Helmi
Pelkään puhua terapeutille unista. Valvetilassa voin vakuuttaa itselleni, että ajatukseni ovat pakonomaisia enkä halua niitä, mutta unissani unelmat näyttävät itsensä rehellisesti ja peittelemättä. Minun on mahdotonta tunnistaa itseäni niistä, ne tuntuvat raskailta. Ne ovat kuin todiste. On päiviä, kun olen vakuuttunut siitä, että joku jossain katselee uniani, ehkä Jumala, ehkä joku muu. Joku näkee ne ja vaatii minua tilille. Hyi helvetti, miten sä voit. Olen varma, että joku näkee sen minusta, kun kävelen kaduilla tai palvelen asiakkaita kahvilassa. Se on painettu otsaani, siinä lukee, että minut kuuluu tuomita ja se on täysin oikein. Ansaitsisin tulla kivitetyksi, niin minä ajattelen.
Terapeutti pyytää minua usein kertomaan unistani. Hänestä ne ovat avainasemassa ongelmassani. En tahtoisi kertoa niistä, vaikka terapeutti tietää, mitä ajattelen, miten tahraantuneita unelmani ovat. Kerron unistani vain pakotettuna ja jätän niistä silti kertomatta kaikkein olennaisimmat yksityiskohdat. Numerot puuttuvat. Numeroita säilytän mieleni siinä lokerossa, joka säätelee syyllisyyttäni. Joinain öinä ennen nukahtamista toistelen niitä: kaksitoista, kymmenen, yhdeksän, yhdeksän taas, vihaan sitä numeroa, kuusi, hyvä Jumala auta minua auta.
Aloitan uuden päivän tyhjästä. Ei unia. Painan ne syvemmälle, vieläkin syvemmälle. Piirrän ristinmerkin – pakonomainen ele, ei uskonharjoitusta, vaikka kuka minä olen piirtämään sille rajaa – ja vedän kuulokkeet korville. Uusi päivä alkaa eikä minulla ole unia, olen uneton ja leikin olevani kuten kuka tahansa muukin.
