Koirat

TW: graafinen parisuhdeväkivalta

Verta kynsien alla. Vapisevat kädet ja haparoivat muistikuvat, joissa näen itseni peilistä. Mustat silmät, joissa on eläimen katse. Muuta en muista, mutta kehoni tietää. Se tapahtui taas. Hän murtui alleni. Löytäisinkö hänet sisältä, jos etsisin? Makaisiko hän satiinisohvalla yskien itseään ulos?

Hetken minun tekee mieli tehdä juuri niin. Ehkä pyytäisin anteeksi ja pyyhkisin hänen haavansa, suutelisin häntä rakastaen. Avaan oven, aie sykkii ruumiiseeni virtaa. Tiedän haluavani tätä. Haluan nähdä, mitä olen tehnyt. Lattialle on jätetty yllätys, joka iskee minut uudelleen alas. Huomaan vapisevani kauttaaltani. Nauloja ja vasara. Verta. Aivan liikaa verta.

Mitä minä olen tehnyt? Ja ennen kaikkea – miksi minä en muista siitä mitään?

Kuiskaan hänen nimensä, se jää leijumaan ilmaan. Kukaan ei vastaa. Sydämeni hakkaa niin lujaa, että epäilen sen särkyvän. En uskalla mennä olohuoneeseen. Mustalla matolla on jotakin tahmeaa. Haju on pistävä. Löydän hänet puoliksi sohvalta, puoliksi lattialta. Isku on osunut päähän, ohimosta vuotaa verta lattialle. Kaula on mustelmilla, mutta en osaa sanoa, johtuuko se suudelmista vai iskuista. En muista kuristaneeni häntä. Luoja, minä en tiedä enää.

”Rakas… Voi hyvä jumala…” Kumarrun hänen luokseen. Sipaisen poskea. Ei reaktiota. Tapoinko minä hänet? Mistä sen tietää? Etsin kuumeisena jälkiä nauloista. Niitä ei ole. Pelkkiä hiertymiä ja vanhoja haavoja. Naulasinko minä hänet todella, vai jäikö se pelkäksi yritykseksi?

”Kuuletko sinä minua? Rakas… ole kiltti…”

En koskaan sano häntä rakkaaksi, kun hän kuulee. Me emme ole vielä niin pitkällä. Mehän vain harrastamme seksiä. Hän on minulle rakas vain silloin, kun pelkään tappaneeni hänet. Tajunnassani hakkaa. Olen liian syvällä itsessäni. En tahdo hänen kuolevan. Ehkä minä rakastan häntä. Jos se on tapani rakastaa, hyväksyn sen.

Hän palaa tajuihinsa. Silmät aukenevat hitaasti, ripsiin valuu verta. Minun pitää saada hänet kuntoon. En voi jättää häntä tällaisena lattialleni.

”Kuuletko sinä minua?”

”Mm… missä minä…”

”Hei. Katso minuun. Kuulemmeko me toisemme?”

Hän räpyttelee silmiään. Hiljaa, kuin unessa.

”Ss… sattuu.”

Minua kylmää. Tietenkin häneen sattuu. En vain kykene muistamaan siitä mitään.

”Helvetin helvetti.” 

Puristan kynteni pehmeään sohvaan. Tämä ei edisty koskaan. Hän kokee kaiken yksin enkä minä voi edes pyytää anteeksi, koska muistikuvat juoksevat minua karkuun. Yksi kerrallaan ne valuvat syvemmälle veteen. Hukun niiden kanssa enkä näe enää pintaa.

”Mm… minun täytyy… päästä pesemään nämä.”

”Älä mene minnekään!”

”En halua…”

”Älä jätä minua. Jumalauta sinä et mene minnekään.”

En tiedä, miksi pitelen häntä aloillaan. Hänessä ei ole mitään, mihin tarttua. Otin jo kaiken pois. Kenties hän ei halua kuolla ja pyristelee siksi. Entä, jos sittenkin tekisin tästä lopun? Nyt ja heti. Keho toimii ennen ajatuksia. Käsi löytää korvakorun. Pysähdyn sille. Nyt minä muistaisin. Tällä kertaa tiedän, mitä teen.

”Älä! Ole kiltti, älä –”

Kiskaisu. Ei lähde ensimmäisellä. Helvetti.

Pelkkää huutoa. En tiedä, miksi jatkan. Hänkin jatkaa. Se käy hermoilleni. Turpa kiinni. Minua ärsyttää. Täällä on liikaa ääntä. Saat sittenkin vain kuolla pois, sinusta ei ole mihinkään.

Jossain rusahtaa. Korvakoru putoaa punaisena lattialle. Minusta lähtee hysteerinen reaktio, mutta en tiedä, itkenkö, nauranko vai kiljunko. En osaa erotella niitä näin syvältä. Ei valoa missään.

Liikaa verta. Kaikki sumenee taas. Seuraavan kerran löydän itseni ulkoa. Taivas raivoaa, sade vihmoo niskaani tuhannen elämän voimalla. Se huuhtoo veren pois. Ruoho punertaa. Hiukset liimautuvat niskaan. Se, mitä ikinä jätinkään sisälle, saa koota itse itsensä. Minä en pysty enää mihinkään. Ihmisyys juoksee pakoon enkä minä ole koskaan jaksanut juosta sen perässä.

Olin väärässä. En muista muuta kuin pidelleeni korvakorua. Ehkä hän halusi paeta enkä kestänytkään sitä. Jäljellä on pelkkä kulunut väsymys, pelko sen takana. En halua hänen jättävän minua, mutta kierre ei koskaan lopu. En osaa lopettaa sitä.

Täällä on jo pimeää. Tähdetön, satava taivas. En tiedä juuri mitään hirvittävämpää. Katulamput ilkuvat minulle kaikessa sumeudessaan. Pihani nurkassa erottuu liikettä. Säpsähdän ja tuijotan olentoa, joka rämpii luokseni sateessa. Pitkäjalkainen, luiseva koira. Peräännyn. En pidä eläimistä. Ne näkevät liian syvälle minuun, saavat minut ajattelemaan liikaa. Tuntuu kuin ne aistisivat minut paremmin kuin minä itse.

Koira jolkottaa juokseni. Minun tekisi mieli potkaista sitä, mutta olen jo nähnyt tarpeeksi verta. Jotakin minussa hajoaisi lopullisesti, jos koira lyhistyisi jalkojeni juureen aivan kuten hänkin. Kumarrun koiran tasolle, se tulee läähättäen kiehnäämään minua vasten. Lopeta. Painu helvettiin siitä. Mutta koira tulee lähemmäs, painautuu vasten reittäni tietämättä, mihin pystyn.

Sitten sade yltyy. Minä menen rikki. Alan itkeä hillittömästi. Koira pysyy siinä aivan kuin minä olisin sille rakkainta maailmassa. Se ei mene minnekään, vaikka minä olen juuri hakannut toisen ihmisen. Kädet vapisten silitän koiraa, painan pääni sitä vasten ja itken.