Luku 18: Ihminen
Igranin kynnet ovat kiinni Remingtonin kimppuun hyökänneessä olennossa ennen kuin ehdin etsiä aseen vyöltäni. Verenhaju lävistää tajuntani, mutta erotan, kuinka olento kääntelee pääntään. Irvokas versio eleestä, jota Igran aina tekee. Pilkkaako se?
Medeina huutaa. Valor pitelee naisesta kiinni, mutta erotan kyyneleet hänenkin kasvoillaan. Olento edessämme on selvästi ihminen eleistään huolimatta. Igran sähisee, ihmisenkaltainen perääntyy taaemmas. Remington on lysähtänyt maahan heidän väliinsä. Ryhdyn oitis laskemaan mahdollisuuksia. Sitähän minä olen tehnyt koko ikäni. Verta on paljon, mutta haavat eivät ole syviä. Ne eivät ole ihmisenkaltaisen itsensä aiheuttamia. Hyökkääjällä on käsissään terävä kivi. Hiottu.
Ihmisenkaltaisen suupielet vääntyvät kuin petoeläimellä. Sen elekieli ei muistuta enää laisinkaan ihmistä. Igrankin on vetäytynyt, hän ei käy olennon kimppuun. Minä tiedostan selkeänä ainoastaan Medeinan huudon ja veren sietämättömän hajun. Vyölläni on Remingtonin antaman aseen lisäksi myös veitsi, jonka sain isältäni kauan sitten. Koskaan ei voi tietää, millaisiin tilanteisiin elämässä joutuu, pienokaiseni. Nielaisen. Tartun veitseen.
En tiedä, kuka olen, kun astun aivan lähelle, iholle. Erotan hyökkääjän kasvonpiirteet. Hän on ihminen. Selkeät, ymmärrettävät piirteet, eivät vääntyneet kuten lapsella lähellä kraateria. Silmät kiiluvat, suu on irvessä, mutta mielipuolisten ilmeiden takana on yhä ihminen. Joku, joka on satuttanut ja satuttaisi lisää. Ihmisen iho on lohkeillut ja huulet rohtuneet. Kovia kokenut. Elämänsä alussa tai päässä. Minä olen jo päättänyt hänen puolestaan.
Olen tyttö, joka on kulkenut vuorelle kuuntelemaan maailman laulua. Tyttö, joka on odottanut perhettään kymmenen vuotta. Kuu on minun sisareni ja vuoret veljiäni. Tämä alati muuttuva todellisuus on kaikessa kovuudessaan hellittämättömän kaunis, ja minä kuulun osaksi sitä. Olen tyttö, joka on päättänyt tarttua aseeseen tappaakseen.
Veitseni uppoaa hyökkääjän rintaan. Hän ei ehdi reagoida. En tiedä, miksi. Ehkä hän näki aikeen silmistäni, mutta ei kyennyt tekemään mitään. Hän oli liian keskittynyt Igraniin. Hyökkääjän rinnasta purskahtava veri on visvaista, miltei mustaa. Pää kallistuu vielä kerran ennen kuin koko ruumis lysähtää. Minä haluan vain katsoa häntä silmiin ennen kuin elämä pakenee niiden takaa.
”Anna anteeksi”, minä kuiskaan, kun minulle nimetön ihminen rojahtaa maahan. En kuule enää mitään muuta kuin oman sydämeni sykkeen. Ihminen ei ollut enää kukaan. Silti hänellä on joskus täytynyt olla nimi. Hänen on täytynyt ajatella. Kuinka pitkälle olen valmis taipumaan ymmärtääkseni kaikkia elämän ottamia muotoja? Kuinka monta muotoa se voi ottaa muuttumatta hulluudeksi?
Kumarrun alas, jätän hyökkääjän hetkeksi aloilleen. Remington vuotaa verta. Pahasti. Mies ei kykene nostamaan itseään ylös, hyökkääjä repi hänen keskivartaloaan auki. Medeina nyyhkyttää hillittömästi, Valor itkee hänen vierellään. Khadija on perääntynyt taaemmas, erotan asennosta, että häntä kuvottaa. Kukaan ei tee mitään.
”Hän kuolee… Tähtien nimissä, hän kuolee…” Medeina itkee.
”Remington. Kuuletko sinä meitä? Ole kiltti ja…”
”Hän kuolee. Me annoimme hänen kuolla…”
Ei. Minä vien käteni haalareitteni sisään, omiin kätköihini. Pulloja ja pipettejä. Hädässä koottuja liuoksia, joiden voima ei ole yhtä suuri kuin toivoisin sen olevan. Minä olen nähnyt tarpeeksi kuolemaa. Riittävästi kipua, joka ei koskaan lähde. Mätäreunaisia kuvia verkkokalvoillani. Huutoa ja itkua. Ei enää. Ei enää.
”Kukaan ei kuole.”
En tiedä, miltä ääneni kuulostaa, sillä jokainen hiljenee. Jopa Khadija tuijottaa minua. Kaikkien kasvot ovat vitivalkoiset, tällä kertaa se ei johdu koristuksista. Minä nyökkään heille. He luottavat minuun. Vedän Remingtonin haalarin vetoketjun auki kartoittaakseni haavat. Vaatekerrosten alta paljastuu kaksi syvää haavaa, jotka on vedetty vatsaa ja kylkeä pitkin. Hyökkääjä on tiennyt, mihin tähdätä.
”Antakaa minulle kangasta. Mitä vain.”
Igran reagoi ensimmäisenä. Hänellä ei ole kantamuksia kuten meillä muilla. Hän kiskoo lähimmästä repusta varatarpeitten joukosta paidan, jonka hän repii kappaleiksi.
”Vettä.”
Puhdistan haavat ennen kuin kaadan liuosta niihin. Veri heikentää liuoksen vaikutusta. Lisäksi me olemme tuntemattomalla alueella. Emme tiedä, millaisia infektioita täällä on mahdollista saada. Emme tiedä mitään, joten meidän on vain luotettava.
Kun Remingtonin haavat ovat paketissa, vien käteni miehen poskelle. Kylmä. Läpsäisen kevyesti. Mies on tajuntansa rajamailla, mutta kokemukseni mukaan ei kivusta vaan verestä. Tiedemies, joka työskentelee alusten ja muukalaistutkimustensa parissa, ei kestä nähdä verta. Se saa suupieleni nykimään, aivan kuin minua hymyilyttäisi.
”Remington. Kuuletko sinä meitä?”
Medeina ja Valor tulevat lähemmäs. Medeinan kasvoille on piirtynyt kyyneljuovia. Ne ovat pyyhkineet hänen maalaustaan rantu kerrallaan pois.
”Remington… ole kiltti…”
Minä vain odotan. Mies avaa silmänsä, räpyttelee hetken. Sähkönsiniset. Kirkkaat ja elävät. Hyvä. Tämä kylmä mies saisi elää vielä pitkään. Häntä kaivataan tässä maailmassa. On monta, jotka ovat valmiita itkemään purollisen kyyneliä hänen vuokseen.
”Kuuletko sinä meitä?”
”Hän hengittää”, Igran sanoo, ”minä erotan sen.”
Hyvä.
”Minä…” Varovainen, poikamainen ääni. Olemme taas lähempänä Remingtonin ydintä kuin hetkeen. ”Elara?”
”Olen tässä.”
Mies elää. Siinä kaikki. Silti minun sydäntäni kivistää. Tapoin elävän olennon pelastaakseni sellaisen miehen, joka lausuu nimeni ensimmäisenä. En halua sellaista taakkaa. Minä olen tyttö, joka juoksee vanhojen maailmojen jälkiä ja kuuntelee satelliittien hyrinää yötaivasta vasten. Olen tyttö, joka on tappanut, ja minun sisälläni velloo kasvava pelko. Se huutaa tuhansien tähtien raivolla. Se haluaa sitoa minut tähän maailmaan. Näihin ihmisiin. Ja minä pelkään sitä enemmän kuin näitä äänettömiä taloja, tätä punahehkuista todellisuutta. Kuka minä olisin, kun se olisi poissa?
Katson vuoroin Remingtonia, vuoroin maahan lyhistynyttä ihmistä. Näen kummassakin vain tekojeni jäljet. Ulkoistetun ihmisyyden. Vapisen silkasta kauhusta tätä elämää kohtaan. Puristan kynnet kämmenieni ihoon vain tunteakseni jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti