Luku 3: Pelastaja
Juoksuaskeleeni eivät ole koskaan olleet nopeampia. Itsensä satuttaneen miehen puheista päätellen Igran on päässyt liikenteelle ja palannut takaisin kraaterille. Huono homma. Erittäin huono. Minä voin vain kuvitella, kuinka alueella kulkeneet ovat reagoineet.
Jostain syystä jalkani eivät vie minua ensimmäiseksi kraaterille. Suuntaan vaatteet kainalossani kohti Narniaa. Kolot vievät minut tutulle patjalle, jonka päällä muualta saapunut ystäväni venyttelee pitkiä käsiään. Igran on kuin mikään maallinen ei häntä koskettaisi. Hän ei takuulla ole lähtenyt minnekään. Lysähdän patjalle Igrania vastapäätä, vedän syvään henkeä.
”Tuliko kiire?”
”Minä kuvittelin…” Katkaisen lauseeni ajoissa. Olisi niin paljon selitettävää. ”Äh. Ota ruokaa, tarvitset sitä.”
Ojennan Igranille keskuksen naisen viimehetkellä mukaani lykkäämän energiapatukan. Muunlaista ruokaa on hankalampi saada. Uskon sen kelpaavan aluksi.
Igran ottaa patukan käteensä, pyörittelee sitä kuin se voisi iskeä, kuin se olisi vierain asia, jonka hän on täällä tavannut. Igranin kaula värisee jälleen, ääniaallot kiertelevät ilmaa. Igran tiputtaa sähähtäen patukan patjalle ja kyyristää selkänsä kuin kissa.
”Ai ei vai?” Tuijotan vuoroin patukkaa, vuoroin hurjistunutta Igrania.
Igranin suusta tulee äänteitä, jotka tiedän puheeksi. Ne eivät ole mitään tuntemaani kieltä. Ehkä se on hänen omaansa. Ajatus Igranin omasta kielestä lämmittää rintaani.
”Petturuutta! Myrkkyä!” Igran sihisee terävien hampaittensa välistä.
”Ei se kieltämättä mikään paras ateria ole, mutta se on alku. Meidän maailmamme on keskeltä rikki. On paljon sellaista, mitä jäi toiselle puolelle, tiedätkös?”
Sihinä jatkuu vielä hetken. Päätän ottaa patukan ja sulloa sen taskuuni, jotta voisin itse syödä sen tarvittaessa.
”Mitä sinä sitten syöt?”
Igran tuijottaa minua silmät lamppuina.
”Ruokaa. Ravintoa. Miten sinä täytät itsesi? Ruokailet?”
Ilme uuden ystävän kasvoilla ei muutu. Sitten hänen suipot korvansa värähtävät ja hän päästää äänen, jonka voisi tulkita nauruksi.
”Ääniaallot”, Igran hyrähtää, ”minun kansani ravitsee itsensä ääniaaltojen avulla.”
Henkäisen. Jokainen uusi fakta Igranista saa sisimpäni kihelmöimään.
”Ai… Saat siis ilmasta kaiken olennaisen?”
”Me emme tunne ’ilmaa’. Teidän ilmakehänne on jokseenkin saastunut, täällä ruokaileminen on katastrofi.”
”Oi, tiedän”, puuskahdan, ”eikä solaarinen säteily varsinaisesti auta asiaa.”
Muistelen säteilyn keskellä minua tuijottanutta suunnatonta Igrania. Sitä versiota hänestä en olisi niin vain vaatettanutkaan.
”Mutta minun ei siis tarvitse huolehtia sinun ravinnonsaannistasi? Hoidat sen… itse?”
Igran sirahtaa, tulkitsen äänen myönteiseksi vastaukseksi.
Igrania tuijottamalla en voi kuin miettiä, mihin hänen kaltaisensa normaalitilassa suunnaton olento tarvitsee sahalaitahampaita ja teräviä kynsiä, jos ei ravinnon metsästämiseen. Saan kylmiä väreitä. Ehkä minun ei tarvitse tietää kaikkea.
Ohitan puistatuksen ja ojennan Igranille keskukselta saamiani vaatteita. Igran ymmärtää niiden funktion oitis. Minä kikatan, kun hän yrittää tunkea sarvekasta päätään pienestä kaula-aukosta sisään. Avitan hieman, jotta paita ei repeä kahtia, ja hän antaa minun tehdä niin. Pian Igran on kokonaan puettu. Housut ovat kireät, mutta mahtuvat. Yli kaksimetrinen ystäväni on varmasti kansansa tyylikkäin olento. Pakotan naurunpyrskähdyksen sisälleni.
”No niin, nyt sinut uskaltaa joskus viedäkin jonnekin”, hymähdän. ”Mistä puheen ollen – sinä et saa lähteä täältä ilman minua. Me voimme keskustella siitä, miksi ylipäätään olet Maassa joskus toiste. Nyt sinun on tärkeää tietää, että et voi lähteä harhailemaan yksin. Sinut otetaan kiinni.”
On Igranin vuoro virnistää.
”Ihmisetkö minut vangitsisivat?”
Ajatus on hänelle selkeästi pelkästään huvittava. Ajattelen jälleen kynsiä ja hampaita. Samassa tajuan, että Igranin ei ole mitenkään pakko olla täällä minun kanssani. Hänen on täytynyt valita se itse.
”Tiedätkö, Igran… Tämä maailma on muuttunut. Meillä on kolme valtiasta. Heidän asuinpaikkansa on keskustan Torni.” Huokaisen syvään. Tämän kaiken selittämisessä kuluisi tunteja. Selittäisin paremmin myöhemmin. ”Käytännössä homma menee niin, että ne, joilla on varaa, saavat elää kunnollista elämää. Ja hehän elävät. Yllättyisit, jos menisimme keskustaan. Siellä on ihmisiä, jotka näyttävät aivan sinulta.”
Igran ei tunnu täysin ymmärtävän, mitä tarkoitan varallisuudella. Kenties hänen todellisuudessaan sellaisia seikkoja ei ole. Ääniaallot ja Igranin fyysinen rakenne puhuvat kaikkea sellaista vastaan. Kadehtisin heitä, jos olisin ihminen, joka osaa kadehtia. Kenties hänenkin maailmassaan on omat kompastuskivensä. Tuskin hän täällä vahingossa on.
”Joka tapauksessa sinun kaltaistesi olemassaolosta on voitu vain veikkailla. Tornin valtiaat ovat esityttäneet mahtipontisia näytelmiä sarvipäisistä olennoista, jotka saapuvat avaruudesta pelastamaan meidät. He itsekin kulkevat sarvikoristeet päässä suurimman osan ajasta.”
”Pelastamaan teidät solaariselta säteilyltä, eikö niin?”
Nyökkään. Nyt Igran osaa jo tunnistaa eleen.
”Se aiheuttaa omat ongelmansa pelkästään tälle puolelle. Puhumattakaan siitä, että kraaterin toinen puoli on… pimennossa. Me emme pääse sinne.”
”Puolet ihmisten elämästä jäi sille puolelle.”
Ymmärrän jäätyneeni täysin, kun Igran koettaa kynnellään olkapäätäni. Nyökkäilen voimakkaasti. En tiedä, minne unohduin. Kenties ajatukseen kraaterista ja siitä, että en ole nähnyt perhettäni kymmeneen vuoteen.
”Ai mutta, nyt minun täytyy mennä ulos”, hengähdän. ”Täälläpäin ne, joilla ei ole rahaa – sitä, jolla ihmiset elävät – tekevät erilaisia pieniä töitä saadakseen ruokaa ja muuta elintärkeää.”
Joko Igran ymmärtää, tai sitten hän on päättänyt vaieta.
”Ja sinä pysyt täällä, kunnes tulen takaisin. Me puhumme tästä kaikesta myöhemmin. Sitten voimme mennä uloskin. Okei?”
Igran nyökkää. Jokin siinä, että hän on oppinut tekemään niin, tuo hymyn huulilleni. Puristan hänen suurta kättään ja virnistän.
”Nähdään taas, Igran.”
Kaduilla tapahtuu aina paljon tähän aikaan. Luikahdan ihmisten sekaan kuin varas, sillä en tahdo kenenkään eksyvän Narniaan, jossa terävähampainen ystäväni odottaa paluutani. Tänään kulkevassa ihmismassassa on jotakin aiemmasta poikkeavaa. Miehiä, joilla on korkeat, helakan vaaleanpunaiset keihäät. Tornin väkeä. Veri seisahtuu suoniini.
Kuulusteluja. Näen sen heti. Tornin väki pysäyttää tavallisia kulkijoita tutkiva ilme kasvoillaan. Minun ei tarvitse arvata, mitä kyselyt koskevat. Muistan yhä säteilystä kärsineen miehen sanat. Miehen, jonka pelastin. Minä… näin… muukalaisen.
Kun joku tarttuu ranteeseeni, olen valmis lyömään. Täälläpäin ei voi olla koskaan varma, millä aikeilla ihminen koskee toista. Tämän miehen minä kuitenkin tunnistan. Remington. Valtiaitten lemmikki. Tiedemies. Kuunsilta-projektin johtaja, ainoa mies koko maassa, jonka avulla voimme koskaan ylittää kraaterin. Mies, jota minä inhoan koko pienen ihmissydämeni voimalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti