Kuunsilta: luku 2

 

Luku 2: Muukalainen

Igran nukkuu omituisessa sykkyrässä, kun herään seuraavaan aamuun. Hänen kylkensä kohoilee, uni tuntuu olevan raukeaa. Kiduksen näköiset lovet kaulassa eivät värähtele. Niinköhän ääniaallotkin nukkuvat? Hymyilen. Minä en ole koskaan nähnyt ketään Igranin kaltaista, mutta hänkään tuskin on ikinä keskustellut ihmisen kanssa. Olemme molemmat yhtä alussa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia sellaisille kuin me.

En tiedä, mitä Igran syö, mutta en tohdi herättää häntä. Hän tarvitsee joka tapauksessa vaatetta. Millä minä vaatettaisin kaksimetrisen uuden ystäväni, jolla on sarvet kuin pirulla? Vain korttelin päässä on keräyskeskus, jossa kaltaiseni käyvät vaihtamassa vaatteita ja tavaroita. Joskus saamme ruokaa. Minä elätän itseni milloin milläkin. Rahaa en ole nähnyt sitten sen, kun aurinko tippui taivaalta ja synnytti kraaterin maailmamme keskelle. En rahaa enkä perhettäni. Suljen hetkeksi silmäni, jotta ajatus ei täytä minua kaikkialta.
Kun avaan silmäni, huomaan, kuinka pöly tanssii paikallaan kohdassa, josta valo pääsee sisään. En halua pölyn kaltaiseksi. En suostu jäämään paikalleni. Vilkaisen Igrania vielä kerran. Hän selviäisi hetken, jos käväisisin etsimässä hänelle vaatetta keräyskeskuksesta. Vetäisen mukaani vanhat housut ja aavistuksen reikäisen collegetakin, jotka vaihtaa uusiin vaatteisiin keskuksella. Parempaakaan ei ole vaihdettavaksi, mutta minä en ole varas. Osa on valinnut sen tien, enkä voi varsinaisesti syyttää heitä siitä.

Ulkona on aavistuksen sumuista. Vuoret kohoavat kaupungin takana, niiden irvikuvana keskellä kaupunkikuvaa seisoo Torni. Irvistän sen suuntaan kääntyessäni sivukadulle. Keräyskeskuksessa käy kuhina. Tunnen suurimman osan paikalle ennättäneistä, asummehan kaikki samalla pienellä alueella. Tänne meidät hylättiin niiden tieltä, joilla oli varaa elättää itsensä vielä auringon pudottuakin.

Ajattelen auringon putoamista joka päivä. En siksi, että olisin vihainen auringolle. Se ei voinut radalleen mitään, kenties sen tuli ikävä maata ja se halusi tulla tervehtimään. Minä en ajattele katastrofia myöskään siksi, että olen elänyt kymmenen vuotta yksinäni, etsien joka päivä uusia keinoja selviytyä. Ainoa syyni ajatella pudonnutta aurinkoa ja kraaterin solaarista säteilyä on perheeni. He, jotka eivät ole täällä, vaikka minä olen. He ovat toisella puolella.

”Elara?”
Hätkähdän ajatuksistani, kun vanha nainen koskettaa rannettani. Tutut, pyöreät silmät ja ystävälliset kasvot. En muista hänen nimeään, mutta olen nähnyt hänet täällä useasti. Hän on yksi niistä, jotka pitävät paikkaa pystyssä.
”Olethan se sinä?”

Nyökkään. Lienen kertonut naiselle nimeni joskus. Ehkä olemme keskustelleet siitä, miten rikkaat yrittävät löytää keinoa päästä kraaterin toiselle puolelle; siitä, kuinka Kuunsilta-projekti etenee.

”Voi, tyttö, vieläkö sinä olet täällä ihan yksin?”
Haluaisin sanoa, että en ole, sillä Narniassa on nyt olento, joka ei ole kuten me. Joku, joka on tullut tänne muualta. Ja jota solaarinen säteily ei vahingoita.
”Niin minä taidan olla.”
”Tyttökulta, sinun pitäisi etsiä rinnallesi joku, joka pitää sinusta huolta.”
”Kiitos kovasti, mutta minulla on kaikki kunnossa.”

Olen ollut kymmenen vuotta omillani, mutta en yksin. Tämän vanhan rouvan kaltaiset ihmiset ovat pitäneet minusta huolta, kunnes opin pitämään itse pintani. Enkä minä ole yksinäinen. Joskus minä kuljen aina vuorille saakka ja ajattelen, että taivas on samanlainen kraaterin toisella puolellakin. Kenties perheeni istuu siellä katsomassa samaa kuuta ja tähtiä. Kuu on monesti kertonut heidän terveisensä minulle. En ole yksin.

”Tarvitsisin uusia vaatteita”, sanon pitäen hymyn kasvoillani. Tunnen, että tämä nainen tarvitsee sitä nyt. Ympärillämme pyörii ihmisiä, moni on lähtenyt liikkeelle. Vaatteet vaihtavat omistajaa. Tänään joku jakaa ilmaisia haavansidontatarpeita keskuksen nurkissa. Ajattelen liittyä jonon jatkoksi, jos siinä ei kestä liian kauan. En tahdo jättää Igrania Narniaan ihmettelemään, minne minä olen mennyt. Hän ei saa missään nimessä lähteä harhailemaan kaduille. Jos ihmiset näkevät hänet, he eivät ymmärrä. Sen verran olen oppinut varomaan.

”Kelpaisivatko nämä?” herttainen nainen kysyy ojentaen kukikasta mekkoa ja unikonsinistä neuletta. Pidän hymyn kasvoillani, kun kieltäydyn.
”Kiitos, mutta ajattelin jotakin hieman suurempaa.”
Naisen silmät siristyvät. Kasvoille piirtyy syviä uurteita.
”Jassoo? Vaikka sinä olet niin kovin pieni.”
”Niin.”

Nainen ei esitä enempää kysymyksiä, tähdille kiitos. Hän kiikuttaa minulle suuren, läpinäkyvän t-paidan sekä korkeavyötäröiset farkut. Saisivat luvan kelvata. Tiedän niiden kiristävän, vaikka Igran on silmin nähden kapea. Hän on liian pitkä mihin tahansa ihmisvaatteisiin, mutta otan vaatteet hymyillen vastaan ja ojennan omani takaisin.

”Oletko nyt aivan varma, Elara kulta? Nämä sinun omasihan istuvat varmasti ihanasti. Jos tätä takkia hieman paikkaisi…”
”Ei, kiitos, minä olen tyytyväinen tähän. Nähdään taas.”
Ilme naisen kasvoilla vaikeutuu. Hän nyökkää hiljaa ja heilauttaa minulle kättään.
Sidetarvejono on liian pitkä. Sitä paitsi niitä tarvitsevat enemmän ne, joilla on jatkuvia fyysisiä kipuja sekä ne, jotka ovat menneet liian lähelle säteilyaluetta. Käännyn palatakseni Narniaan Igranin luo, mutta joku juoksee sisään keskukseen huutaen koko kurkkunsa voimasta. Hätkähdän taaksepäin.

”Alien! Minä näin alienin! Aivan varmasti!”
Huutaja on mies. Hänen kasvonsa kuplivat. Solaarinen säteily. Mies on mennyt kraaterille. Kaikki piirittävät miehen, joku tuo jo sidetarpeita. Minä näen heti, että kasvojen reaktiota ei saa siteillä hellittämään. Ihmisiho reagoi säteilyyn yksilöllisesti. Jotkut menettävät näkönsä, kuten minä puoliksi. Joiltakin kuoriutuu iho. Jotkut saavat suunnattomia epämuodostumia, kuten huutava mies.

Vedän taskustani liuoksen, jota kannan kaikkialla mukanani. Se alkaa olla lopussa. Tiedän, että uuden saaminen tulisi viemään kuukausia ja sitä varten pitäisi nähdä hirmuinen vaiva. En kuitenkaan suostu jättämään miestä sätkimään lattialle elämänsä puolesta. Teen kyynärpäilläni tilaa ja kumarrun kaatamaan liuosta miehen kasvoille.
Kuuluu sihahdus, joka hiljentää jokaisen paikallaolijan. Iho kuplii vielä reunoistaan, punoitus on suuri, mutta suurimmat merkit hellittävät. Kudos antaa periksi, iho alkaa tasoittua. Kuulle ja tähdille kiitos.

”Minä… näin… muukalaisen”, mies pihisee hampaittensa välistä. ”Samanlaisen kuin valtiaitten näytelmissä, Tornin huveissa… Alien. Minä näin alienin.”
”Ei ole totta!”
”Eihän sellaisia nyt täälläpäin pitäisi liikkua.”
”Ovatko ne edes tottakaan?”
”Se liikkui… solaarisen säteilyn keskellä ja… nauroi”, mies sopertaa. Ihmiset hiljenevät.
Ja silloin minä tiedän, että olen liian myöhässä. Igran on lähtenyt liikkeelle.