Utopia

 On kuulas ja punainen syyspäivä, kun rakkaani pudottaa pommin välillemme. Illanviettomme on ollut rauhallista, seisomme Barretien puutarhassa ruskan koristeleman puun alla. Syksy on käynyt aloittamassa maalaustyönsä pihamaalla. Wilhelm nojaa puuhun ja näyttää hytisevän kylmästä kaikkien vaatekerrostensakin alla.

”Minä sanoin, että en voisi kuvitella meille lapsia ihan syystä”, hän sanoo yllättäen.

”Ai? Älä siitä huoli, sehän oli pelkkä ajatusleikki.”

”Minun siskoni lapsi. Hän kuoli.” Rakkaan ääni on kaukana. Vuosien päässä, siinä ajassa, jolloin minä en ollut vielä syntynyt tähän maailmaan.

”Mitä sinä tarkoitat?” Tunnen tarvetta vilkuilla taakseni. Kukaan ei ole lähellä kuulemassa, muiden nauru jää taaksemme.

”Minä tapoin siskoni lapsen. Se lapsi olisi vienyt minulta kaiken, joten minä tapoin sen.” Wilhelm ei katso minuun. Hän ei katso mihinkään.

”Mitä… mitä sinä…”

”Minua ei voi päästää sellaisten olentojen lähelle, jotka vievät minulta kontrollin. Tapoin siskoni ja silloin rakastamani miehen. Siinä se. Sen minä halusin sanoa sinulle silloin kerran.”

Minä muistan sen päivän. Rakkaani hajosi. Se oli vain hetki ennen meidän toista taukoamme. Kuvittelin, että hänestä erossa oleminen sattui ensimmäisellä kerralla, mutta toinen repi minut kappaleiksi. Hän löi minua viimeisen kerran ja me menimme kihloihin saman yön aikana. Sitten hän katosi kahdeksi vuodeksi. Tästäkö se johtui? Nämä sanatko hänet hajottivat?

”Minä… Minä en ymmärrä.”

”Olen tappanut ihmisen, Julius. Ei minulla ole siihen mitään lisättävää.”

”Oletko sinä tosissasi…”

Vaikka tiedän, että hän on. Rakkaani voi olla mitä tahansa, mutta hän ei valehtele. Katson häntä pitkään. Paleleva, hauras olemus. Kasvojen iho halkeilee ja punottaa, huulipuna korostaa sävyjä. Pieni, kaunis ihminen. Mutta tappaja? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Hän kävelee pois. Jättää minut siihen, yksin jonkin sellaisen kanssa, joka on suurempi kuin kumpikaan meistä. Muista vain Anrabas erottaa, että jotakin tapahtuu. Jokin lähtee liikkeelle, enkä saa sitä pysähtymään. Jään ruskanpunaisen puun alle ja tuijotan epäuskoisena käsiäni. Tappajan käsiä. Minun piti olla meistä se, joka on hukkunut vereen selvitäkseen hengissä. Olen lian ja kivun kasvattama. Ja nyt hän sanoo olevansa samanlainen. Minun turvapaikkani, kaunis rakkaani.

”Julius?” Anrabasin pehmeä, soinnikas ääni. Säpsähdän ja pakotan hymyn kasvoilleni. ”Onko kaikki hyvin?”

En kykene vastaamaan heti. Jään kiinni. Käteni vapisevat.

”Sanoiko Wilhelm jotakin?”

”Hän… hän…”

”Käynkö puhumassa hänelle?”

”Ei!” parahdan kovempaa kuin haluan. En siksi, ettei Anrabasista olisi apua, vaan siksi, että kaiken jälkeen koen yhä menettäväni rakastani vampyyrina vietetyille vuosille. Anrabas oli siellä. Minä en.

”Hän… Hän mainitsi jotakin todella erikoista. Menneisyydestään. Minä en… Minä en tiedä, mitä tekisin.”

Anrabasin ruiskaunokkisilmät suurenevat. Samassa ymmärrän, että hän tietää.

”Sinä…”

”Se, mitä hän sanoi, on totta.”

”Kuulitko sinä?”

Anrabas pudistaa vaaleaa päätään.

”Minä vain tiedän. Erikoista, että hän päätti kertoa siitä nyt.”

En tiedä, tarkoittaako ”nyt” syksyä vai aikaa häittemme jälkeen. Elämää, jonka valitsimme. Yhdessä vanhenemista, pieniä askelia, jotka muodostavat kauneimman polun meille kulkea. Huomaan, että minua itkettää, mutta jokin pimenevässä syysillassa estää minua tekemästä niin. Anrabas tiesi ennen minua. Todellisuus, jota en saa koskaan kiinni. Tuijotan yhä käsiäni. Tappajan kädet. Minä en olisi halunnut hänen olevan samanlainen. Miksi hän ei kertonut? Miten syvällä hänen haavansa ovat?

”Puhu hänelle, Julius. Hänen on pitänyt kaikkea sitä sisällään aivan liian kauan.”

”Siksikö hän on sellainen…”

”Tiedät hänen sisarestaan, etkö tiedäkin?”

”Tiedän.”

”Sitten sinä varmasti ymmärrät.”

”Mutta hän… ”

Hän on aina ollut minulle puhdas. Joku, jonka huulilta löytää itseni uudelleen ja uudelleen. Anrabas vie kätensä olalleni ja katsoo minua pitkään. Tämä kaunis, lempeä mies on ollut syli rakkaalleni niin pitkään, että minun pitäisi kiittää häntä siitä. Nyt hän antaa tukensa minulle ja astelee sisälle. Kaikki muut menevät lämpimään, mutta minä annan syyspakkasen löytää iholleni.

Tähdet syttyvät taivaalle kuin pienet kynttilät. Kun rakas palaa takaisin, hän on kietonut kaulahuivin tiukasti suojakseen. Hän on niin hauras, että minua itkettää. En silti voi vetää häntä luokseni. En sen jälkeen, mitä olen saanut tietää.

”Sinä särjet minun sydämeni, rakas”, parahdan. Hänen ilmeensä on lohduton, silmät mustemmat kuin yötaivas.

”Olen pahoillani, että annoin sinun naida minut ennen kuin kerroin. Minun ei koskaan pitänyt.”

”Minä olen aina pitänyt sinua puhtaana. En sellaisena kuin minä. Minä olen tappanut ihmisiä pysyäkseni elossa, enkä voi ikinä antaa sitä itselleni anteeksi. Minä olen ollut pelkkä katurakki. Mutta sinä… Rakas, minä olen aina halunnut ajatella sinusta hyvää. Minun sydämeeni sattuu, että sinä olet tappanut jonkun ja tahtonut sitä.”

Hän nojaa jälleen puuhun. En enää tiedä, tekeekö hän sen etsiäkseen turvaa vai eikö hän vain jaksa seisoa. Hän ei ole toipunut erityisen hyvin. En erota hänen kasvoiltaan ainuttakaan tunnetta. Hän on vuosien takaisissa hetkissä, toistelee niitä väsyneiden silmäluomiensa takana. Me olemme yrittäneet puhua tästä jo vuosia, mutta jokainen kerta on päättynyt paniikkiin. Nyt, kun hän vihdoin puhuu, en erota häntä sanoistaan.

”Minä kaduin vasta, kun rakastamani mies kertoi minulle kuolinvuoteellaan, että olisi halunnut poikansa syntyvän tähän maailmaan ja tapaavan minut. Surin sitä, mitä olisin voinut saada. Ehkä olisin ollut silloin lähempänä häntä. Mutta poikaa ei ollut. Näekö nyt – minä en ole koskaan osannut muuta kuin haluta.”

”Minä… Minä en voi uskoa tätä todeksi.”

”En ole ollut puhdas koskaan, Julius. En ole sitä, mitä sinä turvaltasi halusit, kun rukoilit taivasta avuksesi. En voinut luvata sinulle mitään, ja nyt sinä tiedät, miksi.”

Nielaisen kyyneleet. En suostuisi itkemään, sillä tämä ei ole minun itkuni. Olen itkenyt monet hänen itkuistaan. Kuinka pitkälle rakkauteni on valmis taipumaan? Ihmiselämä on aina ollut minulle pyhä. Minä olen vastentahtoisesti riistänyt elämiä ja kuvitellut, että kaikki, mitä siitä seurasi, on ollut oikeutettua. Maksu teoistani.

Tuijotan haurasta olentoa edessäni ja yritän löytää itseäni hänestä. Tiedän antaneeni hänen lyödä minut alas, koska kuvittelin olevani joku, joka ansaitsi kivun. Olemme käsitelleet sen jo pois. Wilhelm on ollut minun rangaistukseni ja turvani. Siinä järjestyksessä.

”Minä… Minä en tiedä, voinko elää tämän kanssa.”

Rakkaani ei vieläkään katso minuun. Hän ei sano mitään. Ei ano eikä itke. Se on pahinta kaikesta.

”Halusin elämän, jossa ei enää satu. Jossa minun ei tarvitse käsitellä jatkuvaa kuolemaa ja verta. Tahdoin pois sieltä, siksi haaveilin häistä ja lapsista, maailmasta ilman tuskaa. Utopiasta.”

”Sinä tiesit, että jäät siitä paitsi minun kanssani. Eikö siskosi ole jo kertonut sinulle, että mitään haavemaailmaa ei olekaan? Minä olen mätänemässä. Olen aina ollut. Silti sinä valitsit minut.”

”En anna sinun mädäntyä. En varmasti.”

”Sinun puheesi ei tee mitään järkeä. Olet ristiriidassa todellisten ajatustesi kanssa.”

”Tämä on minulle liikaa.”

”Koska se rikkoo haavekuvasi.”

”Koska minä rakastan sinua!”

”Se on sinun haavekuvasi!”

Kavahdan kuin minua iskettäisiin jälleen. Jossakin sisälläni tiedän, että minun olisi helpompi hyväksyä se kuin tämä. Wilhelm katsoo minua viimein silmiin, ja näen niistä liikaa, kaiken kerralla. Ne eivät ole pitkään aikaan olleet tyhjät. Joskus minä näen hänen pohjaansa saakka. Siellä kuhisee. Hän on yksi suuri spiraali, joka imee kaiken sisäänsä.

”Ajatteletko sinä todella, että minä nain sinut vain kiillottaakseni itselleni kuvan turvasta?”

Hän ei vastaa, vääntelee vain käsiään.

”Kuinka sinä…”

”Julius. Ole kerrankin rehellinen itsellesi. Siitähän me olemme viimeaikoina keskustelleet.”

”Miten helvetissä minun pitää sanoa tämä siten, että sinä ymmärrät minun olevan tosissani? Minä olisin voinut saada turvallisen ja pehmeän elämän mistä tahansa niinä kymmenenä vuotena, jotka vietimme erossa. Sain töitä ja elämän. Minä olin kunnossa! Olisin voinut tehdä mitä tahansa.”

”Mene sitten ja elä elämäsi loppuun! En minä sinua enää pitele, jos sinä sitä pelkäät!”

Jokin kiiltää yössä. Sormus. Hän heittää sen. Antaa meidät pois. Ja sitten me hajoamme. Yhdessä, samanaikaisesti, koska sellaisiksi me olemme muovautuneet. Hän vie kädet suulleen ja parahtaa. Polvet eivät enää kestä, hän on kaatua, ja minä otan hänet kiinni, pitelen häntä vasten yötä. Hän itkee minun rintaani ja minä hänen hiuksiinsa.

”Anteeksi, rakas, anteeksi”, hän sopertaa. ”Olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten.”

”Rakastan sinua. Luoja, minä rakastan sinua, eikä se ole harhaa tai haavetta. Me olemme tässä. Sinä tiedät, kuinka kaipasin luoksesi kaikkina niinä hetkinä, jotka vietimme erossa. Sinä tiedät…”

”Sormus, se…”

”Etsitään se. Ei hätää. Kulta…” Puristan hänet tiukasti itseäni vasten, suutelen hänen päälakeaan. Ei hätää. Minä en jättäisi häntä.

Me etsimme sormusta pitkään, mutta kukaan muista ei tule kysymään meidän peräämme. He ovat oppineet tunnistamaan hetket, jotka kuuluvat vain meille kahdelle. Valot sisällä sammuvat, mutta me etsimme yhä. Kun käteni vihdoin osuu johonkin kylmään, hihkaisen ja me molemmat istumme hetken viileällä nurmikolla sormusta pidellen.

”Ole jatkossa rehellinen itsellesi”, rakas kuiskaa, kun pujotan sormuksen hänen sormeensa. ”Jos tämä kaikki on sinulle liikaa, sano se. Ota etäisyyttä.”

”Juuri nyt minä haluan olla tässä sinun kanssasi. Okei?”

”Okei.”

”Minä opettelen edelleen. Sinäkin. Tämä on jotakin, jota en usko voivani hetkeen hyväksyä, mutta tiedäthän sinä…”

”Olen niin kiitollinen sinusta. Kiitos, kun olet siinä.”

”Minäkin sinusta. Aina.”

Tartun hänen käteensä, siihen, jossa sormus jälleen on. Se on niin kylmä, etten usko hänen enää tuntevan mitään. Painan pehmeän suukon sormuksen päälle. Me olemme tässä edelleen. Ei minua ilman häntä.

”Täällä on käynyt viileäksi. Mennäänkö sisälle?”

”Mennään”, hän vastaa ja hymyilee.

Me kävelemme sisälle sylikkäin. Tähdet jäävät tuikkimaan yöhön, ja minä uskon syvällä sisimmässäni, että voisimme kohdata huomisen kuten ennenkin.