Kuunsilta: luku 22

 

Luku 22: Tähtien takana

Mukanamme ei ole Remingtonin lisäksi ainuttakaan tiedemiestä tai tutkijaa analysoimassa maailmaa, jonne olemme astuneet. Ei ketään tai mitään, koska me emme ole täällä tutkimusretkellä. Olemme valloittajia. Ryöstäjiä.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Medeina on ensimmäinen, joka puhuu. Hänen ja Valorin kasvot ovat yhtä hämmennystä.

”Remington, onko jotakin, jota me emme tiedä?”

”Ystävät rakkaat, näkisittepä ilmeenne.” Puhuja on Khadija. Hänen silmäsä ovat sirillään, punatut huulet vääntyneet hymyyn. ”Kuvittelitteko, että käyttäisimme mittavasti valtion varoja vain saadaksemme näytellä hetken ajan pelastajia? Varmasti me teemme senkin, mutta kuvitelkaapa hetki, miten upealta tämä puoli näyttäisi vaikkapa… teemapuistona. Tai tutkimusareenana. Rikkaudet voivat olla mittavat. Kun pääsemme tutkimaan kaiken eliminoituamme häiriötekijät, voimme tehdä täällä mitä hyvänsä. Kenties tältä puolelta löytyy apua omaan tilanteeseemme säteilyn kanssa.”

He aikovat tehdä tänne loputtomia retkiä. He, jotka eivät voi edes ylitää kraateria ilman Igrania. Minun sisälläni virtaa kylmää. Igran sidottaisi yhä uudelleen ja uudelleen, eikä hän antaisi lupaa sellaiseen, ei varmasti. Mutta he tuskin ajattelivat kysyä.

”Aiommeko me tappaa ne, jotka täältä löydämme?” Valorin ääni on paperinohut.

”Meille ei kerrottu mitään”, Medeina sanoo, eikä hän kuulosta enää hauraalta lapselta. Medeinan silmissä palaa sininen tuli. Hän katsoo Khadijasta suoraan rakastamaansa mieheen.

”Kuulkaahan…”

”Ei. Emme me kuule. Helvetin helvetti. Kuinka te saatatte?”

En ole koskaan nähnyt Medeinaa vihaisena. Olen elänyt siinä uskossa, että hän ottaa nyökkäillen vastaan kaiken, mitä tulee. Tällaisena hän on kuin loppunsa kohdannut tähti. Tulinen ja kirkas. Minua hyytää.

Vilkaisen sivusilmälläni Igrania. Me olemme jo vetäytyneet kauemmas muista. Sanaton sopimus. Me emme kuuluneet tänne alun alkaenkaan. Luon nopean silmäyksen valtiaisiin ja mieheen, joka kuljettaa heitä kohti omaa loppuaan. Emme ole mitään velkaa toisillemme. Siispä minä lähden. Kuljen Igranin kanssa kohti paikkaa, jossa Igran aistii elämän vielä sykkivän. En muista rukoilleeni kuulta mitään pitkään aikaan, mutta nyt minä rukoilen. Kaikki käy hetki hetkeltä kuumeisemmaksi. Tähdet ja kuu, antakaa meidän löytää jotakin, johon tarttua.

Vihdoin tulee hiljaista. Valtiaitten kohoavat äänet jäävät taa. He tuskin huomaavat kiihkossaan meidän menoamme. Tuijotan Igrania pitkään. Minä yritin uskoa ihmiseen viimeiseen saakka. Voinko syyttää itseäni siitä, että en nähnyt tämän tulevan? Igranin lamppumaiset silmät eivät anna vastausta.

”Se ei ollut sinun vikasi, jos sinä sitä mietit”, Igran sanoo hiljaa.

”Minun olisi pitänyt tietää.”

”Ei tällaista voi nähdä ennalta.”

”Minä tiesin, millaisia he ovat. Mutta jättää nyt Valor ja Medeina täysin ulkopuolelle…”

Minua puistattaa. Valor ja Medeina ovat ryhmästämme ne, jotka eivät ole vaatineet minulta mitään. He ovat vain olleet läsnä minulle ja minä heille.

”Kaikella elävällä on kyky yllättää.”

En osaa vastata Igranille. Kiinnitän huomiota pimeään katuun ja sen muuttuvuuteen. Seinille on piirretty erilaisia kuvia. Maamerkkejä. Mitähän ne ovat merkinneet menneille ihmisille? En erota kuvioista selkeää tarinaa. Geometrisiä kuvioita ja satunnaisia kirjaimia, jotka eivät tarkoita minulle mitään. Keskittymiseni on puolinaista, huomaan ajattelevani vain Remingtonin ja Khadijan petosta.

Igran jännittyy ennen kuin kuulen äänen. Eräänlainen kirahdus, joka ei kuulosta Igranin päästelemiltä korkeilta äänteiltä. Tämä ääni on paljon syvempi. Inhimillinen. Katselen kaikkialle ympärilleni, pyörähdän paikallani, mutta en erota muuta kuin kohoavia taloja ja mustan taivaan niiden yllä.

Vilkaisen Igrania. Hän ei katso minuun. Se tarkoittaa vain yhtä. Vaara on siellä, minne hän katsoo ja tämä on varoitus. Käteni hakeutuu isältäni saamalleni veitselle. Ei aseelle, tappokoneelle, jonka Remington minulle antoi. Minä en aja hänen tarkoitusperiään. En suostu käyttämään hänen asettaan.

Ääni toistuu. Nyt minä ymmärrän, mitä kuulen. Puhetta. Katkeilevia äänteitä. On kuin puhujan suussa olisi kivulias koukku, joka estäisi häntä puhumasta. Minua huimaa. Kuuma ja kylmä samaan aikaan. Jokainen minut koskaan tavoittanut tunne on nyt läsnä. Tämä ääni kuuluu suoraan ihmisyyden pimeimmästä loukosta. Minä en ole valmis. Vasta nyt ymmärrän sen. En koskaan ollutkaan.

”N… näl-…”

Puhetta. Se on ilmiselvää puhetta. Igran on täydellisen jännittynyt. Hänen pitkäkyntiset kätensä ovat valmiit iskemään.

”Näl… kä.”

Minun käteni vapisevat, puristan veistä vyölläni niin lujaa, että rystyseni ovat pelkät valkeat puolikuut. Talon takana on joku. Hän puhuu meille. Ihminen, Elara, se on ihminen. Pelkkä ihminen. Älä pelkää. Nielaisen. Ihminen, jolla on nälkä.

Astun lähemmäs. En voi paeta pitempään. En ole valmis, mutta en suostu jäämään aloilleni. Olen jättänyt taakseni Narnian, vuoret, tuttuuden ja nyt seurueenikin. Minulla on seuranani vain Igran ja rinnallani istuva kylmyys, mutta jo Igran riittää pitämään minut jaloillani. Kävelen kohti talonkulmaa. Erotan muodon jo kauempaa. Iho hohkaa punaista. Säteilyn muovaama pinta. Tyhjät, päässä seisovat silmät. Punertavat valkuaiset. Musta suu. Vien käden omalle suulleni, jotta en oksentaisi, kun ihmisen haju iskee vasten kasvoja.

Jokin tässä olennossa on lopullisesti poissa paikoiltaan. Pilalla. Suu on musta ja röpelöinen, mutta se ei näytä satutetulta. Se näyttää pikemminkin joltakin, jolla satutetaan muita. Haju on mätä. Minä kavahdan automaattisesti taaemmas. Edessäni seisova olento pilaantuu silmieni edessä. Hitaasti, mutta pysäyttämättömästi. Hänen suunsa haju on kuoleman haju.

”Kamala… nälkä.”

Ymmärrän näiden olevan ensimmäiset sanat, jotka kuulen tämän puolen ihmisten sanovan. Ne piirtyvät syvälle sisälleni. En usko unohtavani tätä hetkeä koskaan. Punahehkuista maailmaa ja kaikesta inhimillisestä tyhjenneitä silmiä. Mädänhajua.

”Me olemme ystäviä”, huomaan kuiskaavani. Silti pidän yhä kiinni veitsestäni. Päästän irti, mutta en ojenna kättäni ihmiselle edessäni. ”Ei hätää.”

Päänkallistus. Ele on irvokas versio siitä, mitä Igran aina toistelee. Minun kehoni on täydellisen lukossa ja kylmä, vaikka täällä on yhä hyvin lämmintä.

”Olemme tulleet tänne toiselta puolelta”, selitän. ”Kraaterin toiselta puolelta. Anteeksi, että meillä kesti näin kauan. Antakaa meille anteeksi…”

Ihminen ei reagoi. Minä huomaan lausuvani kaikki sanat enemmän itseni kuin hänen vuokseen. Inhoan itseäni, koska pystyn tekemään niin.

”Tahdomme vain auttaa.”

Sanon me, vaikka tässä olemme vain minä ja Igran. Kukaan muu ei olisi tässä meidän kanssamme. Otan askeleen lähemmäs. Ihminen ei liiku. Hänen hajunsa täyttää minut kaikkialta, mutta en anna sen estää. Ojennan kättäni. Igran pudistaa hyvin pienesti päätään, kenties varoittaakseen. Minä olen kyllästynyt seuraamaan ohjeita. Olento edessäni on kaiken alla pelkkä ihminen. Hänelle on tapahtunut jotakin, enkä minä jaksa katsoa sitä jotakin enää pitempään. Minä katson häntä itseään.

Ihminen ei tee mitään. Hän vain tuijottaa ojennettua kättäni, joka on korostetun kalpea kaiken tämän kuonan keskellä. Musta taivas, pimeät kadut ja kuumeenomainen punertava hehku. Jos kaikki loppuu nyt, minä lähden pää pystyssä. Olen ottanut sen riskin.

Kuuluu rusahdus. Jokin liikahtaa ihmisen takana, Igran vetää minut kehoaan vasten ennen kuin ehdin tehdä mitään. Olen tiukasti Igranin syleilyssä, kun ihminen lyhistyy maahan. Hänen kimppuunsa on käyty. Lisää rusahduksia. Vääntyileviä raajoja. En ole nähnyt tällaista edes kotikaduilla, joilla elämä osaa joskus kääntyä itseään vastaan. Igran puristaa minua lujaa, olen kiitollinen siitä, että hän on siinä. Hän ei päästä minua irti, kun näen, kuinka hyökkääjä kumartuu aivan ihmisen ylle ja repii tältä silmät. Igran vie kätensä suulleni, jotta en huutaisi. Huomaan, kuinka tunto alkaa lähteä kehostani, se haluaisi jo luovuttaa. En päästä sitä menemään. En voi.

Veren ja mädän hajut sekoittuvat toisiinsa, kuvotus tapailee kurkunpäätäni. Ihminen, jota minä katsoin suoraan hulluuden viemiin silmiin, silvotaan palasiksi aivan edessäni. Silpoja näyttää aivan häneltä itseltään. Pitkät, rasvaiset hiukset ja neljä raajaa. Liikkeissä on jotakin eläimellistä, niiden nopeus on häkellyttävä. Mutta hyökkääjä on silti ihminen, aivan kuten uhrikin. Ihminen silpomassa ihmistä. Minä seison keskellä groteskia näytelmää enkä tiedä enää, kuka olen.

Revitty olento edessämme alkaa hiljalleen näyttää enemmän kolaritapaturman uhrilta kuin toisen ihmisen käsin raatelemalta. Erotan, kuinka hyökkääjä irrottaa palasen kohteensa poskesta ja kuljettaa sen suuhunsa. Verta. Lihaa. Niin helposti me menemme rikki. En ymmärrä enää mitään. Olenko koskaan ymmärtänytkään? Mahtuuko ihmisyys tällaiseenkin muottiin? Miksi kuu on yhä taivaalla, vaikka ihmiset sen alla syövät toisiaan?

Igran päästää minusta irti, mutta pysyy yhä lähelläni. Kehoni ei enää edes tärise. Paniikki ja kauhu ovat tarttuneet kiinni. En ole varma, ymmärtääkö olento edessäni kieltä. En enää tiedä, osaanko sitä itsekään.

”Me olemme ystäviä.” Kuulostan rikkinäiseltä levyltä. Ehkä jotakin on hajonnut lopullisesti.

Olento kohottaa päätään. Suu on kauttaaltaan veressä, mutta sen ympärys ei ole samalla tavalla musta kuin uhrin suu oli. Olento edessäni on likainen ja resuinen, mutta näyttää yhä ihmiseltä. Suuret, pyöreät silmät ja pienet nenä ja suu. Piirteissä on jotakin sietämättömän tuttua.

”Olemme tulleet tänne auttamaan.”

Päänkallistus. En enää koskaan ajattelisi eleestä samoin.

”Täällä on kylmä ja pimeää.” Puhetta. Aitoa, todellista. Hän puhuu minulle. Kyyneleet valuvat poskilleni ennen kuin ehdin huomata.

”Kuuleeko toinen puoli? Me kuolemme. Täältä ei ole pakoa. Kuuleeko toinen puoli? Toistan, kuuleeko…”

Itkuni muuttuu lohduttomaksi. Suuria, voimakkaita nyyhkäyksiä, jotka ravistelevat koko kehoani. Ihminen edessäni on juuri repinyt toisen kappaleeksi, mutta minä kumarrun hänen luokseen.

”Aurinko on pudonnut. En tunne käsiäni. Kuuleeko toinen puoli?”

Hän pitää kättään suunsa edessä kuin siinä olisi vielä jokin, johon puhua. Satelliitit. Viestimet ja koneet. He ovat yrittäneet lähettää meille viestejä.

”Kuuluuko? Ihmiset ovat alkaneet hyökätä toistensa kimppuun. Täällä on sietämättömän kylmä. Aurinko on sammunut. Minua pelottaa. Minä taidan kuolla. Kuuluuko, olkaa kilttejä…”

Minä vain itken. Kaikki tämä odotus, ja minä kykenen vain itkemään.

”Äiti söi isän tänä aamuna. Auttakaa. Kuka minä olen? Kuuleeko kukaan?”

Hän ei puhu minulle. Hän ei puhu kenellekään. Tämä ei tapahdu nyt. Se, mitä todistan, on tapahtunut kymmenen vuotta sitten. Hän, joka on polvillaan toisen ihmisen ruumiin edessä, on yhä siellä, kymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa. Hän toistaa niitä minun edessäni, enkä kykene tekemään mitään. Me olemme myöhässä. Olemme aina olleet. Täällä ei ole enää mitään. Tähdet eivät ole koskaan olleet kauempana.

”Minä voin auttaa”, soperran. ”Näytä minulle, missä muut ovat.”

Vasta silloin hän hiljenee. Silmissä välähtää. Näen sen. Erotan jonkun niiden takana. Jonkun, joka on vielä täällä. En uskalla sanoa mitään, ja rukoilen, että Igran osaisi pysyä paikallaan. Tätä ei saa rikkoa.

”Elara?”

Jotakin putoaa sisälläni. Jotakin suunnattoman kylmää. Mitä minun nimeni tekee tämän puolen olennon suussa? Tuijotan häntä pitkään. Ihmisyyttä silmien takana. Pientä nykerönenää ja raotettuja, verisiä huulia. Tukkaa, joka voisi olla vaalea, jos se ei olisi niin likainen ja roikkuisi sotkuisina piikkeinä selässä. Kylmyys on jo levittynyt kaikkialle. Kehoni vastustelee, mutta sisin tietää jo. Minä tiedän, ketä minä katson. Olento edessäni on oma siskoni.

Ojennan kättäni kohti siskoa, jota en enää tunne. Sisko, joka on vain vaivoin ihminen. Minä jätin hänet tänne. Kylmään ja pimeään. Vaikka täällä onkin niin lämmintä. Äiti söi isän tänä aamuna. Minusta pakenee valittava, ohut ääni. En enää tunne rajojani. Kurotan vain kohti tyttöä, jota olen ajatellut jokaisena päivänä, jonka olemme viettäneet erossa. Minun perheeni. Minun rakas perheeni, joka on odottanut minua. Älkää enää pelätkö. Minä olen tässä.

Ääniä. Monia samanaikaisesti. Siskoni silmät palaavat sameiksi, hän päästää äänen, jota en tunnista. Seuraavaksi hän on päälläni, mutta en erota sitäkään. Jotakin tapahtuu, mutta ei minulle.

Minä olen heidän luonaan. Tein sen. Olen vihdoin täällä. Igran sirisee, yrittää iskeä. Minä olen poissa. Kaukana poissa rakkaan perheeni kanssa. Veren ja mädän haju eivät seuraa sinne, tähtien taa.

Sitten viimeinen ääni. Laukaus. Lysähtänyt paino ylläni. Ei enää liikettä. Ei enää mitään. Äänet lakkaavat, jäljellä on vain musta avaruus talojen yllä. Tuijotan kohti ääntä. Mies, jolla on letille sidottu musta tukka ja sähkönsiniset silmät, pitelee asetta. En muista hänen nimeään. Muistan vain oman nimeni sisareni verisillä huulilla. Sitten kaikki on pimeää.