Syysilma pistelee poskia, aurinko on vain kalpea huokaus omenapuun lehtien takana. Maa on pudonneista omenoista punaisenaan, pihavaahteran lempeä leimu loistaa puutarhassa. Kiedon huivia tiukemmin kaulalleni ja silitän viereeni kömpinyttä kissaa niskasta. Sen lempipaikka on paistatella puun alle sirottuvassa auringossa. Valo maalaa läikkiä sen ennalta täplikkääseen turkkiin, se taitaa nauttia valoläiskistä siinä missä minäkin.
”Hei, Lucifer”, hymähdän kissalle. Sen nimi ei oikeasti ole Lucifer, olen häveliäästi ottanut oikeuden kutsua sitä miksi haluan. Lucifer. Lusikka. Lusse. Nimet ovat vain keino helpottaa maailmaa, sen opin kaduilla ensimmäisenä. Me olemme samanlaisia, Lucifer ja minä. Jonkun muun nimeämiä. Siksi joskus me kohtaamme toisemme vain itsenämme, nautimme päivistä sellaisina kuin ne tulevat.
Lucifer maukaisee.
”Ai jaa? Niinkö? Niin minustakin. Ajatella.”
Miau. Toinen, pitempi.
”Jassoo! Vai olet sinä sitä mieltä!”
Kissa kallistaa päätään saaden minut nauramaan. Silitän sen pehmeää niskaa, hento kehräys hyrisee kättäni vasten. Me nauramme molemmat.
”Hei, Frida! Friiidaaaa!”
Victorian ääni havahduttaa meidät hetkeksi todellisuuteen. Lucifer höristää korviaan, painautuu tiiviimmin kiinni minuun.
”Katso, mitä minä tein!”
Makea omenantuoksu täyttää aistini, kun Victoria kiikuttaa eteeni vasta uunista tulleen omenapiiraan. Suljen silmäni ja vedän tuoksua syvälle keuhkoihini. Ruoka saa minut yhä edelleen kyyneliin. En ole tottunut siihen, että se on koska tahansa saatavilla. Hymyilen Victorialle niin, että poskiin sattuu.
Maria saapuu teepannun ja leipästen kera. Levittäydymme puun alle, Lucifer tepastelee ruokien ympärillä ja yrittää painella tassunjälkiä omenapiirakkaan. Sysään kissaa lempeästi sivuun ja kerron sille, että antaisin sille makupaloja myöhemmin. Kissa tuntuu nyrpistävän pientä kuonoaan. Minä näytän sille kieltä. Ei kaikkea voi saada, sinä hassu karvapallo.
”Missä pojat ovat?” kysyn niin kevyesti kuin osaan. Veljestäni en ole kuullut yli viikkoon. Se ei ole hänen tapaistaan, vaikka hän lomalla onkin.
”Veljemme ovat todennäköisesti yhdessä jossakin”, Maria hymähtää nyökäten Victoriaan päin. ”Totta puhuen minä käskin Anrin pysyä poissa tämän viikonlopun. Ja missä Anri on, on todennäköisesti myös Dorian.”
”Ai… ai jaa?” Kurtistan kulmiani.
”Nyt on tyttöjen vuoro pitää hauskaa!” Victoria virnistää.
Tuijotan molempia vuoron perään. Lucifer päästää pehmeän maukaisun ja lysähtää kyljelleen maahan. Silitän kissan selkää samalla, kun etsin vastauksia ystävieni kasvoilta. Tyttöjen vuoro? Mistä he oikein puhuvat?
”Frida, sinä olet ollut kamalan väsynyt viimeaikoina”, Victoria selittää äänellä, jolla hän puhuu minulle vain, kun on huolissaan. Ääni on tismalleen sama kuin kymmenenvuotiaana.
”Me ajattelimme, että aika ilman… häiriötekijöitä olisi oikein suotavaa”, Maria sanoo hymyillen. Me kaikki tiedämme, mistä hän puhuu. Pojat voivat olla meille rakkaita veljiä ja ystäviä, mutta he ovat silti… Niin. He ovat silti poikia. Naurahdan.
”Entä veljeni? Julius tuppaa tänne aina”, huokaisen.
”Ei tuppaa nyt”, Victoria sanoo.
Kallistan päätäni kuin kissa vain hetki sitten.
”Hänellä lienee kiireitä. Näin hänet toissayönä.”
”Mitä?”
”Hän riiteli Wilhelmin kanssa. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, se kaksikko pysyttelee tiiviisti kahden kesken jonkin aikaa.”
”Ai. Ai…”
Minun veljeni ei riitele. Tiedän kuulevani tästä vielä myöhemmin. Juuri nyt merkitystä on vain omenapiiraan lempeällä tuoksulla ja kuulaalla syysilmalla. Kaikki pojat ovat muualla, puutarha on kuten sen kuuluukin olla – naisten. Ainakin melkein.
”Yksi poika on vielä täällä”, sanon vilkuillessani ympärilleni. Maria näyttää suorastaan loukkaantuneelta. Hän lienee nähnyt vaivaa pitääkseen veljensä loitolla. Sormeni osoittaa kohti Anrin puutarhaan raahaamaa päätöntä miespatsasta, jonka uhkeat lihakset pilkkaavat naiseuden tyyssijaamme.
”Anrin Adonis!” Maria hengähtää. ”Ei sentään. Me olemme kestäneet sitä jo liian kauan.”
”Totta vie”, Victoria huokaisee.
Me kaikki muistamme vielä päivän, jona Adonis tuli. Anri näytti niin tyytyväiseltä itseensä. Dorian vaikutti loukkaantuneelta, koska hänen lihaksiensa olisi kuulunut olla aivan riittävät Anrille. Anri sanoi, että kyse oli estetiikasta. Dorian taisi protestoida nukkumalla olohuoneessa. Me tytöt olemme siitä lähtien tuijottaneet miehisyyden irvikuvaa rakkaassa puutarhassamme. Sitä eivät kaada syysmyrskyt eivätkä talven pakkaset.
”Niinköhän se nousisi tuosta?” Victoria sanoo säihky vihreissä silmissään. Se tietää pahaa. Olen tuntenut hänet liian kauan tietääkseni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Victoria ja Maria tuijottavat toisiaan ja nousevat ylös kuin sanomattomasta sopimuksesta. He juoksevat patsaan luo kuin pikkutytöt ja tarttuvat sitä molemmista päistä. Patsas nousee ilmaan, se on kohdannut voittajansa.
”Entä tee!” minä huikkaan tyttöjen perään, kun he lähtevät kuljettamaan patsasta kohti ovea.
”Tuo pannu kestää mitä vain, se kuului isoäidille!” Maria huikkaa. ”Vahdi sinä kissaa ja piirasta, me tulemme pian takaisin!”
”Tämä kammotus lähtee nyt!”
Nauru kuultaa läpi heidän äänistään, se tarttuu hiljalleen minuunkin. Otan paremman asennon ja vedän kissan syliini, jotta sen tassut eivät päätyisi kielletyille apajille. Keinuttelen Luciferia sylissäni kuin vauvaa ja painan pehmeän suukon sen kuonolle.
”Kuules lapsukainen, minä olen niin kiitollinen sinusta”, kuiskaan vasten kissan turkkia, jossa auringontäplät tanssivat. ”Ja heistä.” Nyökkään kohti suuntaa, jonne tytöt menivät. Heistä näkee kauas, että he ovat antaneet toisilleen luvan rakastaa. Sen näkee tavasta, jolla he istuvat hiljaa ja tietävät. Sen näkee, kun päivä taittuu yöhön ja he hivuttautuvat hiljaa lähemmäs. Olen oppinut rakastamaan elämää heidän kanssaan. Se saa minut kiitolliseksi siitä valosta, jonka olen saanut. Lämmin hyrisevä kissa sylissäni taitaa olla samaa mieltä. Meillä kahdella ei ole kiire minnekään.
Kun Maria ja Victoria saapuvat takaisin, olen jo ehtinyt kaataa heille teetä. He kietovat minut lämpimään halaukseen ja nauravat.
"Me veimme sen heidän makuuhuoneeseensa!"
Aurinko ei lämmitä, mutta minulla ei ole ollut kylmä enää vuosiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti