Kuunsilta: luku 7

 

Luku 7: Tähtien sirpaleet

Minä käännyn kohti ikkunaa, kohotan katseeni. Tiedän, että Igran kykenee aistimaan minut, vaikka en kutsu häntä. Minun ei tarvitse. Hänen aaltonsa kykenevät erottamaan, jos kohotan päätäni, ojennan kättäni häntä kohti.

”Elara? Mitä sinä teet?” Remingtonin ääni jää taustalle, minä jätän miehen huomiotta. Igran. Kuule minut. Ojennan kättäni kohti ikkunaa, muiden galaksien hehku loistaa taivaalta vasten kasvojani, maalaa minut loistoonsa. Sitten välähdys. Igran leijuu vasten kuuta, vihertävät hiukset leijuvat ilmassa kuin tähtipölyn verkko. Igranin silmät leimuavat, leuka on kohotettuna. Ylväs ystäväni. Hymyilen. Kävelen pyöreälle ikkunalle, avaan sen Igranille tulla. Remington takanani perääntyy, erotan sen sivusilmälläni. Mies pelkää sitä, mitä ei ymmärrä. Vaikka tämä huonehan on täynnä mahdollisuuksia.

”Kuulitko keskustelumme?” kysyn hymyillen Igranilta.

Igran nyökkää. Ele on korostettu nyt, kun emme ole kaksin. Sekin vetää suupieliäni ylöspäin.

”Igran, tässä on Remington, valtiaitten luotetuin mies ja Kuunsilta-projektin johtaja. Tulette tekemään yhteistyötä tästä eteenpäin.”

Käännyn kohti Remingtonia. Miehen kasvot ovat nyt puuterinvalkoiset ja täynnä nimetöntä kauhua.

”Remington, tässä on uusi ystäväni Igran.”

Remingtonin suu aukeaa ja sulkeutuu jälleen. Mies vetää kylpytakin näköistä pitsivaatettaan tiukemmin kehonsa suojaksi kuin ei aivan tietäisi, kuinka muualta tulleeseen olentoon tulisi reagoida.

”Minä…” Remington pudistaa päätään. ”Minä en olisi koskaan kuvitellut esittäytyväni muukalaiselle. Ymmärtääkö se kieltämme?”

”Rekisteröin kielenne rakenteen alle tuntemassanne minuutissa”, Igran virnistää.

”Ai, nyt sitä ruvettiin sitten kehuskelemaan”, hymähdän Igranille. ”Sinä olit kieltämättä varsin nopea. Remington, ota rauhallisesti. Igran on ystävä.”

Igran päästää korkean, mutta ilahtuneen kirahduksen.

”Minä… Minun täytyy käydä pukeutumassa. Te kaksi. Te pysytte täällä.”

”Entä, jos joku tulee tänne?”

Remington räpyttelee ripsiään. Hän ei ole selvästikään miettinyt tilannetta loppuun. Igranin läsnäolo saa hänen eleensä jäykentymään, kiristymään.

”Seuratkaa minua. Me menemme valtiaitten puheille nyt heti.”

”Entä pukeutuminen?”

Remingtonin katse kertoo, että yksikin sana minulta saisi hänet heittelemään tavaroita. Hymähdän, vilkaisen Igrania sivusilmälläni ja huomaan, että hänkin virnistää.

Seuraamme puolipukeista Remingtonia halki loisteliaitten käytävien. Ulkoa galaksit hehkuvat maailmaamme, mikään ei suojaa meitä niiden silmiltä. Niiden loisto piirtää käytävät hopeaansa. Vastaantulevat jäävät tuijottamaan kaksimetristä Igrania, jonka vihertävät hiukset leijuvat ilmassa kuin ne olisivat täysin painovoimasta vapaat. Remington ei jää selittelemään läsnäoloamme kenellekään, me marssimme suoraan keskimmäiseen kerrokseen. Portaat on rakennettu marmorista, ne ovat niin kiiltäviksi siivotut, että voisin peilata itseäni niistä.

Valtiaitten sali näyttää suuremmalta kuin kuvitelmissani. Miten Torniin voikaan mahtua jotakin sellaista? Sali kattaa koko Tornin leveyden. Se on täynnä suuria ikkunoita, kevyet hopeanhohtoiset pilarit koristavat sen reunoja. Lattiakin hehkuu, on kuin olisin astunut sisälle hajoavaa hopeista tähteä.

Valtiaat ovat asettuneet pitkän, kukkuroilleen katetun pöydän äärelle. Olen nähnyt heidät kaduilla, siellä, missä heidän loisteensa on ollut liian kirkas katsoa. Siellä, missä rikkaus on huutanut itseään julki heidän virheettömistä kasvoistaan. Nyt, kun ympäristö ei enää korosta heidän poikkeavuuttaan, he näyttävät pelkästään Tornin osasilta. Hehkuvilta tähdensirpaleilta.

”Arvon valtiaat, minulla on kunnia tuoda eteenne mahdollinen ratkaisu projekti Kuunsiltaan”, Remington sanoo kumartaen kolmikon edessä. ”Saanen esitellä, Elara, mekaanikko Sirdan tytär, sekä hänen tänään löytämänsä muukalainen, mitä ilmeisemminkin nimeltään Igran.”

Niiaan kolmikolle syvään. Sivusilmälläni erotan, että Igran kallistelee jälleen päätään. Kunpa hän lopettaisi. Valtiaitten edessä ei auttaisi tehdä ainuttakaan virhettä. Heidän silmissään mikä tahansa laskettaisiin virheeksi.

Tunnistan valtiaista jokaisen. Heidät tunnetaan kaduilla monilla nimillä, monista teoista. Mutta täällä, Tornissa, he ovat kolme valtiasta. Heistä vanhin, Khadija, astuu lähemmäs ensimmäisenä. Hän on mies, mutta hän voisi olla mitä tahansa muutakin. Hänen ulkonäkönsä on kolmikosta silmiinpistävin. Ruusunpunaa ja platinanvalkeaa. Parransänki, kirkkaanpunaiset huulet ja valkoiset hiukset, jotka ovat niin täynnä koristuksia, että silmäni eksyvät niihin.

Khadija ojentaa kättään minua kohti, enkä hetkeen ymmärrä, haluaako hän minun tarttuvan siihen. Kun Remington rykäisee kurkkuaan, tiedän tarttua valtiaan käteen. Khadija ei kuitenkaan purista kättäni, sipaisee vain ja vetää omansa takaisin.

”Oi, oi, niin nuori…” Khadija hymähtää. Valtiaan ääni on nariseva kuin koneen osanen, joka ei aivan tiedä, mihin asettua. ”Sirda, niin, minä muistan sen miehen vielä hyvin. Vai että tytär. Vai niin, vai niin…”

”Khadija, anna tytön esittäytyä”, sanoo valtiaista keskimmäinen, ainoa nainen. Hän tulee lähemmäs, näen hänet viimein aivan läheltä. Medeina, nainen, jonka nimi on koko kansan huulilla milloin mistäkin syystä. Hänen kerrotaan syntyneen hopeisina palavien tähtien alla. Osa sanoo, että hän on kertonut heille tulevaisuudesta ja menneisyydestä.

Minun edessäni seisova nainen on kuitenkin pelkkä nainen. Suunnattoman kaunis kasvoihinsa maalattujen sinisten koristuksien alla. Medeinan hiukset ovat samaa sinistä kuin yliampuvat vaatteetkin, ihonsa silkkaa valkeaa helmiäistä. Päässä on samanlaiset irvokkaat sarvikoristeet kuin kahdella muullakin valtiaalla. Medeinan kaikkein naisellisimmat osat ovat lähestulkoon kaikkien nähtävillä. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi juuri Medeinan nimi on niin kovin usein laitapuolen miesten huulilla.

”Hauska tutustua, Elara, muukalaisenlöytäjä”, Medeina sanoo hymy täyteläisillä huulillaan. ”Minä olen Medeina, keskimmäinen valtias. Vai pitäisikö minun sanoa valtiatar?”

Medeina vie hansikkaaseen kiedotun kätensä huulilleen kuin hänen omat sanansa nolostuttaisivat häntä. Sillä sekunnilla minä tiedän, että huhujen alla on pelkkä nainen. Herkkä, kaunis nainen, jota en ymmärrä, mutta jonka kättä tahdon pidellä. Medeina vaikuttaa ihmiseltä, jolle haluaisin esitellä kuun ja tähdet, maailmat maailmojen takana.

Nyökkään Medeinalle ja Khadijalle.

”On kunnia saada tavata teidät.”

”Ei, on kunnia tavata sinut”, sanoo valtiaista kolmas, mies, joka vetäytyy pöydän ääreltä vasta nyt. Kolmas valtias, nuorin, on nimeltään Valor. Hänen vaatteensa ja koristuksensa ovat vihreät ja hiuksensa kuin kuusta kerittyä lankaa. Hän on kolmissakymmenissä, nuorempi kuin kaksi muuta valtiasta ja Remington. Elämänilo kimaltaa hänen vihreissä silmissään.

”Onko totta, Remington, että tämä tyttö yksinään sai pedon kiinni?” Valor kääntyy Remingtoniin päin silmät intoa hehkuen.

”On”, Remington kiirehtii vastaamaan ennen kuin ehdin arvostella nuorimman valtiaan sanavalintoja. Mies pitää huolta, että en tee virheitä. Ymmärrän tilanteen, mutta en pidä siitä, että vanhempi mies hiljentää nuoremman tytön. Medeina havaitsee tuohtumukseni ja asettaa kysymättä kätensä olalleni.

”Tämä tyttö on reipas ja urhea, ja meidän pitää arvostaa sitä”, Medeina sanoo. Hänen äänensä on niin kirkas ja viaton, että sydäntäni korventaa. ”Tarvitsetko jotakin, Elara? Voit asettua illalliselle meidän kanssamme, jos suinkin tahdot. Voimme keskustella uuden ystäväsi hyödyllisyydestä Kuunsilta-projektille.”

”Hetkinen nyt, Medeina”, Khadija puuttuu puheeseen. ”Mitä Sirdan tyttö ymmärtää mekaniikasta? Tyttöhän on katujen kasvatti.”

Minua huvittaa, kuinka Khadija on valmis kieltämään arvoni. Nämä ihmiset ovat tottuneet katsomaan alas Tornistaan. Sen toteaminen, että muurahaiset kulkevat heidän alapuolellaan ja ahertavat, riittää heille. Niiden elämään ei tarvitse puuttua.

”Elara voi jäädä”, Remington sanoo yllättäen. ”Minä otan muukalaisen ja vien sen laboratorioon tutkittavaksi.”

”Nyt jo? Etkö jäisi keskustelemaan aiheesta kanssamme illalliselle?” Medeinan äänessä on muutakin, mutta Remington jättää sen huomiotta. Minulta ei kestä kauaakaan havaita, millainen jännite heidän välillään vallitsee.

”Ikävä tuottaa teille pettymys, mutta töihin on ryhdyttävä heti.”

Vasta nyt ymmärrän, että todella olen täällä, täysin eri maailmasta saapuneiden ihmisten kanssa. Vilkaisen Igrania, jonka silmistä ei voi lukea mitään. Igran on pysynyt täydellisen rauhallisena. Lovet kaulassa väräjävät hienoisesti. Mitähän Igran on jo kyennyt lukemaan näistä ihmisistä ja heidän elintilastaan? Kysyisin myöhemmin.

Remington tuijottaa Igrania kuin ei aivan tietäisi, mitä sanoa hänen kaltaiselleen. Asetun heidän väliinsä, sipaisen hellästi Igranin kämmenselkää. Igran sirahtaa, siitä tiedän, että olemme turvassa. Igran on lukenut tilanteen ja ymmärtänyt sen. Hätää ei olisi.

”Minä jään ilmeisesti tänne”, kuiskaan Igranille. ”Pärjäättekö te?”

Vilkaisen sivusilmälläni Remingtonia. Mies voisi tehdä Igranille mitä tahansa, kun minä en ole paikalla.

Igran nyökkäilee. Minua ilahduttaa, miten nopeasti hän oppi siihen.

”Minä osaan pitää puoleni”, Igran hymähtää. ”Me näemme pian, Elara. Niinhän?”

Minun vuoroni nyökätä. Puristan Igranin suurta kättä lujaa ennen kuin päästän irti. Kävelen valtiaitten luo, he jäävät tuijottamaan kaksimetristä Igrania ja puolipukeista miestä hänen rinnallaan. Minua naurattaa. Tällaisena Remington ei mahda meille mitään. Mies ei voisi lähteä sooloilemaan niin kauan, kun valtiaitten keinotekoisen kirkkaat silmät tuijottavat hänen selkäänsä.

Vasta, kun Igran katoaa käytävälle Remingtonin perässä, minä ymmärrän, että olen päästänyt toisen maailman olennon meidän maailmamme armoille. Minä en voisi muuta kuin luottaa siihen, että Kuunsilta kestäisi.

Käännyn kohti valtiaita ja kohtaan heidän odottavat katseensa. Astelen pöydän äärelle ja istuudun sen päähän kuin kunniavieras. Illallinen voisi alkaa.