Luku 8: Illallinen
Useita eri meloneita, niin monta laatua, etten usko puolienkaan olevan todellisia. Rypäleitä ja banaaneita, joita ei pitänyt tässä puolituhotussa maailmassa enää olla. Kuivattua lihaa, kokonaisia kanankoipia. Pöytä pursuaa ylellisyyksiä. Epäilen suurinta osaa hedelmistä laboratoriojäljitelmiksi siitä, mitä joskus oli, mutta nälkä ruumiissani ei kyseenalaista. Otan varovasti lautaselleni pikkuisen kaikkea, yritän muistella edellisen ateriani olleen kuiva patukka. Elimistöltä kestäisi hetki totutella kunnon ruokaan.
Valtiaat kokoavat lautasensa kukkuroilleen kaikkea, jokainen itsensä värisiä ruokia. Hetken mietin, onko joku joskus käskenyt heitä elää vain yhden värin mukaan. Sitten Medeina nappaa Valorin lautaselta vihreän omenan ja puree hampaansa suoraan siihen. Se saa minut hylkäämään ajatuksen värikoodeista.
Vesi herahtaa kielelleni, kun maistan hedelmiä. Keinotekoisia tai ei, niiden makeus saa minut miltei kyyneliin. Valtiaat huomaavat liikutukseni todellisen ruoan äärellä ja vilkaisevat toisiaan kuin huolehtivat, mutta hivenen eksyneet vanhemmat.
”Kuulehan, Elara…” Aloittaa Medeina. En tiedä, mitä valtiaat aikovat minulle kertoa. Minähän vain niin kutsutusti löysin muukalaisen. Eivät he tarvitse minua enää mihinkään saatuaan Igranin. Silti olen tässä, illastamassa heidän kanssaan reikäisissä shortseissa ja vihreässä maastotakissa.
”Jos Remington tiimeineen onnistuu pienen ystäväsi avulla löytämään keinon ylittää kraateri, tahtoisitko sinä olla osana tiimiä, joka lähtee toiselle puolelle?” Medeinan ääni on kirkas kuin tähdet. Hätkähdän. Minäkö osaksi tiimiä?
Olen ajatellut asiaa, mutta en tällä tavalla. Minun ja Tornin välillä on tuntunut seisovan kymmeniä paikoilleen jäätyneitä galakseja. En kuulu tähän maailmaan eivätkä nämä ihmiset minun omaani. Silti me kaikki katselemme samaa kuuta. Miksi siis kieltäytyisin?
”Ylitystä on aiemminkin yritetty ihmisvoimin. Haluamme olla sinulle rehellisiä.” Puhuja on Khadija. ”Se ei välttämättä tule olemaan turvallista. Remington on paras tutkijamme ja mekaanikkomme, mutta hänkään ei ole täydellinen.”
”Remington laskee varmasti kaiken huomioon, mutta riski on silti olemassa”, Medeina jatkaa. Naisen ääni pehmenee hänen mainitessaan Remingtonin nimeltä. Yritän parhaani mukaan olla kiinnittämättä siihen huomiota.
”Emme voi taata turvallisuuttasi. Emme voi taata, että kukaan tulee retkeltä elossa takaisin.”
Nielaisen rypäleen, asetan molemmat käteni hetkeksi syliini. Vedän henkeä. Olen tietoinen riskeistä. Olen laskenut niitä lähes joka päivä näinä kymmenenä vuotena, jotka olen viettänyt erossa perheestäni. Vaikka riskit ovat suuret, olen aina tullut siihen tulokseen, että niistä jokainen on voitettavissa. Ajattelen Igranin kaulan lovien värähtelyä, hänen korkeita sirahdusiaan ja kirkkaita silmiään. Igranin avulla me todella pystyisimme siihen. Saisinko vihdoin luottaa siihen, että meillä on toivoa? Uskaltaisinko nojata siihen koko pienen ihmisyyteni voimalla?
”Minä tulen.” Vastaus on selvä. On aina ollut. Silti sen ääneen sanominen saa kehoni kylmäämään.
”Meistä tuntuu, että sinä olet kaikista ihmisistä se, joka ymmärtää muukalaista kaikkein parhaiten”, Valor sanoo pyöritellen räikeän vihreitä rypäleitä koristelluissa sormissaan.
”Saat pitää huolta siitä, että pieni alienystäväsi tietää, mitä tekee”, Khadija hymisee. Jokin miehen tavassa olla läsnä pistelee ihoni alla.
”Remington on antanut ymmärtää, että sinulla on myös muunlaisia kykyjä.” Medeina vie kädet sydämelleen. ”Sinä osaat mitä ilmeisimminkin parantaa. Olet kätevä käsistäsi. Me tarvitsemme jonkun sellaisen matkallemme.”
”Remington? Onko hän… puhunut minusta?”
Epämiellyttävä kylmyys leviää kehooni, se vastustelee koko voimallaan. Valtiaat vain tuijottavat, vuoroin toisiaan, vuoroin minua. Mitä pitempään sitä jatkuu, sitä selkeämmin ymmärrän, ettei minun kuuluisi olla täällä.
”Voi, eikö hän olekin jo kauan sitten kysynyt sinua tänne asumaan? Sinun isäsi, Sirda rakas, oli hänen tärkeä työtoverinsa. Hän on kovin mieltynyt sinuun”, Khadija selostaa.
”Nyt meillä on viimein kunnia nähdä sinut aivan aitona edessämme!” Medeina sirkuttaa.
”Älä suotta ota paineita, me emme vaadi sinulta mitään”, Valor viimeistelee.
Ette vaadi minulta mitään, mutta katsotte minua kuin nälkäiset pedot syvyyksistä. Minä kellun, rantaa ei näy missään. Pedot voivat olla kauniita katsoa, mutta niillä on silti terävät hampaat.
”Kuulkaa… minä…” Minä en yleensä hiljene niin vain. Nämä ihmiset ovat kuitenkin riisuneet minut. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, jos he päättävät iskeä. Ensimmäistä kertaa oma paljauteni pelottaa minua. Aiemmin olen ajatellut sen ainoastaan voimavaraksi.
”Ei mitään hätää”, Medeina sanoo. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että Medeinakin on nainen, meidän tulisi olla siskoja eikä susia toisillemme. Mutta mitä pitempään katson häntä, sitä vaikeampaa minun on nähdä naista sinisten koristusten takana.
”Me tulisimme retkelle mukaan tietenkin myös itse”, Khadija sanoo. ”Kuinka voisimmekaan jättää sellaisen seikkailun väliin?”
Khadija alkaa nauraa, hänen naurunsa on riipivää ja tunkeutuvaa. Valor ja Medeina yhtyvät nauruun, tämä on heidän yhteinen pieni seikkailunsa, jännittävä retki kraaterin toiselle puolelle. Teatteria. Jännitystä. Kuvotus nousee kurkkuuni, kehoani pistelee kaikkialta.
Ajattelen solaarisen säteilyn aiheuttamia epämuodostumia. Omaa sokeaa silmääni. Kaikkia niitä liuoksia, joita olen oppinut valmistamaan vain, koska kohtaan niin paljon ihmisiä, jotka tuskin koskaan toipuvat vammoistaan. Seikkailu. Totta kai. Tietenkin tässä on valtiaille kyse pelkästä huvista.
En kykene avaamaan suutani, sillä en tiedä, mitä sanoisin, jos nyt antaisin itselleni luvan. Kenties vain huutaisin. Kiljuisin heidän sokeudelleen. Heidän, joilla on vielä kaksi näkevää silmää toisin kuin minulla.
Sitten korkea, sirisevä ääni keskeyttää illallisen. Valtiaiden nauru katkeaa leikaten, minä hätkähdän ympäri tuolissani. Tämän äänen minä tunnistan. Kirskuva avunhuuto, ei ihmisestä lähtöisin. Liian korkea. Igran. En katso valtiaisiin noustessani pöydästä, juoksiessani kohti ääntä.
Remington on pettänyt luottamukseni. Hän on saanut Igranin huutamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti