Luku 21: Hehkuva pimeys
Sukellettuamme keskelle pimeyttä aloimme hiljalleen ymmärtää, että pimeyskin hohtaa. Kaikessa täällä on aavistuksenomainen hehku. Kadut eivät ole pelkkiä katuja, niistä jokainen tuntuu omaavan tarinan. Me kuljemme suoraan, Remington edellä, Igran aivan hänen jäljessään. Igranin lovet värisevät. Ystäväni näkyy toipuneen jo täysin solaarisen säteilyn aiheuttamasta kuormituksesta.
Valitsemastamme kadusta haarautuu useita pienempiä kujia. Remington pudistelee niistä jokaiselle päätään. Mies tuntuu jahtaavan jotakin tiettyä. Jotakin, josta hän ei ole kertonut meille muille. Korkeintaan Khadijalle, joka ei enää vilkuile Remingtonia kuin vahvistaakseen ajatuksiaan. Jos jotakin on sovittu, se ei ole tavoittanut suurimman osan korvia. Minun on vaikeaa luottaa mieheen, joka samalla hymyilee minulle välittävästi ja pitää minulta salaisuuksia.
”Remington, meidän lienee jo todettava, että täällä ei yksinkertaisesti ole elämää”, Valor huokaisee meidän kuljettuamme jo niin pitkälle, että jalkoihin sattuu ja kuu on alkanut kohota taivaalle.
”Ei ole elämää? Ei ole?” Remington ei ole aiemmin kuulostanut yhtä kiihkeältä. Erotan kuumeisen katseen miehen silmissä. Kuumuus ja ympäristö ovat uuvuttaneet hänetkin.
”Typeräkö sinä olet? Elämää on kaikkialla. Oletko kertaakaan todella katsonut ympärillesi, vai sumentavatko kirkkaat koristuksesi loputkin järjestäsi?”
Minun suuni loksahtaa auki. Remington on aina ollut epämiellyttävä, mutta ei koskaan töykeä. Hän on tähän saakka pysynyt lähestulkoon lipevän ihastuttavana kaikkien silmissä. Remingtonilla ei ole ollut varaa rakoilla. Valorin valkoiset kulmat kaartuvat, huuli miltei väpättää. Kuin pieni poika. Minun tekee pahaa todistaa sitä.
”Hetkinen”, puutun puheeseen, vaikka se ei lopulta minulle kuulu. On asioita, joita ei voi vain jättää ilmaan leijumaan. ”Sinulla ei ole mitään syytä puhua hänelle noin.”
”Rehellisesti sanottuna te kaikki alatte koetella hermojani. Sinä ymmärrät, Elara. Sirdan tyttärenä sinä tiedät varmasti, mitä tarkoitan.”
”Se ei todellakaan anna minulle lupaa loukata ketään! Kyllä, minä näen elämän tässä paikassa ja osaan arvostaa sitä, vaikka en ymmärrä sen luonnetta. Kyllä, minä ajattelen ympäristöäni paljon. Mutta kaikki me emme näe asioita samalla tavalla.”
Remington katsoo minua kulmiensa alta kuin olisin pelkkä pieni tyttö, joka valittaa haluavansa toisenlaista ruokaa päivälliseksi. Sehän minä hänelle olenkin. Pelkkä lapsi, kahdeksantoistavuotias neitokainen, yli kaksikymmentä vuotta nuorempi. Miten onkaan, että se ei silti ole estänyt häntä tuijottamasta minua kuin lihanpalaa.
Igran päästää sirahduksen, joka hiljentää kaikki. Aistini käynnistyvät, kylmyys leviää luihini saakka. Käteni vapisevat aavistuksen. Paha ääni. Igran päästää sellaisen vain, jos hänen todella tarvitsee.
”Igran…?” minä kuiskaan niin ohuella äänellä, että kuulen sitä itsekään. Igran kuulee. Hän kuulee aina.
Igran kääntyy muihin päin. Hänen hartiansa ovat jännittyneet.
”Mitä se aistii?” Medeina kysyy aivan liian kovalla äänellä. Khadija hyssyttelee häntä oitis. Remingtonin ilmeestä päätellen hän on aivan yhtä kireänä kuin minäkin.
Igran nyökkää kohti sivukatua. Se on aivan yhtä pimeä kuin se, jota pitkin kuljemme. Silti erotan kevyen fosforinhehkun. Uskomatonta, mitä asiat saavat aikaan, kun ne yhdistyvät. Minä voin vain tuijottaa. Vaaran uhan allakin jaksan ihastella sitä, miten kauniiksi tämä maailma on muovautunut.
”Mitä siellä on?” Remington kysyy. Ärsyynnyksestään huolimatta hän kuulostaa pelkältä pelokkaalta pojalta.
”Teidän kaltaisianne”, Igran vastaa. Hänen lovensa eivät enää väräjä. Hän tietää. Hän on skannannut alueen. Minun sisälläni on kaikesta kuumuudesta huolimatta suunnaton jäätikkö.
”Tarkoitat ihmisiä.” Närkästys ja pelko sekoittuvat, minun tekee jo pahaa kuunnella. Ihmisten hajoamista on hirvittävää seurata niin läheltä.
”Ei. En aivan. Teidän kaltaisianne. He eivät… ole saman värisiä.”
”Mitä helvettiä?”
”Igran aistii meidät tietyn värisinä”, kiirehdin huomauttamaan. ”Se ei ole mitään meidän aisteillamme selittyvää. Anna olla.”
Kaikki muut jäävät tuijottamaan vuoroin Igrania, vuoroin pimeän nielemää sivukujaa.
”Joten”, Remington sanoo, ”voimmeko me olettaa, että löydämme elämää tuon tien päästä?”
”Ovatko olennot siellä samankaltaisia kuin ne, jotka olemme jo kohdanneet?” Medeina kysyy. Hänen meikkinsä on pyyhkiytynyt jo lähestulkoon kokonaan. Paljaskasvoisempana hän näyttää huomattavasti haavoittuvaisemmalta. Hänkin on kamalan kaunis, kuin pieni timantti.
”Melkein. Heidän sävynsä on…” Igran kallistelee päätään. Hän miettii sopivaa sanaa. Kommunikaatiomme välissä on satoja tähtiä ja omia todellisuuksiaan. Se on uskomattoman inspiroivaa. ”Syvempi?”
”Tästä ei juuri ole hyötyä”, Remington sanoo huiskauttaen Igranille kättään. ”Kävellään syvemmälle.”
Remington vetää repustaan aseen puhuessaan. Suuremman kuin ne, jotka hän antoi meille muille. Khadija tekee samoin. Me loput tuijotamme heitä suut raollaan.
”Mitä tämä on?” Medeina kysyy. ”Remington? Khadija?”
”Ette kai te kuvitelleet, että me tulimme tänne tekemään silkan huviretken?” Khadija kysyy epäuskoinen hymy punatuilla huulillaan. Mitä pitempään miestä katsoo, sitä enemmän kehoani kipristelee.
”Hetkinen nyt…”
”Mitä tämä tarkoittaa?”
Ja samassa minä tiedän. Näen merkitykset jokaisen sanattoman keskustelun takana. Kymmenen vuoden projekti, kaikki tämä vaiva ja panostus. Vuodatetut kyyneleet ja loputon odotus. Ovatko kaikki valtaa haluavat ihmiset sinusta pahoja? Ei odotusta siksi, että toisen puolen kuviteltiin tarvitsevan apua. Mieleeni muistuu, kuinka surutta Remington antoi testauttaa ja sitoa Igranin. Tämä mies ei kaihda keinoja. Vihdoin minä näen, miksi me olemme täällä.
”Me olemme tulleet tänne valloittamaan tämän puolen omaan käyttöömme”, pudotan huuliltani, ”emmekö olekin?”
Ymmärrys putoaa vatsanpohjalleni sillä sekunnilla, kun näen Remingtonin ilmeen muuttuvan. Hän ei kiellä. Hän ei voi. Minä olen oikeassa.
Me olemme täällä vain hyötyäksemme, emme auttaaksemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti