ei jo ole? Ihmiset, jotka nukkuvat satiinilakanoissaan ja pukevat silkkiä ja helmiä.
”Minä jäin ajattelemaan sitä, mitä sanoit tämän maailman tilasta”, Valor sanoo. ”On totta, että emme voi vaikuttaa kaikkeen. Meidän puolellamme on kuitenkin paljon sellaista, joka kaipaa korjausta. Me ajattelimme, että sinä voisit toimia siltana meidän välillämme. Tornin alueen ja reunalla kasvaneitten.”
”Se… Se olisi uskomatonta”, hengähdän. ”Mutta odotahan… Mikä se sellainen toimenkuva oikein on?”
”Me emme tarkoin vielä tiedä”, Medeina virnistää, ”mutta kyllä me sen keksimme. Sinä saat auttaa meitä. Meidän tulee kartoittaa kaikki sellainen, josta Tornin tulee olla tietoinen.”
Tähtien nimissä, se tulisi olemaan hirvittävä urakka. Köyhyys ja keskukset, paiseitaan piilottelevat solaarisen säteilyn uhrit ja kolmosiaan elättävät perheenäidit. Maailma pursuaa kaikkea sellaista, jolta Torni on tähän asti kääntänyt selkänsä.
”Minä otan työn vastaan”, sanon hymyillen. He ovat oikeassa, he tarvitsevat jonkun, joka näyttää kädestä pitäen. ”Mutta minä en voi edustaa kaikkia. Meistä ihmisistä jokainen on yksilö, joka ansaitsee tulla kohdatuksi omana itsenään.”
”Toki”, Khadija sanoo tavallista hiljempaa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että hän ei kuuntele.
”Meidän tulee lähestyä tilannetta sekä ilmiöitten että ihmisten kannalta.”
Hiljaisia nyökkäyksiä. Joskus minusta tuntuu, että olen nähnyt enemmän elämää kuin valtiaat yhteensä.
”Me katsomme tilannetta yhdessä. Ja Elara…” Medeina pitää pitkän tauon. ”Älä huolehdi kraaterin toisesta puolesta ja solaarisesta säteilystä. Meidän työryhmämme tekevät jatkuvasti töitä kaiken sen eteen. Igranin menetys oli iso isku, mutta me tiesimme sen tulevan.”
On minun vuoroni vain nyökätä. Igran lentää tuolla jossakin, kenties tutkii ääniaalloillaan, missä häntä odottaisi paikka, jota hän saisi kutsua kodiksi. Meidän planeettamme se ei olisi, mutta se ei ole keneltäkään pois. Igran palaisi vielä sanomaan minulle näkemiin, lupaukseksi siitä, että vielä joskus nauraisimme yhdessä.
Joku saapuu saliin ryminällä. Hätkähdän ja käännän katseeni salin sisäänkäynnille. Tornin palvelusväki kulkee usein hopeaan ja platinaan sonnustautuneena, siitä tunnistan tulijan heihin kuuluvaksi.
”Tärkeitä uutisia valtiaille!” tulija ilmoittaa. ”Remington elää! Hän selviää!”
Minä nousen ylös tuolistani ennen valtiaita. Etiketti ja säännöt unohtuvat, kun sanat iskostuvat tajuntaani. Mies on elossa. En tiennyt ajatelleeni asiaa niin kovin ennen kuin kyyneleet kastelevat poskeni. Valtiaat tuijottavat minua pitkään helpotuksen koko kirjo kasvoillaan. Lopulta me kaikki halaamme toisiamme. Retkikuntamme pysyisi kasassa. Pieni, saman kuun alla kasvanut perhe.
*
Valtiaat haluavat aina kaiken lähelleen, joten sairaalarakennus löytyy aivan Tornin liepeiltä. Terveydenhuollon ammattilaisia asuu myös itse Tornissa. Mitä tahansa äärimmäisen mukavuuden ylläpitämiseksi. Olen lukenut kerran isäni vanhoista kirjoista, että entisaikojen sairaalat olivat kauttaaltaan valkoisia. Ajatus pistelee ihon alla yhtä paljon kuin muisto punaisesta kraaterin toisesta puolesta.
Sairaalan käytävä on helakan persikanvaaleanpunainen. Koristeita on käytännöllisistä syistä vähemmän kuin muualla, mutta täältäkin löytyy omat kuvionsa. Seinille on maalattu erilaisia kukkia valkoisilla koukeroilla. En tunnista kukista ainuttakaan, mutta ne tekevät tehtävänsä, sillä huomaan hymyileväni niille.
Minut ohjataan käytävän viimeiseen huoneeseen. Entisaikojen ihmiset ovat antaneet meille paljon osaamistaan, me kuljemme heidän tekemillään poluilla, mutta en usko, että heidänkään sairaalansa tuoksuivat elämältä. Kuoleva, kituva haju levähtää kasvoilleni heti ovelta. En anna sen estellä minua.
Remington pyysi minua ensimmäisenä. Sitten vasta valtiaita. Leikin, että se ei tunnu minussa joltakin. En osaa tarkalleen kertoa, surettaako vai riemastuttaako se minua. Minua ei yhtä kaikki enää kuvota olla miehen lähellä. Kenties se on parasta, mihin pystyn hänen suhteensa. Remington makaa pehmeän vaaleanpunaisella sairaalasängyllä. Hänen poskensa ovat lommoilla ja silmänsä kiinni. Sähkönsininen katse avautuu oitis, kun minä tulen huoneeseen.
Vedän tuolin Remingtonin sängyn vierelle. Mies kääntää raukeasti päätään minuun päin. Hänen silmänsä ovat täällä kuin kaksi kirkasta avaruutta keskellä vaaleanpunaista maailmaa. Remingtonin käsi nousee peiton alta, sekin on käynyt heikommaksi kuin aiemmin. Vapisten se hapuilee omaani. Tartun siihen ajattelematta mitään.
”Minä olen päättänyt jäädä Torniin”, kerron miehelle. ”Valtiaat tarjoavat minulle töitä. Me lähdemme yhdessä tutkimaan niitä rakenteellisia ongelmia, joita maailmassamme on.”
”Miten… naiivia.”
”Anteeksi kuinka?”
”Tietenkin valtiaat… keksisivät jotakin niin naiivia. Sinä ja sinun iänikuiset kauniit ajatuksesi. Olet upeinta, mitä tässä maailmassa on.” Miehen sanat tuntuvat teräviltä, mutta ne sanotaan aidolla, rehellisellä äänellä.
”Ei ole naiivia tiedostaa ongelmia.”
”Ei, ei, en minä sitä. Sinä vain olet… Ah. En minä taida osata puhua sinulle enää. Olen viettänyt niin kauan aikaa täällä.”
Silitän miehen kättä. Hän on väärässä. Kyllä minä ymmärrän, mitä hän sanoo. Hän ajattelee, että olen liian nuori ja kuvittelen voivani parantaa kaiken. Minä en vaivaudu korjaamaan häntä, sillä hän saisi itse nähdä. On ihmisen pahin virhe kuvitella pystyvänsä kaikkeen. Me asetamme vain askelia kohti tulevaa. Pienen kultasäikeisen polun jollekulle muulle kävellä.
”Mutta en minä… En minä halua sinulle vain saarnata. Kiitos, kun tulit. Sinulla ei varmasti ole ollut yhtään ikävä seuraani, kun olen tällainen.”
Tuhahdan. Miehen itseriittoisuudella on tumma puolensa.
”Yllättyisitkö, jos sanoisin, että minulla on ollut kaipuu seuraasi?”
Remington hymyilee tavalla, joka on laimea versio hänen aiemmasta tavastaan hymyillä.
”Elara…” Nimeni kohdalla hänen ilmeensä vakavoituu. ”Saanko sanoa sinulle jotakin? Sinä et välttämättä halua kuulla sitä.”
Erotan äänessä silkkaa pelkoa. Hän puhui samalla tavalla, kun kuvitteli kuolevansa. Sanoissa on sama lopullisuus. Minä nyökkään. Olemme vihdoin yhdessä, koko pieni perheemme. Hän en voisi sanoa mitään, mikä ajaisi minut enää pois.
”Minä taidan rakastaa sinua. Odota. Älä vedä liian nopeita johtopäätöksiä. En tiedä, millä tavalla. En tiedä enää laisinkaan. Sinä olet saanut minut ajattelemaan ajatuksia. Sellaisia, joita en ole koskaan ajatellut. Minä haluan vain olla lähelläsi. Katsella maailmaa kuten sinä.”
Kyyneleet pyrkivät takaisin silmäkulmiini, koska syvällä sisimmässäni olen aina tiennyt tämän. Kuristava hellyys, joka lankeaa osakseni. En tiedä, miltä rakkauden kuuluu tuntua sydämessä. Minä rakastan Remingtonia ja Igrania, valtiaitakin. Isääni ja äitiäni. Siskoani, jonka verta minulla on käsissäni. En osaa vetää eroa heitä kohtaan tuntemani välille. Tarvitseeko minun? Eikö rakkauden kuulu ennen kaikkea olla vapaus eikä kahle?
Huomaan hymyileväni varovasti. Elämäni täällä on vasta alussa. Punaisen päälle maalattaisiin kauniita, kirkkaita kuvia. Elämän värisiä. Jatkan Remingtonin käden silittämistä. En anna hänen lipua pois.
”Sitten minä tahdon näyttää sinulle erään paikan”, sanon hiljaa, ”sellaisen, jossa maa ja taivas kohtaavat ja jossa kuu valvoo yötämme.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti