Kuunsilta: luku 28

 

Luku 28: Taivaan kuva

Miehistö on hengissä ja koneen moottori toimii. Kuu on kuullut äänettömät rukouksemme. Aluksemme miehistö kertoo, että heidän kimppuunsa yritettiin hyökätä kolmesti, mutta jokaisella kerralla säästyttiin vauriotta. Ihmisenkaltaisia ei kiinnostanut itse kone. He haistoivat ainoastaan toisen ihmisen. Kenties täällä ei ole eläimiä sen vuoksi, että niistä kaikki on jo syöty. Jäljellä on pelkkiä ihmisiä.

Seurueemme näyttää suunnattoman väsyneeltä. Tummia silmänalusia ja syviä uurteita. Valtiaista jokaisella on yhä koristukset yllään. He ovat itsepintaisesti pysyneet käsityksessään kauneudesta siitäkin huolimatta, että me olemme nähneet ihmisen syövän toista ja haavojen piirtyvän kuunvalkealle iholle. Olen oppinut välittämään heistä niin suuresti, että en osaa nähdä koristuksia enää muuna kuin osana heitä. Minun ei tarvitse pitää kaikesta. Jokaisen heidän korunsa ja meikkinsä ei tarvitse edustaa koko köyhiä polkevaa kansaa.

Remingtonin tila käy hetki hetkeltä heikommaksi. Hän ei näytä sitä, mutta sen näkee hänestä. Posket ovat aavistuksen kuopalla, silmät verestävät ja huulet sinertävät. Minä tiedän, miltä kuoleva mies näyttää. Igran on selvästi aistinut hänen tilansa, sillä hän katsoo minuun merkittävästi aina Remingtonin lähettyvillä. Valtiailla ei ole aavistustakaan. Khadijan käsi ei ole lähtenyt tummumaan, se pysyy kasassa. Valor pitää etäisyyttä Remingtoniin suudelmansa jälkeen ja Medeina tuntuu olevan yhtä pelonsekaista intoa.

Miehistö käy valmistelemaan alusta lähtöön. Igran katsoo minua pitkään ennen kuin kääntyy heidän matkaansa. Nyökkään hänelle. Tällä kertaa hän tekee päätöksen täysin itse ja minä erotan sen. Kukaan ei pakota Igrania mihinkään. Päätöksestä seuraisi kipua ja huolta, mutta me olemme kaikki tässä yhdessä. Kun Igran kääntyy, tiedän hänen olevan hyvissä käsissä.

Minä puolestani hengitän mieluusti vielä hetken maisemaa sisääni. Tätä outoa, kuivaa ja hiljaista todellisuutta, joka elää kanssani eri suuntaan. Silti minä tulisin ikuisesti ajattelemaan sitä, kuinka puu salli minun hetkeksi levätä ja kuinka kadut toistivat kuulemiaan huutoja.

Punertava maa. Edellisenä yönä kaikki näytti kuun kaltaiselta. Taivaalla on tapana tehdä kaikesta kuvajaisensa. Ilmassa ei haise enää savunkatkulta. Tuoksu on kovin maallinen. Siitä tulee mieleen tuore multa, mutta se on raikkaampi, selkeästi oma itsensä. Sen minä otan mielelläni mukaani, muiston viimeisestä tuoksustani täällä. Painan jokaisen yksityiskohdan mieleni lehtiöille ja hymyilen. Tämä todellisuus ei koskaan ottanut minulta mitään. Minä tulin tänne odotus sydämessäni ja minulle osoittautui, että odotukseni ei käynyt toteen. Se ei ole säteilyn muuttamaan maailman vika.

Kun minua huudetaan alukseen, katson kaikkea vielä viimeisen kerran. Korkeina huippuina kohoavat tunturit ja hiljainen aro. Hehkuvat, kirkkaat värit. Jääkää hyvästi, kunnes kohtaamme jälleen.

*

Ensimmäisenä tulee haju. Metallinen ja kuiva, ei lainkaan sellainen kuin kraaterin toisella puolella. Kodin haju. Vasta nyt ymmärrän, miten suuresti puolet poikkeavat toisistaan. Toisen puolen jokainen tuoksu kantoi mukanaan kymmentä muuta, niissä oli tasoja, joita ihmisaistit eivät löytäneet.

Tuijotan vihreän aoliittisuojan läpi kohoavia taloja ja kaiken keskellä tikkuna seisovaa Tornia. Sydämeni läpättää, mutta en tiedä, johtuuko se jännityksestä. Kun me laskeudumme, vauhti viiltää vatsanpohjaani. En erota ulkona hurraavia ihmisiä. Palaamme Tornin sisälle ja ensimmäinen asia, jonka näen kodista, on laboratorion lisäsiiven seinä. Tuttu, mutta ei turvallinen.

Aluksen yhteydet ovat toimineet, meidät otetaan asianmukaisin varustuksin vastaan. Meidän altistumisemme solaariselle säteilylle tarkistetaan ennen kuin edes Remingtonia kuljetetaan sairaalaoloihin. Paarit odottavat häntä sivummalla. Jopa Igran tarkistetaan. En ehdi kurottaa kohti ystävääni. Erotan, että hän on väsynyt, mutta ei uupunut. En tiedä, ymmärtäisikö hän puhettani juuri nyt. Sisintäni kylmää edelleen muisto Igranista pimeässä. Hän on mennyt sen läpi jo kahdesti. Ehkä on pelkkää itsekkyyttä minulta tuntea sellaiset tunteet hänen puolestaan. Enhän minä tiedä, inhosiko hän sitä laisinkaan.

Läpäisen tarkastukset, mutta en vielä luovu suojavaatteistani. Teoriassa minä saisin mennä kotiin. Todellisuudessa sitä tuskin suodaan. Kaikki matkalla tapahtunut tulee raportoida, ja tiedän, että siinä tarvitaan muutakin kuin valtiaitten arviot. Tässä menisi vielä kauan, mutta mihin minulla kiire olisi?

Remington makaa jo paareilla. Hänen hansikkain suojattu kätensä viittoo minua luokseen. Vilkaisen henkilökuntaa ympärilläni, mutta kukaan ei kiellä minua menemästä. Kävelen Remingtonin luo ymmärtämättä, mitä sanottavaa hänellä voi olla, vaikka hän on kuoleman kielissä.

”Elara, Elara…” Hänellä on yhä sama venyttelevä puhetapa. Matka ei ole uuvuttanut sitä pois hänestä. Lennon ajan keskityin vain pitämään huolta, että hän ja Khadija eivät vuoda kuiviin. Khadijan käsi aukesi uudelleen, hänet on jo viety.

”Sinut pitää viedä parsittavaksi jonnekin.”

Remington päästää äänen, joka voisi yhtä hyvin olla yskös tai pala naurua.

”Älä sinä… minusta huolehdi. Halusin vain kiittää sinua.”

Voi sinua pientä ihmistä. Minä olen jo nähnyt kiitoksesi. Olen erottanut sen tavasta, jolla sinä kuljet ja katsot. Ei ole enää mitään sanottavaa.

”Sinä olet antanut minulle kokonaan uudenlaisen tavan katsella tätä todellisuutta”, Remington sanoo hiljaa. ”Arvostan sitä enemmän kuin sitä, että olisit antanut minun… No, tiedäthän…”

On minun vuoroni naurahtaa.

”Sitähän minä taisin yrittää sinulle sanoa.”

”Kiitos, Elara. Kaikesta. Ei pelkästään siitä.”

Minä vain hymyilen miehelle, jota vannoin kerran inhoavani. Hän on opettanut minulle, että sellaiset ehdottomuudet eivät tee hyvää sisimmälle. Jokainen ansaitsee tulla katsotuksi uudestaan.

”Kiitos, Remington.” Vedän syvään henkeä. ”Eivätkä nämä ole hyvästit. Sinä et kuole.”

Hymy Remingtonin kasvoilla ei kerro mistään muusta kuin kivusta hänen kehossaan.

”Rohkeutta matkaasi”, minä sanon, sillä tiedän, että mikään tämän jälkeen ei tulisi olemaan hänelle helppoa. Remington hymyilee minulle kuin olisi jo maailman rohkein mies. Kenties joku vielä joskus rikkoisi tuon kuoren häneltä. Joku, joka en olisi minä.

Kun Remington viedään pois, katseeni hakeutuu kohti alusta. Valtiaskaksikko seisoo tyhjän näköisenä ilman Khadijaa ja Remingtonia. Igrania ei näy missään. Minulta kestää hetki ymmärtää, että Igranin tutkimukset sisältävät paljon muutakin kuin perustarkistuksen. Igran on meistä se, joka on taistellut solaarista säteilyä vasten. Hänen vuokseen me olemme yhä elossa eikä aluksemme räjähtänyt kesken matkan.

Valor ja Medeina ottavat minut syliin. He ovat jo minulle tuntemattomassa välissä ehtineet ehostautua. Koristeet kilisevät poskeani vasten, helmet ja tähtikuviot. Annan niiden kilistä. Se on omanlaisensa tuutulaulu. Juuri nyt minulla ei ole muutakaan. Ennen lepoa tai mitään virallista sallin itseni jäädä siihen. Syliin.