Rehellinen

 Sisarukset istuvat vierekkäin veljeni sohvalla ja syövät Victorian aikaisemmin valmistamaa paistosta kaikessa rauhassa. Hymyilen nähdessäni heidät siinä pehmeään vilttiin kääriytyneinä. Syysillat ovat vihmoneet kylmää niskaamme, olemme viimeaikoina viihtyneet toistemme seurassa ja sytyttäneet kynttilöitä. Minua lämmittää nähdä Julius ja Frida niin hyvinvoivina. Heidän ihonsa on kuulas ja silmissään kiiltää valo. Elämä on saanut heidät takaisin.

”Maria! Tule tänne”, Frida hengähtää ja taputtaa sohvaa vierellään. Laskostan mekkoni ja istuudun kaksikon seuraksi. Frida pompahtaa ylös miltei heti.

”Anteeksi, minun täytyy käydä puuteroimassa nenäni”, Frida sanoo hymyillen ja vinkkaa minulle silmää. Hymähdän. Jään suureen olohuoneeseen kaksin Juliuksen kanssa. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt nuorukaisen yksin. Sormus hänen sormessaan on pitänyt hänet tiiviisti kiinni valitsemassaan elämässä. Ei yhtä ilman toista.

”Sanoisi nyt hitto käyvänsä vessassa”, Julius mutisee siskonsa mentyä. ”Ihan kuin minä ja hän olisimme ikinä mitään puuteria nähneetkään…”

Julius pudistelee tyytymättömänä päätään. Minä en voi muuta kuin hymyillä varoen, miltei salaa. Kaksoset tekevät minut nykyisellään tavattoman onnelliseksi. Heidän katselemisensa tuntuu hieman siltä kuin olisi kasvanut useamman kuin yhden sisaruksen kanssa.

”No, Maria, miten sinä jaksat? Toivottavasti sinä ja Victoria ette ole häiden jäljiltä aivan poikki.”

”Sitä pitäisi kysyä sinulta, sinun hääsihän ne olivat”, minä naurahdan, ”mutta minä voin hyvin, kiitos kysymästä. Me olemme ottaneet Victorian kanssa varsin rauhallisesti.”

”Victoria on nyt Dorianin ja Anrabasin kanssa, eikö niin?”

Nyökkään.

”He ovat Dorianin keskusta-asunnolla tämän illan. Kuinka sinä päädyit tänne yksin?”

”Rakas halusi olla hetken omassa rauhassa.”

”Menetkö kuitenkin yöksi kotiin?”

Kirkkaus Juliuksen silmissä samenee.

”Menen.”

Miksi hän sanoo sen huokaisten? Miksi hänen silmissään ei enää kiillä? Vilkaisen oven suuntaan. Jos olen lukenut tilanteen oikein, Frida ei ole sen pahemmin puuteroimassa nenäänsä kuin käymälässäkään. Hän on poistunut, koska uskoo, että minä olen ainoa, joka voi puhua hänen kaksoselleen. Vastuu istuu harteillani, mutta en anna sen painaa.

”Julius… Oletko sinä onnellinen?”

Julius kohottaa kulmiaan. Ilmeet hänen kasvoillaan ovat joskus kuin pikkupojalla.

”Tietenkin”, Julius vastaa aivan liian nopeasti. Hän hymyilee leveästi. Haroo hiuksiaan. Naamioita kaikki.

”Tiedäthän, että täällä sinä voit puhua aivan kaikesta?”

”Mutta ei minulla ole mitään puhuttavaa. Ei ole. Ihan tosi.”

Minä en yleensä ole se ihminen, joka sukeltaa toisten elämiin. Se ei ole koskaan ollut tehtäväni. Minä pysyttelen yössä, kuuntelen, mitä sillä on minulle kerrottavanaan. Minä en puutu muiden asioihin. Mutta on asioita, joiden ääni huutaa yön yli, estää minua keskittymästä.

Minun ei tarvitse sanoa mitään. Juliuksen naamiot alkavat halkeilla yksi kerrallaan. Hiuksia ei voi haroa loputtomuun, hymy nykii. Julius huokaisee syvään ja kääntää hetkeksi päänsä pois kuin lyötynä. Kun hän kääntää katseensa takaisin, hymy kasvoilla on veistetty. Se on ainoa keino selvitä hengissä.

”Maria… Minä tiedän, että sinä et koskaan vastaa tällaisiin kysymyksiin, mutta ole kiltti ja tee poikkeus kohdallani.” En pidä anelusta, mutta mies edessäni on pelkkä raakile, kuin vastasyntynyt. ”Mitä sellaista sinä olet huomannut, joka saa sinut kysymään tuollaista?”

Minä en hymyile. Katson Juliusta suoraan silmiin, kun puhun.

”Sinä ansaitset parempaa. Et ole onnellinen. Tee sille jotakin.”

”En minä ole jättämässä häntä! Vastahan me menimme naimisiin!”

”En sanonut puhuvani Wilhelmistä.”

Juliuksen ilme on täydellisen avuton. Hän on jäänyt kiinni. Nuorukainen painaa pään polviinsa. Vain hartioiden hienoinen vapina paljastaa hänen itkevän.

Menen lähemmäs, kiedon käteni Juliuksen ympärille ja pitelen häntä hetken kuin olisin hänen siskonsa. Hän on suojassani, mikään pimeys ei koskaan läpäisisi sitä. Minä olen valon kasvattama, vaikka rakastankin öitä. Minun valoni kuuluu myös niille, joista välitän.

”Kerro vain. Ei ole mitään hätää.”

”En…. En minä tiedä. Luoja, minä en tiedä. Anteeksi…”

”Miksi sinä pyytelet anteeksi?”

”En tiedä…”

”Julius. Oletko sinä ollut aivan rehellinen itsellesi?”

Julius nostaa päänsä ylös. Itkiessään hän on aivan kuin lapsi. Mahtaako hänen ailahtelevainen rakkaansa pitää häntä koskaan tällä tavoin sylissä? Se mies ei osaa koskettaa ilman, että polttomerkitsee koskemansa. Minua puistattaa nähdä Julius tällaisena.

”Minä en juuri koskaan ota kantaa mihinkään, mutta jos sallit, haluaisin esittää erään huomion.”

”Vicky on aivan samanlainen. Te kaksi olette niin hyviä yhdessä.” Julius hymähtää. ”Anteeksi. Kyllä. Puhu pois.”

”En halua, että ajattelet minun puhuvan vain, koska Wilhelm ei ole täällä. Voisin esittää samat huomiot hänen seurassaankin, ei tässä siitä ole kyse.”

”Anna mennä vain. Kyllä minä sinua uskon.”

Suoristan selkäni, otan paremman asennon. Juliuksen silmät punertavat.

”Sinä kompensoit jotakin jatkuvasti. Tuntuu, että jokaisella kerralla, kun olet hänen kanssaan, todistelet kaikin mahdollisin tavoin rakastavasi häntä menneisyydestänne huolimatta. Kenelle sinä sitä todistelet? Meille, hänelle vai kenties itsellesi?”

Juliuksen ilme kertoo kaiken. En haluaisi olla oikeassa.

”Minä… En minä…”

”Etkö? Kerro se itsellesi, älä minulle.”

En tahtoisi olla kova hänelle. Tämä poika ei ansaitse sitä. Ei sitä eikä monta muutakaan asiaa. En kuitenkaan voi silittää häntä nyt. Hänen on opittava pitämään puolensa. Hän on päästänyt itsensä lipumaan jonnekin, josta hänen olisi noustava yksin.

”Ehkä minä pelkään.” Juliuksen ääni on selkeämpi kuin kuukausiin. Hän on painanut tyynyn alle piiloon sen käden, jossa sormus kimaltaa. ”En halua hänen lähtevän.”

”Niinkö pienestä se olisi kiinni? Lähtisikö hän, jos et hukuttaisi häntä suudelmiin ja palvoisi maata hänen jalkojensa alla?”

”En minä tiedä! Anteeksi, Maria, minä en taida kyetä tähän keskusteluun nyt.”

”Milloin sinä kykenet siihen?”

”Anteeksi…”

”Älä minulta anteeksi pyydä, tämä ei liity minuun mitenkään.”

Julius kokoaa itsensä hetkessä. Hän pudistelee päätään. Hänestä näkee, että hän on saanut työn ja elämän. Se tekee minut onnelliseksi, mutta Juliuksessa on yhä tasoja, joihin ei pääse käsiksi. Hän on kuolettanut osan itsestään miellyttääkseen miestä, joka ei osaa edes peilata takaisin saamaansa rakkautta.

”Kysy itseltäsi, mitä sinä todella pelkäät. Sitä, että hän jättää sinut, vai jotakin aivan muuta.” Inhoan sointia omissa sanoissani. Minä en ole tällainen ihminen. Minä en yleensä kiertele. Jokin Juliuksen kehoa kartoittavissa haavoissa kuitenkin kertoo minulle, etten voi iskeä niihin suoraan.

”En ole koskaan pelännyt häntä. En edes silloin kauan sitten.”

”Mutta edellisestä kerrasta, kun hän löi sinua, ei ole niin kauan.”

”Kolme vuotta! Anna meille vähän armoa, Maria.”

”En anna, koska se ei ole minun annettavissani. Sinuna minä miettisin tarkoin, miten viettäisin loppuelämäni.”

Nousen ylös. Tiedän, että Frida tulisi pian takaisin ja sisarukset voisivat puhua mistä ikinä mielisivätkään. Julius ei puhuisi näistä asioista sisarelleen. Hän ei uskaltaisi. Katson Juliusta pitkään ennen kuin menen.

”Emme me kaikki voi olla sellaisia kuin sinä ja Vicky”, Julius hengähtää. Erotan epätoivon äänen takana. ”Mutta minä en ole koskaan ollut näin rakastunut. En halua olla hetkeäkään erossa hänestä.”

”Sinä olet obsessoitunut. Siinä on sävyero.”

”Helvetin vittu.” Julius huokaa. ”Anteeksi. Minä vain… Meillä on kaikki hyvin. Oikeasti. Älä huolehdi. Kehenkään ei satu enää. Rakastan häntä sietämättömästi.”

”Miksi sinä sitten itkit?”

En sano enää mitään. Kävelen pois. Huoneeseen jää mies, jolla on pojan katse.