Luku
22: Ajan joki
Legendat ja sadut käyvät toteen,
minne Lunamiel katsookin. Sinistä, uniutuista maisemaa riittää
silmän kantamattomiin. Kertomukset olivat oikeassa, rajantakainen
maailma on reunoistaan pehmeä. Tummat sävyt ovat kuin hiljaisesta
painajaisesta. Legendat ovat legendoja, yksikään ihminen ei olisi
koskaan kyennyt kuvailemaan puusta toiseen roikkuvia nauhoja ja
helmiä, jokensa keskellä istuvaa aikaa hopeanhohtoisine ihoineen.
On kuin maailma heijastuisi kuusta ja tulisi sen kaltaiseksi rajan
toiselle puolelle.
Marilian Lunamielin vierellä ottaa
hapuilevia askelia kohti aikaa, lapsuuden tarinoittensa hahmoa. He
kaikki ovat kuulleet kertomuksen ajasta kyynelineen, mutta
hopeavirran juoksiessa heidän silmiensä edessä he eivät voi kuin
empiä, hieroa silmiään pitkän, teräväpiirteisen unensa
jäljiltä. Uni ei poistu verkkokalvoilta, kuva säilyy saaden
Lunamielin sydämen hakkamaaan.
Muistojen vana juoksee jälleen
Lunamielin ohi, hän yrittää löytää sen seasta palasen, jossa
Emerald olisi maininnut sanallakin, kuinka ajan käänsi. Emerald
piti salaisuutensa kiven ja kannon alla, ei missään, mihin Lunamiel
olisi voinut ylettyä. Tarinat ovat pelkkiä tarinoita, ihmisten ja
eläinten mielikuvitusten elävöittämiä mukaelmia siitä, mitä
todella tapahtui. Vaikka kertomukset sanovat Emeraldin vain
kääntäneen suunnan, jonne aika katsoo, Lunamiel ei kykene
tarttumaan hopeisiin olkiin ja retuuttamaan olentoa oikealle
paikalleen.
Kun Lunamiel vilkaisee Mariliania, hän
huomaa tämän ajattelemaan samaa. Sen jälkeen, kun he ovat nähneet
jumalten ruumiiden hajoilevan ja etsivän muotoaan kuin kuhisevan
ampiaisparven, heistä kumpikaan ei saata vain koskettaa hopeista
jumalolentoa kuten ihmistä.
”Kertoiko Emerald koskaan, kuinka…?”
Marilian nyökkää jumalaa kohti.
”Ei.” Lunamiel vetään vapisten
henkeä. ”Emmekä me saa unohtaa, että me olemme nyt ainoat
kuolemattomat siellä, missä jumalat ovat menettäneet mielensä. Ne
aistivat meidät pian, joten emme saa kuhnailla suotta.”
Ensimmäistä kertaa Lunamiel näkee
Marilianin keinottomana. Naisen yönsininen katse harhailee, kädet
nykivät vaatteiden helmoja.
Lunamiel katsoo hetken hermostusta
Marilianissa, sulkee silmänsä yön peilaamalta maisemalta ja
tietää, mitä tehdä. Ihmisellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Jos
smaragdi kerran on avain, miksi legendat eivät voisi olla totta,
miksi Lunamiel ei voisi vain kääntää olentoa, joka itkee
itkemästä päästyäänkin?
Sivusilmällään Lunamiel erottaa
Marilianin päätyneen samaan ratkaisuun, seuraavan häntä. Aika
istuu selkä heihin päin, he lähestyvät ja tarttuvat tätä
olkapäistä. Ruumis ei taistele vastaan tai muuta muotoaan. On kuin
koskisi hirvittävän kylmää ihmistä, talven ja jonkin
suunnattomasti suuremman kylmettämää. Aika on raskas ihmisen
siirtää. Marilian pitää kiinni toisesta puolesta, Lunamiel
toisesta, mutta aika ei ota liikkuakseen. Marilian vetää näppinsä
irti kosketuksesta ensimmäisenä, nestemäiseltä tuntuva iho on
liian kylmä koskettavaksi.
Lunamiel tuijottaa Mariliania, vaatii
katsellaan tätä takaisin avukseen. Marilian huohottaa hengitys
höyryten vasten siniseksi maalattua maailmaa. Lunamiel jatkaa
yrittämistä, aika ei reagoi eikä liikahda. Hopeinen kyynelvirta
jatkaa juoksuaan. Marilian saapuu uudelleen avuksi, mutta aika ei
hievahdakaan.
”Kuuletko sinä meitä?” Marilian
kuiskaa yrittäen katsoa aikaa silmiin. Lunamiel vetää Marilianin
kauemmas, ajan silmissä on pelkästään kyyneliä.
”Hän ei taida kyetä
kommunikointiin.”
”Millä me sitten hänet siirrämme?”
Lunamiel huokaa syvään, vie kädet
ohimoilleen ja sulkee hetkeksi tiukasti silmänsä. Ajatukset
juoksevat kuten aika, nekin väärään suuntaan. Mikään muistojen
virrassa ei kerro merkityksellisyyttään, Lunamiel haroo hiuksiaan
ja kumartuu alas. Jumalat ovat varmasti jo haistaneet heidän
elämänsä saapuneen rajan kielletylle puolelle. Ne ovat kenties jo
tulossa. Ajatukset katkeilevat, Lunamiel avaa silmänsä, katsoo
vuoroin Mariliania, vuoroin aikaa. Kädet hapuilevat kaikkea kehossa,
mitä tahansa, joka voisi antaa vihjeen, paljastaa hyödyllisyytensä.
Käsi osuu smaragdikoruun takin
taskussa. Vain kangas suojaa koko tulevaisuuden määrittävää,
pientä, terävää esinettä. Emerald tarttuu smaragdiin vain
huomatakseen sen hohtavan valoa pimeään tilaan. Vihreä hohto
halkoo tiensä läpi seittien ja sinisten lehvien, jättää varjonsa
häkeltyneenä tuijottavan Marilianin kasvoille.
”Voisiko tämä…?”
Aika värähtää. Lunamiel vaihtaa
Marilianin kanssa katseita, hakee varmistuksen näkemälleen. Hän
vie korun lähemmäs, aika vavahtaa uudelleen, kuljettaa kädet
kehonsa eteen. Sen iho näyttää yhä nestemäiseltä, juoksevalta
hopealta, vihreä hehku vain vahvistaa sitä. Lunamiel kiertää
aikaa pimeässä hohtava smaragdi kädessään ja todistaa olennon
karttavan sitä kuin se uhkaisi tämän elämää. Kenties uhkaakin.
Mitä enemmän aika säpsähtelee, sitä suuremmaksi toivo Lunamielin
rinnassa kasvaa. Valo hänen sisällään kimpoilee ja pyristelee
ulos.
Aika kavahtaa smaragdia. Lunamiel
osoittaa tätä sillä, ohjailee, kunnes aika on kääntynyt kokonaan
ympäri, jättänyt jumalten puolen kokonaan vaille kyyneliään.
Lunamiel perääntyy, vetää smaragdin hetkeksi piiloon. Kyyneleet
pyristelevät silmiin, Lunamiel haukkoo henkeään ymmärtäessään
ajan joen virtaavan jälleen luoduille. Raja, jota ei luojien
puoleltakaan näe, nielee ajan kyyneleet. Marilian tuijottaa
Lunamielia kädet kasvoillaan. Nainen juoksee kiinni Lunamieliin,
rutistaa niin kauan, että Lunamiel tuntee tämän kyyneleet
rinnallaan.
”Kiitos”, Lunamiel kuiskaa
Marilianille, ”kiitos, kun olet siinä.”
Marilian pudistaa tummaa päätään.
”Kiitos sinulle, kun avasit silmäsi.
Luojille kiitos sinusta, Lunamiel.” Marilianin äänessä ei ole
enää häivähdystäkään siitä vihasta, joka sitä vavisutti vain
muutama yö sitten. Yhteen kuroutuvat hetket ovat pienentäneet sen,
tehneet siitä jonkin, joka saa odottaa. Marilian painaa pehmeän
suudelman Lunamielin huulille, antaa ruumiinsa kiittää miestä.
”Tämä paikka palautuu ennalleen
nyt, kun aika juoksee jälleen oikeaan suuntaansa”, Lunamiel
kuiskaa pimeään.
”Meidän tehtävämme täällä on
tehty. Tule, mennään ennen kuin jumalat havahtuvat meihin.”
Ilo loistaa Lunamielin silmistä.
”Pian he havahtuvat muutenkin,
saavat kasvonsa takaisin.”
Marilianin hymy leviää, kyyneleet
valuvat poskille. Hymy naisen kasvoilla saa valon juoksemaan
Lunamielin suonissa, lämmittämään, vaikka kylmä on tanssinut
tiensä kaikkialle.
Lunamiel viiltää ilmaan railon,
josta he kulkevat takaisin omaan todellisuuteensa, maailmaan, jonka
heräämistä he ovat odottaneet jo kauan. Aikaa ei koskaan lakattu
laskemasta, vaikka se ei enää juossutkaan heille. Lunamiel vie
smaragdin takaisin taskuunsa halkeaman umpeutuessa, ilman palatessa
tyhjäksi. Koru ei enää hehku. Lunamiel pitää Mariliania tiukasti
kädestä kiinni. Joki virtaa jälleen keveästi liplattaen, he
kulkevat sen viertä pitkin kotiin.
*
Aamu kajastaa lumisten oksien takaa,
kimaltaa valkealla hangella. Ihmisiä ei näy vielä missään,
Lunamiel antaa aamun hivellä ihoa kaikessa rauhassa. Kun ensimmäinen
huuto kuuluu kymmenten metrien päästä, Marilian virnistää ja
lähtee juoksemaan. Käsi kädessä he saapuvat ihmisten luo. Joen
solina on saavuttanut jo useat herkät korvat. Lunamiel näkee
lukuisia kyyneliä, ilon ja surun kirvoittamia.
Uutinen leviää kuulaassa aamussa,
lumikinokset eivät vaimenna onnen huudahduksia. Osa valahtaa
polvilleen, osa kietoutuu toisiinsa. Lunamiel näkee naisen, jonka
vaatteet ovat kiristyneet raskausmahan ylle. Tämä itkee vuolaasti
ajalle, joka kuluu jälleen tämän lapselle. Lunamiel todistaa
ihmettä toisensa perään. Ainutkaan ihminen ei itke surusta,
ilmapiiri on raskas, mutta ei menetyksestä vaan uudesta alusta.
Metsä itkee kuolevaisuuttaan, vuosikymmeniä kestänyttä
rangaistustaan. Kalterit on poistettu, virtaava vesi antaa kaikelle
jälleen elämän.
”Kunpa Maruk näkisi tämän”,
Marilian kuiskaa katsoessaan lumessa leikkiviä poikia, jotka eivät
ole enää sydämeltään lapsia kuolemattomuuden kovetettua heidät.
”Marukin henki on nyt osa luontoa”,
Lunamiel vastaa. ”Kuollessaan hän tiesi tämän päivän
koittavan.”
Haikea hymy Marilianin kasvoilla
kertoo Lunamielille naisen ajattelevan kaikkia niitä, jotka
menetettiin. Ihmisiä ja jumalia. Rudan kuva välkkyy Lunamielin
verkkokalvoilla eikä hän saata sysätä sitä pois. Marilian surisi
sitten, kun kansa olisi juhlinut, päästäisi huutonsa vapaaksi nyt,
kun kaikki on vihdoin ohi.
”Marilian! Lunamiel!”
Käsi irrottaa kädestä, kun tutut
askeleet lähenevät. Arael ja Esebe eivät päästele vuolaita
kiitoksia, vaan kahmaisevat kaksikon syliinsä. Kosketus on pitkä,
lämpö ja kiitollisuus valuvat kehosta toiseen. Kaikki muut ovat
hiljalleen kerääntyneet ympärille. Kun Lunamielista vihdoin
päästetään irti, hän huomaa, kuinka kyyneliään kuivaavat
metsäläiset kohottavat käsiään kohti häntä ja Mariliania.
Hänen omia kyläläisiään ei näy missään, Lunamiel epäilee
kahden naisen jo palanneen kylään. Muiden kädet Lunamiel laskee
hellästi alas tekemällä omalla kädellään liikkeen ilmassa.
”Ei, olkaa kilttejä ja älkää”,
Lunamiel sanoo muistellen jokaista kertaa, kun kansa kohotteli
sormiaan kohti Emeraldia, tahtoi koskettaa tämän ylemmyyttä. ”Me
teimme vain sen, joka odotti tekemistään. Olimme airuita sille,
jonka piti tapahtua.”
”Laskekaa kätenne, me olemme vain
ihmisiä, luonnon kasvatteja kuten tekin”, Marilian jatkaa.
”Te olette tehneet suuren teon”,
Esebe puuttuu puheeseen, ”ja meidän kiitollisuutemme on suurempi
kuin taivas, laajempi kuin kaikki ne vuodet, jotka elimme
kuolemattomissa kuorissamme.”
”Juuri nyt te ansaitsette levätä.
Tulkaa, tämä kaikki voi jatkua myöhemmin. Nyt meillä on aikaa”,
Arael lausuu väsyneesti hymyillen.
Silmät seuraavat Lunamielia hänen
kävellessään Araelin ja Eseben perässä. Ihoa polttelee
uudenlaisten katseiden edessä, aivan kuin jokaisesta ihokaistaleesta
olisi tullut kansalle tärkeä, aivan kuin hänen henkensä painaisi
tuhansittain aiempaa enemmän. Juuri, kun hän on kurottamassa
uudelleen tarttuakseen Mariliania kädestä, hän kuulee nimensä
jonkun huulilta. Jonkun taakse jätetyn ja petetyn. Lunamiel kääntyy
ympäri ja näkee Emeraldin seisovan juoksevan veden äärellä
kasvoillaan ilme, joka piirtää itsensä Lunamielin verkkokalvoille,
palaa sinne ikuiseksi merkiksi siitä, mitä hän on tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti