Luku 17: Talot
Aamu on enemmän oranssi kuin punainen. Näissä puitteissa en osaa sanoa, onko se hyvä merkki. Medeina ja Valor nukkuvat aivan kiinni toisissaan, Khadija herättelee heitä varomatta laisinkaan. Hienotunteisuus on riisuttu, mies ravistelee kaksikon hereille. Valor herää oitis, Medeina jää nuokkumaan.
”Jatkamme heti matkaa”, Remington ilmoittaa, kun kaikki ovat hereillä. Päivä kareilee taivaalla, galaksit näyttävät tänään lempeämmiltä kuin eilen.
”Hetikö? Entä eväät?”
”Emme voi käyttää koko ruokavarastoamme heti ensimmäisenä päivänä.”
”Me olemme varautuneet viikon tarpeisiin”, Khadija huomauttaa.
”Meidän on parempi jatkaa matkaa oitis, jotta löydämme elämää.”
”Jos löydämme”, Khadija mutisee silmäillen kovaa kalliota.
”Itse asiassa”, minä aloitan ja vilkaisen nopeasti Igrania, ”Igran näytti minulle edellisyönä jotakin.”
Osoitan korkealle viettävää polkua.
”Enää ei tarvitse miettiä, mitä tämän vuoren takana on. Sen takana on kaupunki.”
”Miksi sinä et heti sitä kertonut?”
”Te nukuitte sikeästi meidän palatessamme.”
Valtiaat ryhtyvät sanailemaan keskenään, mutta Remington tuijottaa minua pitkään. Hän siristää silmiään ja hipoo terävää leukaansa. Lopulta mies tyytyy nyökkäämään.
”Menkäämme. Jos vuoren takana todella on kaupunki, se on odottanut täällä kymmenen vuotta. Elara, saat antaa meille arvion kaupungin tilasta.”
”Igran lienee siinä parempi kuin minä. Minulle kaupunki näytti pelkästään hylätyltä.”
Remingtonin katse kääntyy Igraniin. Ystäväni kallistelee jälleen päätään. Igran ei näytä pahastuneelta. Hän suoristaa koko kaksimetrisen runkonsa ja saa valtiaat kavahtamaan aavistuksen.
”Aistin alueelta elämää. Aivan teidän elämänne kaltaista”, Igran vastaa ytimekkäästi ja lähtee jo kulkemaan kohti polkua. Tuijotan hänen selkäänsä hymyillen. Igran kulkee omia teitään. Silti hän haluaa kävellä kuten mekin. Me emme pääsisi leijumalla minnekään, eikä ole Igranin tehtävä kanniskella meitä ympäriinsä.
”Elämää?” Valorin silmät suurenevat. ”Silloinhan se tarkoittaisi…”
”Lähdetään”, Remington sanoo yksioikoisesti. Ei enempää eikä vähempää. Olemme pakanneet itsemme matkaan, jopa väsymyksen harso silmillään kulkeva Medeina pääsee lähtemään.
Kävely tapahtuu vaivalloisesti. Kannan välillä valtiaidenkin kantamuksia, joskus he kantavat toistensa tavaroita. Kukaan ei ole vielä väsynyt luopumaan koristuksistaan. Tiedän, että sekin päivä koittaisi, kun valtiaat eivät enää jaksaisi raahata painavia koristeitaan kaikkialle.
Kun olemme päässeet vuorenrinnettä alas, pysähdymme jälleen tasanteelle ennen kuin lähdemme laskeutumaan kohti aavemaisena edessämme lepäävää kaupunkia. Remingtonin mukaan ei ole turvallista pysähtyä kaupungin alueella. Me muut nyökyttelemme. Kaikki paitsi Igran, jonka kaulalovet värisevät tavallista ahkerammin.
”Aistitko sinä jotakin, Igran?”
”Vieraita tuoksuja”, Igran mumisee. ”Te ette kanna tällaista hajua mukananne.”
Minä haistan ainoastaan saman palaneen katkun kaltaisen aromin, joka on kieppunut kiusanamme koko matkan ajan. Se ei tuoksu inhimilliseltä.
”Igran, pysyisitkö sinä vartiossa sillä välin, kun me ruokailemme?” Remington kysyy. Miehen ilme on vilpitön hänen puhuessaan Igranille suoraan. En silti unohda, kuinka hän seisoi vieressämme minun hajotessani polvilleni itkemään. Ei se hänen vikansa ole. Te tarvitsette tänne jonkun, joka ei hajoa käsiin joka tilanteessa.
Vasta kaivaessani ruokaa repustani minä muistan, että minä ja Remington emme koskaan käyneet keskusteluamme loppuun. Muistelen hänen sanojaan vallasta. Minkälaista valtaa Remington oli kuvitellut haalivansa käsiinsä täältä? Kehoani kylmää, kun vain ajattelenkin, millaista tuhoa voisimme halutessamme saada aikaan. Emme ymmärrä, kuinka tämä puoli toimii. Tiedottomuutemme voisi rikkoa paljon.
”Oletko ajatuksissasi, Elara?” Puhuja ei ole Remington. Medeina on hivuttautunut lähemmäs. Valtiattaren siniset silmät tuikkivat. Kenties ne ovat oikeasti niin siniset. Piiloilinssit olisivat jo hapertuneet täällä.
”Oi, taisin olla”, hymähdän. ”Kuinka te voitte?”
”Ole kiltti ja sinuttele vain.”
Hymyilen, vaikka uskon hymyni vaivautuneeksi.
”Minä olen hieman… uupunut. Uskotko sinä, että kaupungissa on elämää?”
Ai. Hän haluaa mennä heti asiaan. Huokaan syvään, sipaisen vaalean suortuvan otsaltani.
”Minun on vaikea kuvitella, että kohtaisimme täällä kaltaisiamme ihmisiä.”
”Tarkoitatko, että tuolla voisi olla sellaisia olentoja, johon jo törmäsimme?” Medeinan siniset silmät suurenevat. Hän tuntuu lapselta, pieneltä ja hauraalta. Minä puhun itseäni vanhemman lapsen kanssa.
”Se oli ihminen”, sanon hiljaa, mahdollisimman rauhallisesti. ”Emme voi tietää, mikä sen ajoi sellaiseksi kuin se oli, mutta se oli varmasti ihminen.”
Säteily. Sen on pakko johtua säteilystä.
Samalla ymmärrän katsella ympärilleni tarkemmin. Päivä ei koskaan valkene, mutta muiden maailmojen valo hohkaa tänne saakka. Mikään ei ole kuten entisaikojen ihmiset kuvittelivat. Tällaisina hetkinä minun tekisi mieli kohdata kaikki heidät. Puhua menneille elämille siitä, kuinka joskus meidän kivemme kasvavat nukkaa, jolle ei ole nimeä. Kuinka ihmisemme osaavat elää maailmassa ilman aurinkoa. Vesi löytää uomansa eikä kuu ole vielä tippunut taivaalta. Niin elämä vain jatkuu ja ottaa uusia muotoja. Minä kertoisin heille kaiken sen ja kysyisin heiltä, mikä oikein on Narnia.
”Elara?”
”Ah, anteeksi.” Taas minä upposin ajatuksiini.
”Entä sinä – oletko sinä kunnossa?”
”Olen minä.”
Mutta olenko minä? Täällä on paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä. Mieleni on täyttynyt seikkailusta, minne ikinä olenkaan mennyt. Kaikkea täällä ei voi ymmärtää, mutta kaiken kanssa voi elää. Kaikkeen voi totutella. Kirkkaisiin väreihin ja uusiin tuoksuihin. Elämään meidän aistiemme toisella puolella.
”Sinä osaat parantaa, etkö osaakin?” Jokin Medeinan äänessä on hauraampaa kuin aiemmin. Medeinan, jonka ääni on tuskin koskaan mitään muuta ollutkaan kuin hauras. Hän on naisellinen tavalla, joka ainoastaan surettaa minua.
”Osaan. Tavallaan.”
”Mitä, jos ihmiset täällä eivät ole… kunnossa?”
Sisälläni muljahtaa. Onko Medeinallakin joku, jota odottaa?
”En ymmärrä lääketieteestä mitään, mutta olen kasvanut kaduilla. Tietämykseni perustuu siihen, mitä olen joutunut tekemään pitääkseni itseni ja muut elossa.”
”Sinun perheesi varmasti riemastuu, kun saa sinut takaisin.”
Nielaisen. Mikään ei ole vielä varmaa. Kuka tässä sitä paitsi saa kenetkin takaisin? Ei ketään toista voi saada. Ratamme vain kohtaavat kuin taivaankappaleet. Selkeissä, varovaisissa väreissä, jotka risteävät ja muodostavat uusia sävyjä.
”Elara… Minua pelottaa.”
Nyökkään. Tiedän sen. Meitä kaikkia pelottaa. Ojennan Medeinalle käteni, annan hänen puristaa niitä lujaa.
”Entä, jos täällä ei olekaan ketään? Tai jos on, emmekä me voikaan auttaa heitä? Minua pelottaa, että apumme ei riitä. Minä olen valtias toisella puolella, mutta täällä en kykene edes pysymään ryhmän tahdissa.”
Medeinan huoli on niin riipivän inhimillistä, että sydäntäni puristaa. Minä taidan todella katsoa lasta silmiin. Menen lähemmäs, irrotan otteeni. Medeinan huulet väpättävät jo. Vien käteni naisen ympärille, puristan lujaa. Halaan sitä naista, jota kukaan toinen tyttö ei ole koskaan halannut. Halaan sitä valtiasta, josta kukaan ei ole koskaan nähnyt muuta kuin ulkoiset avut. Sille pienelle ihmiselle minä tahdon olla ystävä.
”Medeina, Elara? Onko kaikki hyvin?” Valorin ääni. Valtiaista nuorin tulee aivan lähellemme, istuutuu ja ristii jalkansa. Lähempää katsottuna Valorkin on sietämättömän kaunis. Luonnostaan, mutta myös koristuksineen. Mies hepeneitten alla on tavattoman hienostunut ja sievä.
”Olen kunnossa”, sanon, mutta varon vastaamasta Medeinan puolesta.
”Kiitos, Valor, me selviämme”, Medeina hymähtää. Nainen katsoo minua pitkään silmiin. Silitän hänen valkoiseksi maalattua poskeaan ja hymyilen. Ei hätää.
”Me todellakin selviämme.”
”On aika jatkaa matkaa”, Remington ilmoittaa. Hänen äänensä saa Medeinan säpsähtämään. Huomaan tarkkailevani myös Valorin reaktioita, vaikka ne eivät minulle kuulukaan. Igranin tekemän huomion jälkeen on ollut helpompaa havaita, kuinka Valorin leukaperät kiristyvät Remingtonin käskiessä meitä ympäriinsä. On kuin mies ottaisi Remingtonin kireän äänensävyn jokaisella kerralla henkilökohtaisesti. Suru kasvaa sydämessäni, vaikka en aio kantaa sitä näiden ihmisten puolesta. On yhtä kaikki kamalaa todistaa heidän menettävän itseään tälle rakkaudettomalle miehelle.
Me keräämme tavaramme ja etenemme vuorenrinnettä alas. Tarkkailen muuttuvaa maisemaa ympärilläni ja suon Medeinalle rohkaisevia hymyjä. Igran pysyttelee aivan lähelläni. Kenties hän aistii jotakin sellaista, josta ei ole vielä kertonut meille.
Lähestymme korkeita taloja, joiden ikkunat ovat tyhjät. Lähempää erotan, että osa niistä on hakattu rikki. Mieleeni muistuu katunäkymä rakkaan Narniani lähettyvillä. Seiniin piirrettyjä kuvioita, menneitä ja uusia. Maailmojen kohtaamispaikka. Täällä sellaisista ei ole tietoakaan. Punertava pöly ympäröi kaikkea, seinät ovat koskemattomia. Taivas on käynyt mustemmaksi, se valmistautuu yöhön. Maa hohkaa täällä eri tavalla lämpöä kuin toisella puolella. On kuin pala aurinkoa olisi jäänyt tänne lämmittämään. Solaarinen säteily. Nielaisen. Kenties säteily elää täällä vahvempana kuin muualla. Emme ole nähneet vielä kaikkea.
Yhdessä ikkunoista välähtää. Igran vierelläni jännittyy. Hän menee aavistuksen kyyrylle ja sähisee. Ennen kuin Igran ehtii tehdä mitään, erotan liikettä silmäkulmassani.
”Varokaa!” huudan.
Samoihin sekunteihin mahtuu kymmeniä asioita. Medeinan ja Valorin huudot, Khadijan lamaannus. Minun oma kauhuni. Igranin sähinä. Ja olento. Tällä kertaa selkeä ihminen. Silti täysin epäinhimillinen.
Ihmisenkaltainen käy Remingtonin kimppuun. Kukaan ei ehdi väliin, ei edes Igran. Ainoa asia, jonka sillä hetkellä tiedostan, on veren tajunnanlävistävä haju. Sen jälkeen joku alkaa huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti