Luku 25: Galaksien laulu
Ilman väreily ei johdu kuumuudesta. Minun ja kraaterin välissä on kaupunki, vuoret ja aroa, mutta saatan tuntea tänne saakka, kuinka solaarinen säteily pyrkii muuttamaan todellisuutta. Ilmassa haisee sama palaneen katku kuin vuorten toisella puolellakin. Maa on kauttaaltaan punaista. Satunnaiset ruohotuppaat ovat mustia. Jossakin kaukaisuudessa kasvaa puu, senkin runko näyttää kaukaa katsottuna enemmän mustalta kuin ruskealta. Maiseman pahaenteisyys kuhisee ihoni alla. Silti minä tunnen jonkin innostuksen kaltaisen nykivän rinnassani. Olen menettänyt paljon ja aina on lisää menetettävää, mutta olen selvinnyt tänne asti. Saan nähdä, kuinka maailmat palavat. Galaksit leimuavat ylläni oranssinpunertavina, maa hehkuu punaansa. Näin maailmat loppuvat, sen minä tiedän.
Minun pitäisi huutaa, mutta tämä maisema ei tunnu vastaanottavaiselta. Jos huutaisin, se oppisi tuntemaan ääneni ja voisi tunkeutua vielä syvemmälle. En halua antaa itseäni punaisena leimuavalle taivaalle ja kuivalle maalle. Sen sijaan teen kuten Igran on minua opettanut. Suljen silmäni ja kuuntelen.
Ei tuulta. Aluksi ei mitään muutakaan. Sitten kevyt, vaikeroiva ääni. Tuskin kuuluva. Se ei tuo mukanaan mitään. Se on yksinäinen. Eivät kai ihmisenkaltaiset olisi jättäneet Remingtonia tänne kitumaan? Muistutan itselleni, että en ole menossa etsimään ruumista. Vien miehen elossa takaisin sinne, minne hän kuuluu. Avaan silmäni ja seuraan ääntä.
Täälläkään ei ole eläimiä. En tiedä, ovatko eläimet poissa vai eivätkö ne näyttäydy laisinkaan. Tällaisenaan maisema on kaikesta kaoottisuudestaan huolimatta yksinäinen. Minä olen kanssasi nyt.
Mies. Pelkkä ruumis. Sitä on vaikeaa erottaa punaisena kirkuvasta maasta. Hän makaa siinä, veren peitossa, rinta kohoillen. Hän näyttää pelkältä raadolta, mutta on elossa. Kumarrun kokeilemaan pulssia kaulalta. Tähdille kiitos hän todella hengittää. Jäljet kehossa ovat kymmeniä kertoja pahemmat kuin ne, jotka aiemmin pesin ja siivosin. En kavahda. Mies elää ja tarvitsee apuani.
”Remington… Kuuletko minua?”
Vien käden Remingtonin poskelle. Kasvoihin ei ole koskettu, mutta kaulassa on viilto. Minulla ei ole riittävästi mitään, millä auttaa. Olisi aloitettava pahimmista. Remingtonin keskivartalo on raadeltu rikki. Verenpunainen kartasto ei kerro minulle, mistä tulisi aloittaa.
”Remington?”
Kunpa tietäisin hänen etunimensä. Tällaisena hetkenä haluaisin kutsua häntä sillä. Mies on vain puoliksi täällä. Shokkitila. Hän ei kestä verta, ja nyt hänessä ei muuta olekaan.
Miehen käsi onnistuu tarttumaan minuun. Remington vetää minua hihasta eikä päästä irti. Suu avautuu, mutta sanoja ei tule. On hirvittävää nähdä hänet tällaisena. Pahinta tilanteessa on se, että olen aina nähnyt Remingtonista tämän puolen. Hauraan ja irrallisen. Mihinkään kuulumattoman. Pelkkä poika hänessä etsii minusta jotakin, johon tarttua. Täällä raivoavien galaksien alla minä annan hänen tehdä sen.
”El...ara…”
”Olen tässä.”
Riisun repun selästäni ja ryhdyn kaivamaan erilaisia välineitä. Siihen nähden, että kävelimme suoraan tuntemattomaan, olemme varustautuneet huonosti. Ei tarpeeksi mitään konkreettista. Pystyn kuitenkin minimoimaan vahingot. Meidän pitää saada Remington mahdollisimman pian pois täältä. Tutkimusmatkamme päättyy tähän. Jos annan miehen jatkaa, hän kuolee haavoihinsa varmasti.
Liuokseni ei riitä kaikkiin repeämiin. Minun piti säästellä sitä myöhempiä tilanteita varten. Puren hammasta. Älä koskaan käytä kaikkea kerralla. Et voi tietää, mitä tapahtuu. Isäni sanat. Isä on kymmenen vuoden takana ja minä tässä, kuolevan miehen äärellä. Pientä tilkkaa lukuunottamatta kaadan liuoksen Remingtonin haavoille. Mies päästää ääniä ja puristaa käsivarttani.
”Elara…” Nyt ääni on jo selvempi. Remingtonin sinisilmät ovat taas tässä maailmassa. Hän katsoo suoraan minuun. ”Sinä tulit… hakemaan minut.”
”Minun pitäisi saada sinut vielä takaisinkin.”
”Ne eivät… kelpuuttaneet minua.”
”Mitähän he sitten halusivat?”
Ihmiset vaistojensa varassa. Minusta tuntuu vaaralliselta ajatella, että he olisivat jättäneet Remingtonin tarkoituksella eloon.
”Minusta puuttuu paloja.” Remingtonin ääni on jälleen pelkkää kähinää. ”Paloja, Elara…”
”Tiedän. Sinut pitää saada kävelemään.”
”Olisitteko te… jätteneet minut kuolemaan? Jos sinä et olisi tullut?”
”En tiedä, en ehtinyt nähdä valtiaita.”
”Ehkä olisin ansainnut sen.”
”Nyt ei ole aikaa rypeä itsesäälissä. Sinua ja kykyjäsi tarvitaan vielä.”
Remington nauraa. Hänen kaulansa haavasta valuu verta, minä ryhdyn oitis siivoamaan. En tehnyt työtäni riittävän siististi. Kun olen suojannut jokaisen haavan, yritän tarttua miestä harteista. Hän on paljon pitempi ja harteikkaampi kuin minä, joten hänen on pakko pystyä kävelemään itse. Minä en saisi häntä kannettua.
Remington pystyy kampeamaan itsensä pystyasentoon. Hänen huulensa vääntyvät irvistykseen, mutta jalat kantavat. Hetken me vain seisomme siinä, yritämme löytää tasapainoa murjotulle ruumiille.
”Voi, Elara, sinä olet aina niin kovin kylmä…” Remingtonin ääni pehmenee. Hän kääntyy minuun päin. Olemme yhä tiiviisti kiinni toisissamme.
”Etkö auttaisi minua vähän?”
Mies kumartuu lähemmäs, en voi paeta, sillä en saa päästää häntä putoamaan. Remington kuljettaa verisen kätensä niskaani ja painaa huulensa pehmeästi omilleni. Vasta, kun ymmärrän, mitä hän on tekemässä, hätkähdän kauemmas. Remington horjahtaa, mutta ei kaadu.
Uskon silmieni säkenöivän. Koko kehoni on tulessa. Pyyhin vimmaisena verisiä jälkiä suultani, mutta en saa metallista makua haihtumaan.
”Sinä todella olet kylmä, Elara pieni… Sinä et ole kuten muut. Sinua ei voi hallita.”
”Tätäkö sinä pidät hallitsemisena? Ajatteletko, että kuka tahansa tekee mitä tahansa, jos asetat veriset huulesi heidän omilleen? Joko sinä olet menettänyt järkesi tai tämä maailma on.”
”Yllättyisit.”
Sana on pieni, mutta se pääsee suoraan ihoni alle. En anna sen voittaa minua, mutta se kaihertaa silti. Muistelen, mitä Valor kertoi minulle. Ei minulla pitäisi olla hätää. Silti Remingtonin suun tuntu ei lähde pois, se jää merkitsemään minua. Itkisin, jos en olisi hänen seurassaan. Lähden kävelemään takaisin kohti kaupunkia, joka siintää punertavan aron takana. Remington seuratkoon perässä. Minun haluni auttaa häntä pienenee sekunti sekunnilta.
”Lakkaa makaamasta Medeinan kanssa vain sen vuoksi, että hän on viehättävä nainen ja yksi valtiaista”, minä sanon nyt, kun se on vielä mahdollista. ”Minä tiedän, mitä sinä pelaat hänen kanssaan.”
Perheeni menettäminen ja tämä punainen maa ovat saaneet minut näkemään monenlaisia asioita. Ei Remington tahdo päästä vallan kahvaan suoraan. Hänelle riittää, että hän kykenee ohjailemaan valtiaita varjoista. Se toimii hänelle paljon paremmin. Minua oksettaa, että sellainen mies on ajatellut voivansa suudella minua.
”Sinä sanot sen kuin olisi suurikin pahe maata viehättävän naisen kanssa.”
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
Kuulen hänen tuhahduksensa, vaikka en näe hänen kasvojaan.
”Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää sinua.” Naurahdus. ”Kenties siksi olen niin viehättynyt sinusta.”
Minun on vaikeaa ymmärtää ihmisyyttä ylipäätään. Siksi minä katselen. Kuuntelen puita ja hengitän sisääni yöilmaa. Kuiskailen kuulle ja yritän opetella, kuinka ihmisten kanssa keskustellaan. Minä en tahdo halventaa tätä todellisuutta kuvittelemalla, että voisin koskaan ymmärtää sitä täysin. Voin nähdä palasia, iloita siitä, mitä minulle suodaan. Punaisena huutavasta taivaasta ja asfaltin alta kasvavista puista. En erehdy pienentämään todellisuutta ihmisen kokoiseksi.
”Älä pilkkaa itseäsi ajattelemalla sellaisia ajatuksia minusta.” En osaa ilmaista asiaa hänelle paremmin. Hän sahaa siltaa meidän välillämme pienentämällä minut pelkäksi himon kohteeksi.
”Me emme todella taida ymmärtää toisiamme, emmehän?”
”En usko, että kukaan ymmärtää toista.”
”Sinä et edes yritä.”
”Älä syytä minua tavastani elää.”
”Miksi sinulle on niin yhdentekevää, pitävätkö ihmiset sinusta? Minä voisin antaa sinulle kaiken. Sinä kiehdot minua. Minä en ole koskaan aidosti välittänyt kenestäkään tällä tavalla.”
”Sinä puhut yllättävän vikkelästi haavoittuneeksi mieheksi.”
Remington hiljenee heti. Minun ei tarvitse katsoa taakseni nähdäkseni hänen häkeltyneitä kasvojaan.
”Minä olen jo löytänyt tavan, jolla katsoa maailmaa. Pidän jokaisen oven avoinna.”
”Mutta et minulle?”
”En kenellekään sillä tavalla, jos välttämättä haluat tietää.”
”Kuinka se on mahdollista?”
”Meitäkin on olemassa, tiedätkö.”
”Vai niin.”
Hetken tauko. Tiedän, että Remington ei prosessoi kuulemaansa niin nopeasti.
”Emme siis koskaan voi…?”
”Emme. Eikä se tee minusta kylmää tai sinusta epähaluttavaa.”
”Vai niin…”
En tiedä, kuulenko äänessä pettymystä vai yrittääkö mies todella sisäistää sitä, mitä sanoin. Kenties ne eivät syö toisiaan pois. Minä käännän ajatukseni takaisin ympäristööni. Olen antanut sen unohtua, enkä halua tehdä niin. Täällä on paljon nähtävää ja kuultavaa. Kaukaa kuuluvat, miltei laulavat äänet, jotka ovat seurausta taivaankappaleiden liikkeestä. Kaikki aurinkoa kiertänyt on nyt vapaa menemään, minne mielii. Galaksien laulussa tunnen olevani jälleen kotona. Suljen silmäni hetkeksi ja vain kuuntelen. Jalkani kuljettaisivat minut kotiin joka tapauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti