Luku
10: Illan sineen
Marilianin silmät kiiltävät kuin
ilkikurisella lapsella. Aamun paino iskeytyy Lunamielin leukaluuhun,
hän ynähtää joutuessaan nousemaan ylös havupediltään.
”Ylös siitä”, Marilian sanoo
virnistys kasvoillaan.
”Mitä hel –”
”Sinä tulet tänään kanssani
metsästämään.” Marilian heittää jousen ja viinen Lunamielin
syliin ja kävelee pois jättäen miehen hieromaan unetonta yötä
silmistään.
Kun Lunamiel on saanut noustua ylös,
miehen silmiä reunustaa tummat renkaat. Vaatteet ovat aivan liian
hienot metsästykseen, mutta Marilian ei jaksa huolestua siitä,
roiskiiko kylänjohtaja pitsihihansa vereen.
”Muistatko enää metsästämisestä
mitään?” Marilian kysyy silmäillen pitkään helmikoruja pitkin
Lunamielin kehoa.
”En juurikaan”, Lunamiel huokaa.
”Emerald oli siinä aina minua parempi, ja…” Ääni kuolee
miehen kurkkuun. Marilianin onnistuu miltei käydä tätä sääliksi.
”Eikö sinusta tunnu erikoiselta
tappaa toisia eläviä olentoja?” Lunamiel kysyy karaistuaan
kurkkuaan. Marilian jää tuijottamaan miestä silmät suurina.
”Kysytkö sinä tuota minulta
tosissasi sen jälkeen, kun olet tullut tänne tekemään kokeita
ihmisillä?”
”Tarkoitin omasta näkökulmastasi.
Te olette kuitenkin yhä tiiviisti yhteydessä luonnon kanssa.”
”Kiertokulku oli olemassa jo ennen
kylän perustamista. Ei se ole muuttunut miksikään. Jotkut tappavat
ja jotkut tulevat tapetuksi. Pedot eivät mahda aisteilleen mitään,
vaikka kuinka olisimme kaikki yhtä maan hengitystä.”
Marilian vetää nuolen viinistään
ja pysähtyy. Heidän rupatteluaan ovat karanneet kaikki vähääkään
elävät eläimet.
”Me emme enää ole lainkaan niin
tiiviissä yhteydessä luontoon kuin sinä kenties kuvittelet”,
Marilian huokaisee. ”Kaikista metsässä elävistä eläimistä
vain noin kahdella kädellä laskettava määrä osaa yhä puhua
meille. Kielemme ja tapamme ovat eriytyneet sen jälkeen, kun ihmiset
nousivat kahdelle jalalle.”
”Mutta Maruk –”
”Maruk on Maruk. Hän kulkee omia
teitään. Me emme enää puhele puiden lehville, emme kutsu jäniksiä
ja oravia kotiin. Se taito on kadonnut vuosien varrella.”
Ilme Lunamielin kasvoilla on miltei
anteeksipyytävä.
”Seuraavaksi sinun on pysyttävä
aivan hiljaa. Kaikki elävä kaikkoaa sinun rymistelysi tieltä”,
Marilian sanoo ja kumartuu vasten maata. Lunamiel tekee samoin, sillä
pitkänä hän on kuin maalitaulu. Kun odotus lakkaa ja Marilianin
nuoli viuhahtaa, Lunamiel kavahtaa taaksepäin, kun suuri eläin
vavahtaa maahan useiden metrien päässä.
Hetken päästä Marilian kantaa
kaurista harteillaan kuin kaadettu eläin ei painaisi mitään. Hän
ei saata olla hymyilemättä Lunamielin auenneelle suulle ja
kohotetuille kulmille. Mies on vienyt kädet harteilleen kuin
suojatakseen itseään.
”Oletatko minun pystyvän samaan?”
”En, siihen vaaditaan vuosien
kokemus”, Marilian nauraa, ”mutta alkeet minä voin sinulle
opettaa. Tätä saalista ei kuitenkaan sovi jättää metsään
lojumaan siksi aikaa. Yön muste ehtii valua taivaalle ennen kuin
sinut saadaan kaatamaan yhtään mitään.”
Lunamiel huiskauttaa kättään kuin
suutuksissaan. Riemu kuitenkin leikkii hänen silmäkulmissaan, hän
ei kykene piilottamaan sitä Marilianilta.
Päivä todella ehtii kulua iltaansa,
hämärä kiertelee metsää, kuunsiiro kurkistaa puitten takaa.
Lunamiel on kantanut leiriin kaksi jänistä ja katsonut, kuinka
Marilian nylkee ja valmistaa kaatamansa peuran. Marilian ei päästä
Lunamieliä otteestaan ennen kuin hämärä laskeutuu ja molempien
kädet ovat veren kyllästämät.
Lunamielin hihat ovat veressä,
punainen neste tarttuu valkeisiin suortuviin tämän siirtäessä
niitä silmiltään. Marilianin sisällä läikähtää, mies hänen
edessään on kuin veistos. Kaukainen, silti kykenevä ottamaan
opikseen, seuraamaan perässä.
”Tule, minä haluan näyttää
sinulle jotakin”, Marilian hengähtää yllättäen ponnahtaen
pystyyn.
”Vastahan me olemme rauhoittuneet.”
Miehen poskella on verta. Eläin on jo nyljetty, joku muu pitää
huolta sen valmistamisesta.
”Usko minua, tämän sinä haluat
nähdä. Nopeasti, meillä ei ole paljoa aikaa.”
Lunamiel pudistelee hymyillen päätään,
mutta seuraa Mariliania metsän halki, ohi vilkkaana juoksevan puron
ja sairaiden leirin. Jalkoihin sattuu pitkän päivän jäljiltä,
mutta Marilian vain kulkee tietäen, ettei Lunamiel pysähtyisi.
Vasta korkealla Marilian vetää
henkeä. Hentoinen polku on johdattanut heidät puitten yläpuolelle,
korkealle, kylmälle kalliolle. Lunamiel vetää raskaasti henkeä,
päivä on ollut miehelle vaativa. Marilian venyttää käsiään
kohti tummenevaa taivasta ja virnistää, kun näkee hengästyneen
Lunamielin ymmärtävän, miksi tämän on täytynyt kulkea koko
matka leiristä ylös kalliolle.
Taivas tippuu metsään, täydellinen
sini peittää taivaanrannan. Marilian puhaltaa höyryä viileään
ilmaan, höyry katoaa sinertävälle taivaalle. Hetki ennen
täydellistä pimeyttä, tähtipeittoa metsän yllä. Puut ovat
korkeita, alhaalta katsoen taivastakin korkeampia, mutta kalliolla ne
ovat kuin tummeneva matto taivaan reunan alla.
”Täältä näkee kylään saakka”,
Lunamiel henkäisee.
Marilianin kasvoille leviää tietävä
hymy.
”Muutama minuutti ennen pimeää.
Muurin ääriviivat erottaa vielä. Keskellä yötä täältä näkee
vain kylän hahmotelman, pienet valopilkut kuin maanpäälliset
tähdet.” Marilian pitää pienen tauon, antaa Lunamielin koota
ajatuksiaan. ”Tämä on minun suosikkipaikkani koko metsässä.”
Marilianin leveä hymy tarttuu
varovaiseksi kareeksi Lunamielin suupielille. Marilian astuu lähemmäs
miestä, vie kätensä tämän poskelle pyyhkiäkseen jo miltei
kuivuneen veren pois. Se vain leviää käsille ja poskille. Lunamiel
pudistaa päätään pienesti, vie kätensä Marilianin ranteelle ja
sulkee silmänsä. Miehen nojatessa Marilianin käteen hän tuntee
sydämensä tykyttävän luuvankilassaan.
”Marilian…”
”Kerro vain.”
”Minua pelottaa.”
”Minä tiedän sen.”
”Ei, kun minua aivan oikeasti
pelottaa. Niin paljon, että kehoni hajoaa siihen.”
”Sinä voisit jäädä tänne,
tiedäthän sinä sen?”
Lunamielin silmät puristuvat entistä
voimakkaammin kiinni. Miehen ote Marilianin ranteesta on tiukka,
miltei vaativa. Miehen hartiat vapisevat, Marilian kuljettaa kätensä
niille ja pitää lujaa kiinni. Lunamiel ei pääse pakoon, ei
itseään eikä saapuvaa yötä, ei Marilianin vahvaa otetta.
Lunamiel avaa silmänsä, ne kiiltävät
niin, että Marilian miltei säpsähtää.
”Minä keskustelin Saulin kanssa
viimeyönä.”
”Saulin?” Marilian kurtistaa
kulmiaan.
”Törmäsin häneen harhaillessani
metsässä.”
”Pitänee ilmoittaa huolehtijoile,
että eivät päästä sairastuneita harhailemaan liian pitkälle.
Saulin muistot ovat kadonneet hyvin nopeasti, ei kai hän sanonut
mitään liian levotonta?”
”Me keskustelimme. Minä… minä…”
Lunamiel vetäytyy kosketuksesta, istuutuu niin pienelle sykkyrälle
kuin pitkine raajoineen kykenee.
”Lunamiel? Mitä sinä oikein
tarkoitat?” Marilian istuutuu miehen vierelle vieden väkisin käden
tämän selälle. Lupaa kysymättä hän tunkeutuu Lunamielin omaan
tilaan, koskettaa tätä, silittää selkää hennoin vedoin.
”Emerald. Tässä kaikessa on kyse
Emeraldista.”
”Kaikessa on aina kyse Emeraldista.
Haluatko kertoa minulle?”
”Minä en…”
”En vaadi mitään. Tee, kuten
tahdot. Meillä on koko yö aikaa.”
”Minä en ole koskaan kertonut
kenellekään, miten minä pelkään.”
Marilianin käsi Lunamielin selässä
kertoo tälle, että hänelle tämä voisi avata sanojensa arkun. Hän
katsoisi sen pohjalle eikä järkyttyisi mistään. Nainen, joka
kykenee nylkemään eläimen paljain käsin ja katsomaan vierestä
sisarensa katoamista oman päänsä sisälle, pystyy mihin tahansa.
”Hyvä on”, Lunamiel kuiskaa
kohottaen katseensa. Yksinäinen kyynel on valunut poskelle. ”Minä
kerron.”
Marilian hymyilee. Hän ei osaa tehdä
muuta sytyttääkseen rohkeuden roihun miehen sisälle. Se riittää.
Lunamielin kyynel pyyhkii raidan veriläikkään tämän poskella.
Värisevin huulin tämä avaa suunsa kertoakseen, ja Marilian
kuuntelee. Illan sini taittuu yön tummaksi verhoksi, mutta kaksikko
ei lähde sitä pakoon. Sanat ovat vasta auenneet heille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti