Luku
12: Aamu
Yön
musta kansi on kohonnut metsän ylle. Kuun hopeinen valo hehkuu
Lunamielin valkeissa hiuksissa. Marilian pitää kiinni miehen
hartioista, kun tämä itkee lohduttomasti yötä vasten. Kaiken
kertominen on piirtänyt purot Lunamielin poskille, mutta Marilian ei
kavahda tämän surua ja pelkoa. Hän on nähnyt ihmisten sortuvan ja
kohoavan uudelleen. Jotkut sortuvat iäksi, mutta Lunamiel ei ole
sellainen. Marilian tietää sen viedessään kätensä tämän
poskille, pyyhkiessään alati putoilevia kyyneliä silmäkulmista.
Aina, kun Lunamiel hetkeksi rauhoittuu
ja nyökkäilee, uusi aalto vie tämän mennessään. Jokaisen myötä
Marilian tulee hivenen lähemmäs, antaa lämpönsä ottaa miehen
turvaan. Yö on viileä ja kaikki korkealta käsin kaukaista, mutta
Marilian on lähellä.
”Minä en tiedä, mitä tehdä”,
Lunamiel sopertaa nojaten Marilianin olkapäätä vasten. Mies pysyy
siinä kuin hänellä ei olisi aikomustakaan lähteä. Häpeä on
syöpynyt kaiken muun tieltä, Lunamiel ei enää kykene pysymään
yksin pystyssä.
”Sinä voit aina jäädä tänne.
Tiedät, mitä minä ajattelen projektista. Tiedät, mitä sinä itse
ajattelet siitä.”
”Ja nyt sinä tiedät, kauanko olen
pysynyt Emeraldin lähellä, vaikka… vaikka hän…”
”Vaikka hän ei ole koskaan oikeasti
päästänyt sinua lähelleen. Vaikka hän on pelkästään käyttänyt
sinua hyväkseen.”
Nyyhkäys pakenee Lunamielistä.
Miehen kädet ovat tiukasti Marilianin ympärillä. Marilian silittää
hitaasti Lunamielin selkää.
”Sekä sinä että Saul olette
nähneet alusta asti, mitä minä todella haluan. En ymmärrä sitä.”
”Syvimmät tarpeet usein huutavat
itseään julki niissä, jotka ovat eksyneet.”
”Minä olen aina kuvitellut, että
tahdon vain pysyä Emeraldin luona ja tehdä kaikkeni, jotta tekisin
hänet tyytyväiseksi.”
”Mutta ethän sinä oikeasti hänestä
välitä.”
Lunamiel kohottaa leukaansa ja
kurtistaa kulmiaan. Marilian tuntee, kuinka ote hellenee.
”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”
”Toimimalla
kuten olet aina tähän saakka toiminut yrität vain saada hänet
rakastamaan sinua. Ei se ole välittämistä. Se on anelemista, joka
ei koskaan tuota tulosta.”
Lunamiel haukkoo henkeään ja
irrottautuu kosketuksesta.
”Minä
olen aina välittänyt hänestä enemmän kuin mistään muusta! Olen
antanut kaiken tapahtua oman tahtoni vastaisesti vain, koska hän
haluaa niin. Olen jopa tullut tänne valvomaan kokeita, vaikka se saa
minut pelkäämään enemmän kuin mikään. Teen kaiken hänen
vuokseen. Vain hänen.”
Lunamiel
suoltaa sanojaan vailla hengitystaukoja. Itkusta punertavat kasvot
ovat vihan täyttämät, kehonkieli karkeaa ja jäykkää. Marilian
hymyilee ja ristii kätensä. Uhatuksi itsensä kokeva eläin yrittää
aina ensimmäiseksi hyökätä. Vailla
yhteistä kieltä silloin voi vain osoittaa eleillään olevansa
turvallinen.
”Miksi
sitten kerroit minulle kaiken tuon? Miksi olet aina tuntenut
sisintäsi korventavan, kun Emerald sysää sinut kauemmas,
käyttäytyy kuin olisit kuka tahansa?”
”Minä…”
”Sinun rakkautesi häntä kohtaan on
pelkkä pakkomielle. Et voi myöntää pelkääväsi häntä ja sitä,
että koko elämäsi riippuu hänestä.”
Marilian näkee sanojensa uppoavan.
Lunamiel hautaa pään käsiinsä ja alkaa jälleen nyyhkyttää
vapisten. Marilian alkaa lähtölaskennan siihen, että Lunamiel
hajoaa lopullisesti, antaa vihdoin periksi.
”Minä näin hänestä unta sinä
yönä, kun keskustelin Saulin kanssa”, Lunamiel vaikertaa ja
kertoo unen kuvaamasta kuunkalpeasta yöstä, jumalaisen kauniista
Emeraldista ja tämän sanoista. ”Unessa hän sanoi, että
sisimmässäni olen jo pettänyt hänet.”
”Sinun täytyy siis jo tietää.”
”Uni oli vain uni. Todellisuudessa
hän ei koskaan hyväksyisi sitä.”
”Hyväksyisi tarkalleen ottaen mitä?
Tarkoittaako erimielisyyksien omaaminen sinulle hänen pettämistään?”
”Et ymmärrä. Et sittenkään
ymmärrä.”
”Minä näen vain miehen, joka
roikkuu väkivaltaisessa ystävässään tämän rakkauden toivossa.
Jo se, että pidät oman tahdon omaamista Emeraldin pettämisenä,
kertoo minulle riittävästi.”
”Sinä halveksit minua. Naurat
sille, kuinka heikko olen tämän tilanteen edessä.”
Marilian joutuu pudistamaan päätään.
Hän taputtaa Lunamielia veljellisesti olalle.
”On totta, että halveksun
kyläläisten yleistä mentaliteettia suunnattomasti. En kuitenkaan
halveksu kenenkään pelkoa ja heikkoutta”, Marilian sanoo ja
kuljettaa kätensä Lunamielin sydämelle. Hän katsoo miestä
suoraan silmiin jatkaessaan. ”Ei ole väärin olla heikko
tilanteessa, jossa toinen osapuoli on pitänyt sinua otteessaan
pienen ikuisuuden. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sen täytyisi
aina mennä niin.”
”Minä
en tahdo, että Emerald jatkaa näin. Kuolemattomuus ei riitä
hänelle. Arvasin sen. En vain kykene olemaan se, joka jatkaa hänen
hulluuttaan”, Lunamiel sanoo vieden kätensä Marilianin omalle.
Marilian näkee, kuinka Lunamiel päästää hiljalleen irti. Tämä
on tehnyt sen jo kerran Saulin kanssa, nyt on Marilianin vuoro nähdä
suoraan Lunamielin sisälle ja hyväksyä näkemänsä.
”Minä en voi antaa sinulle valmiita
vastauksia, tiedät sen”, Marilian huokaa puristaen Lunamielin
kättä.
Lunamiel
hivuttautuu lähemmäs, painautuu aivan vasten. Hetkeksi tämä nojaa
jälleen Marilianin olkaa vasten.
”En
anna yhdenkään ihmisen enää uhrautua”, Lunamiel hengähtää.
”Ketään ei saa enää menettää.”
”Vaikka he ovatkin riittävän
arvottomia menemään?”
”Älä”, Lunamiel sanoo terävästi,
”minä tiedän kyllä, miten vääräksi kaikki on mennyt. Jos
kykenen tekemään jotakin tilanteen pelastamiseksi, teen sen.”
”Emerald kuuntelee vain sinua.”
”Ja kenties Marukia.”
”Ei, ei häntä. Maruk on hänelle
vihollinen, este, joka ylittää.”
”Sitten minua. Minä teen jotakin
saadakseni hänet lopettamaan tämän. Lähetän hänelle kirjeen
korpin mukana.”
Marilian hymyilee. Lunamielin
ponnekkuus lämmittää häntä. Hän ei saa päästää miestä
lipeämään otteestaan.
”Lopettamaan tämän?” Marilianin
äänessä ei ole toiveikkuutta. Hän tietää, että kukaan
kyläläinen ei tahdo muuttaa ajan joen kulkua. Ei vielä.
”Nämä kokeet.” Lunamiel vetäytyy
aavistuksen, kurtistaa kulmiaan. ”Tiedän, mitä ajattelet. Se ei
onnistu. Emerald on ainoa, joka tietää, kuinka raja luotujen ja
luojien välillä voidaan rikkoa hetkeksi. Kuten sanoin, hän ei
koskaan kertonut minulle.”
Marilian hymähtää.
”Kaikki ajallaan. Olen kiitollinen
kuulemastani.”
Lunamielin piirteet pehmenevät. Suru
kiertelee siroilla kasvoilla, vaikka kyynelten vuo on vihdoin
lakannut. Marilian ei ole ehtinyt unohtaa, kuinka kaunis Lunamiel on.
Piirteiden viehättävyydellä ei ole koskaan ollut hänelle mitään
merkitystä maailmassa, jossa luojat ovat menettäneet mielensä. Kun
Lunamielin silmät käyvät raukeiksi ja tämä kumartuu Marilianin
puoleen, nainen huomaa ajattelevansa miehen lämpöä kehollaan,
tämän kauniita, poskia kutittavia hiuslaineita.
Huulet
koskettavat varovasti, ensin
hapuillen, sitten haluten. Marilian säpsähtää, kun Lunamiel
painuu aivan häntä vasten, hengittää häntä, suutelee voimalla,
jolla suutelee vain joku, joka on janonnut kosketusta koko ikänsä.
Kun mies vihdoin irrottautuu
kosketuksesta, hengitys huuruaa ilmassa, katseet kohtaavat. Marilian
naurahtaa. Hätäännys käväisee Lunamielin kasvoilla, mutta
Marilianin käsi tämän poskella pyyhkii sen pois.
”Minä
luulin, että sinä –”
”Ssh”, Marilian sanoo vieden
sormensa Lunamielin huulille. ”Katso taaksesi.”
Yhä tiukasti Marilianin kehossa
kiinni Lunamiel kääntää päätään ja näkee sen, minkä
Mariliankin. Yö vetäytyy, kerää siipensä metsän yltä.
Aamunkajo on kullanhohtoinen, kirkas oranssi polttaa taivaanrantaan
viivan. Lunamiel henkäisee.
”Miten kaunis”, Lunamieliltä
pääsee.
”Halusin sinun näkevän sen.”
Hymy, joka Lunamielin kasvoille
leviää, maksaa Marilianille takaisin menetetyn unen. Mies hymyilee
leveästi paljastaen koko hammasrivistönsä.
Pidellen yhä kiinni Lunamielistä
Marilian astelee lähemmäs kallionreunaa, kurottaa vapaalla
kädellään kohti kirkastuvaa taivasta. Tumman yön ja kirkkaana
kohoavan aamun välillä on sininen kaistale, jonka kohdalla Marilian
puristaa kätensä kiinni ja nojaa tiukemmin Lunamieliin. Tähtikartta
piirtyy surun lailla pois, saapuva aamu värittää taivaan
kullankajoonsa. Marilian huomaa hymyilevänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti