Usva on laskeutunut
pellolle, aika kuluu, kun kuuntelen illan viimeisiä ääniä. Mustat
linnut kohoavat taivaalle, parvi pakenee minua. Vilja seisoo ääneti
pellossa, maailma kietoutuu sumuun. Yön laita lähenee, seison sen
alla odottaen, että joku sano jotakin, puhkaisee hämärän peiton
alle käpertyvän hiljaisuuden. Maailma valmistautuu nukkumaan.
Näin kesäisin sen
voi tuntea – jonkin menneen, tavoittelemattoman, kun linnut
lentävät pelloilta puiden suojiin ja viileys laskeutuu maahan, joka
muistaa vielä menneen talven. Hengitän sitä sisääni, nimetöntä
muistoa. Tällaisina hetkinä ihmiset päästävät irti itsestään.
Päättävät muuttaa maalle, lukea Raamatun, käydä Pohjoisnavalla.
Mitä vain, joka estää heitä hukkumasta hiljaisuuteen.
Katson
mustasiipisten lintujen parvea. Ohjelmoituja, älykkäitä eläimiä.
Vaistoihinsa sidottuja. En sulje silmiäni, siipien hakkaava ääni
kiertelee ilmaa. Lilansininen taivas kaartuu ylleni enkä juokse sitä
pakoon, en kohota käsiäni siiviksi kuin linnut. Hiljaisuus
laskeutuu, yö saapuu. Minä seison pellon reunassa ja kuuntelen.
*
Heinäkuu, 2016
”Olen siellä
aivan pian”, sanon puhelimeen, ”asema näkyy jo.”
”Olemme Raunon
kanssa vastassa.”
”Se sama vanha
Toyota?”
”Se sama vanha”,
Helmin nauru jää kaikumaan linjalle. ”Nähdään pian.”
Juna pysähtyy
kirskuen, asema hohkaa lämpöä. Laukkuni on täynnä, hihani
käärityt. Vedän aurinkolasit otsaltani silmille ja oikaisen
selkäni. Helmi sanoisi ryhdistäni kuitenkin jotakin. Kävelen
kuumalta laiturilta läheiselle parkkipaikalle, kaikki on ennallaan.
Vanha kyläkauppa seisoo paikallaan, ihmisiä kulkee sen ohitse. On
kuin maalaus olisi pysähtynyt, taitelija ei tahtonut enää vuosien
päästä korjata sutaistuja vetojaan.
”Elias!” Tuttu,
lämmin ääni. Helmi seisoo punaisen Toyotan edessä heiluttaen
kättään reippaasti. Isoäidilläni on raidallinen paita ja
aurinkolasit, tutumpaa näkyä en tiedä. Rauno hänen vierellään
on työsaappaissa liikenteessä. Päivettyneet kasvot katsovat minuun
kuin olisin yhä Helmin kaksitoistavuotias tyttärenpoika, joka ei
osaa kylvää perunoita maahan.
Helmi kietoo minut
pehmeään syleilyyn. Hän on lyhempi kuin muistin, vuodet ovat
kirineet välillemme.
”Jestas, poika,
oletpa sinä pitkä nykyään”, Helmi sanoo taputtaen minua
selkään. Hymyilen.
”Syökö se muka
mitään”, Rauno murahtaa autonsa viereltä, ”tuollainen
rimppakinttu.”
”Hei vain, Rauno,
mukava nähdä sinuakin”, sanon hymyillen isoäitini miehelle.
Rauno ojentaa kouransa, vetää minut miehiseen halaukseen ja
taputtaa rivakasti olkaani.
”Joudut kuule
poika töihin.”
”Totta kai.”
Tunnelma autossa on
tuttu. Radiosta soi iskelmää, asema ja vanha kauppa jäävät taa.
Isoäiti ajaa hiljaa, minulle jää aikaa katsella peltoja. Lapsena
yritin laskea, kuinka monta peltoa ohitimme matkalla isoäidin
tilalle, kuinka monta punaista saunarakennusta ja pihalla loikovaa
koiraa. Nyt maisemat hukkuvat ilta-auringon kullanpunaan.
”No niin, ennen
kuin olemme perillä, lienee parasta selittää se Kaisan tilanne”,
Helmi sanoo madaltaen ääntään. Pehmeys on poissa, tiedän, mitä
seuraavaksi tulee. ”Äitisi on hirvittävän huolissaan, ja niin
olemme mekin.”
”Ei syö mitään.
Katselee päivät pitkät peltoja. Ei tule öisin sisälle, vaikka
kuinka pyytäisimme. Se puhuu kissallekin enemmän kuin meille.”
”Siskollasi on
sellainen tyhjä katse silmissään, aivan kuin se näkisi jotain,
jota me emme voi tavoittaa”, Helmi selventää. ”Emme tiedä,
nukkuuko se enää ollenkaan. Eihän me sinua muuten vaivattaisi,
mutta Kaisan takia, kun ei sitä voi kotiinsakaan tuollaisena
laittaa.”
Nyökkään hiljaa.
Puhelinsoitto isoäidiltä yllätti minut kesäkuun lopussa. Olin
ehtinyt tehdä portfolioni valmiiksi, joten ajatus maaseudusta,
lapsuuteni kullatuista maisemista tuntui lohduttavalta. Sisareni piti
olla Helmin ja Raunon luona koko kesä, kuntoutua, toipua hiljalleen.
Niin he vanhempiemme kanssa sopivat.
”Niin että puhu
sille likalle järkeä, sinua se varmaan kuuntelee”, Rauno jatkaa
vielä. Ääni on närkästykseen verhoiltu, mutta erotan huolen sen
takana.
”Mitenkäs ne
puheet? Mummi sanoi puhelimessa, että Kaisa oli puhunut levottomia.
Jotain jostakin, mistä se nyt oli, menneistä?”
”Niin sanoinkin”,
Helmi sanoo ratista, ”ja pahemmaksi ovat puheet käyneet. Silloin,
kun tyttö puhuu meille, se puhuu niin merkillisiä, ettemme Raunon
kanssa tiedä, pitäisikö sille tehdä jotakin.”
Kaisalla ei ole
ollut lääkitystä yli puoleen vuoteen. En enää muista, miltä
siskon silmät näyttivät ilman lääkkeiden tuomaa apatiaa,
sameutta koko olemuksessa. Minun ei ole vaikeaa kuvitella Kaisaa
istumaan talon portaille ja tuijottamaan tyhjyyteen.
”Millaisia juttuja
se sitten puhuu?”
Auto kääntyy
soratielle. Ollaanko jo kohta perillä, lapsi
sisälläni kysyy laskevalta auringolta.
”No
kun sehän meitä kummastuttaakin”, Helmi sanoo hiljaa, vaihtaa
katseita Raunon kanssa. Sanomattomat sanat haihtuvat lämpimään
kesäilmaan. ”Älä nyt säikähdä, mutta…”
”Hulluja
se puhuu”, Rauno töksäyttää. ”Likka kertoo, että
Markku-vaari seisoo aina iltaisin pellonreunassa ja kertoo sille
tarinoita menneistä ajoista.”
Kylmä
virtaus putoaa lävitseni, katoaa vatsanpohjalle.
”Markku-vaari?”
”Siitä
se puhuu taukoamatta”, Rauno jatkaa. Helmi ratissa pysyy aivan
hiljaa. ”Sillä on jokin päähänpinttymä siitä, että vaari
tahtoo muka kertoa sille jotain. Aivan kuin Markku nyt haudan takaa
enää mitään puhelisi.”
Minun
ei tarvitse katsoa Helmiä nähdäkseni, että hän on kielonkalpea.
Ajatus hänen kuolleesta miehestään kaihertaa minua yhtä lailla.
Helmi
kääntää pihaan, puut seisovat yhä paikallaan. Punainen aitta on
maalattu uudelleen, muuten pihamaa on juuri sellainen kuin
muistankin. Lapsuuteni juoksee puiden alla, keinuu yhä puiden
välissä riippuvassa keinussa. En sulje silmiäni kaikkialla
toisiaan vasten ryntäileviltä muistoilta.
”Missä
Halla on?” kysyn, kun tuttu, kippurahäntäinen ruskea eläin ei
juokse jalkoihini kuistilta.
”Halla
menehtyi viime talvena”, Rauno sanoo raskaasti, ”sen hauta on
tuolla takapihalla.”
Koiralla
oli lämmin kieli ja ruskeat, pohjattomat silmät. Yksi osa
lapsuuttani juoksee ohitseni, saatan miltei kuulla koiran haukunnan,
joka katoaa kuumaan kesäiltaan, haihtuu pilvettömän taivaan alle.
Katseeni
niittää pihaa, etsii merkkejä muista muutoksista. Keinu, aitta,
maalin saattaa miltei haistaa. Lopulta pihamaan raja, avautuva pelto.
Pellon reunassa pieniraajainen, ruskeatukkainen tyttö, nuori nainen.
Katse pellossa, heiluvassa viljassa. Hän kääntää kasvonsa kuin
huomaisi minun katsovan, heinähatun alla on huolestuneet, sameat
silmät ja sievät kasvot.
”Kaisa!
Elias tuli!” Helmi huutaa pellonreunassa seisovalle tytölle, jonka
korennonhauras olemus on aiempaakin vieraampi, kuin katselisin jonkun
muun siskoa. Muistojeni lapset juoksevat pellolle, katoavat pois, kun
ymmärrän, että minä ja Kaisa emme enää koskaan ole niitä
lapsia, jotka tekevät toisilleen kukkaseppeleitä ja rapsuttavat
koiraa korvien takaa.
Kaisa
kääntää katseensa pois.
”Tuollainen
se on”, Rauno tuhahtaa, viittoo minua tulemaan sisälle. Tartun
matkalaukkuuni ja kiskon sen kaksin käsin sisälle, jätän Kaisan
seisomaan yksin kuin muiston, jonka päästän tietoisesti irti,
annan tuulen vietäväksi.
*
Seinäkello
tikittää uneni rikki. Tuvassa tuoksuu vanhalta talolta ja
hunajalta. Nostan paljaat jalkani puulattialle, hiljainen hämärä
leijuu talossa. Jossakin vetää. Kävelen keittiön halki
huomatakseni oven olevan raollaan. Kesäilma pääsee virtaamaan
sisään.
Hetken
mielijohteesta kävelen odottavaan yöhön paitasillani, vedän oven
kiinni perässäni. Se ei naksahda lukkoon kuitenkaan, täällä
luonnon helmassa olemme vain me ja hiljainen yö. Kaisa istuu
kiviportailla, nojaa polviinsa katse tyhjänä.
”Yöt
täällä ovat sitten kauniita”, sanon sisarelleni, joka ei ole
koko illan aikana tullut sisään tervehtimään minua. Siskoni
tummat hiukset kehystävät väsyneitä kasvoja. Miten rauhalliselta
hän näyttääkään hämärässä.
”Mummi
sanoi joskus, ettei häntä löydetty”, Kaisa kuiskaa lehvänohuella
äänellä, ”että hauta on tyhjä, siellä on vain mummin kutomat
sukat ja eräkirja. Oikeasti hän on muualla, hänen päälleen on
kasvanut jo jotakin muuta.”
”Mistä
sinä puhut?” kysyn, vaikka tiedän, missä Kaisan katse kulkee.
Kaisa nostaa päätään, kallistaa sitä kuin lintu. Kohtaan hänen
katseensa, hetken ajan näen kauniit, elävät silmät, eivät enää
lääkkeiden sumentamat. Sitten katse on taas poissa. En enää tunne
omaa siskoani.
”Elias?”
”Minä
tässä.” Siirrän kättäni viileällä kivellä kohti Kaisan
omaa. Kaisa ei reagoi, mutta en siirrä kättä enää pois.
”Oletko
sinä koskaan nähnyt, kuinka madot syövät ruumiin? Siitä jää
niin vähän jäljelle. Iho on ohutta kuin paperi, huokoista. Luonto
ottaa omansa takaisin.”
Kaisa
ei kertaakaan käännä katsettaan minusta, mutta hän ei silti katso
minua, en tavoita hänen sisintään. Siskon lamppu on sammunut.
Pihassa palaa vanha, tuttu valo, mutta se ei hehku enää Kaisalle.
”Enpä
ole tainnut koskaan nähdä”, sanon hiljaa, käännän katseeni
puiden välissä roikkuvaan keinuun.
”Hän
elää nyt muualla.”
”Niinkö?”
Kaisa
nyökkää. Hänen katseensa osoittaa pellonreunalle. Pellolla ei ole
muuta kuin usvaa.
”Ihminen
tulee osaksi luontoa, kun hän kuolee”, Kaisa jatkaa, ”mutta
hänelle ei käynyt niin. Hänen hautansa on tyhjä.”
Tartun
Kaisaa kädestä. Puristan, kuin voisin sillä tavalla pitää hänet
kiinni meitä kiertävässä yössä.
”Kenen
hauta on tyhjä, Kaisa?” kysyn, vaikka tiedän.
Katse.
Jälleen samea.
”Enkö
minä sanonut?” sisko kysyy kuin ei muistaisi puhumastaan mitään.
”Sen miehen. Sen, joka seisoo katsomassa peltoa aina, kun yö
tulee.”
Yö
on sittenkin kylmä. Värähdän, mutta pakotan itseäni pitämään
katseeni sisaressani. Hän ei enää edes yritä pysyä kiinni
ihmisyydessään, tässä maailmassa, jonka me muut toimme hänen
eteensä sen jälkeen, kun hän menetti omansa. Kenties äiti oli
väärässä. Maaseutu ei helpota Kaisaa, se siirtää hänet
kauemmas itsestään.
”Miksi
se mies siellä seisoo?”
”Reikiä.
Ruumiiseen tulee aina reikiä, kunnes lopulta on vain luut jäljellä.”
Nielaisen.
En käännä katsettani, en varmasti.
”Aivan,
Kaisa, niinhän se menee. Mutta se mies. Miksi mies on pellon
reunalla?”
”Hänen
ruumistaan ei koskaan löydetty. Niinhän mummikin sanoi. Tyhjä
hauta, hautajaiset ovat aina eläville.”
Ja
minä irrotan käteni. Nousen ylös, kävelen viileälle nurmelle
paljasjaloin kuin lapsena. Yllätyksekseni kuulen askeleet takaani,
Kaisa seuraa minua, kalvakka ja haalistunut sisareni ei tahdo jäädä
yksin portaille. Hiljaa kävelemme pellonreunalle, sinne, missä ei
ole miestä, ei edes lintuja. Pelkkää öistä, hapertuvaa usvaa.
”Hän
ei ole täällä tänään”, Kaisa kuiskaa. ”Hän on puhunut
minulle kaikenlaista.”
En
sano mitään. Sanani voivat rikkoa sen, mitä Kaisa yrittää
rakentaa. Annan hänen puhua nyt, kun hän on siinä, melkein
vierelläni.
”Markku-pappa.
Sehän hänen nimensä oli. Sen miehen. Meidän isoisämme. Mummin
entinen mies.”
Lähemmäs.
Kaisa on yhä siinä, hän pääsee kiinni asiaan, en uskalla edes
kohdistaa katsettani suoraan häneen, ettei hän lopeta puhumista.
”Minä
näin hänet ensi kertaa täällä”, Kaisa sanoo ja osoittaa
muutaman metrin päähän. ”Hän seisoi tässä ja sanoi, että
tämä on hänen suosikkipaikkansa. Muistatko sinä häntä?”
Isoisä.
Hymyileväiset kasvot, paksut viikset ja aina hattu peittämässä
kaljuuntuvaa, harmaata tukkaa. Markku oli onnellinen mies, kunnes maa
vei hänet. Kaisa on oikeassa, isoisän ruumista ei koskaan löydetty.
Sitten Helmi otti Raunon, eikä mistään enää puhuttu. Isoisä sai
jäädä luonnolle, emme voineet tehdä muuta kuin muistaa tyhjää
hautaa, viedä kivelle kynttilöitä.
Nyökkään
siskolleni. Muistan minä Markun.
”Hän
ei ole päässyt lepoon. Miksi niin moni jää levottomana kulkemaan
tänne?” Nyt Kaisan puhe on nopeampaa, kiihkeämpää. ”Ruumis on
jo kauan sitten mädäntynyt, luonto on rikkonut sen. Mutta luut. Ne
ovat vielä jossakin. Hän ei nuku.”
Sisareni
alkaa täristä. Vien käteni hänen harteilleen, pidän tiukasti
kiinni.
”Kaisa,
Kaisa rakas, sinä näit unta”, minä sanon yöhön. ”Ei hätää.
Se oli pelkkää unta, isoisä on kuollut kamalan kauan sitten.”
”Luut
ovat varmasti vielä kovat ja ehjät. Multaiset.”
”Kaisa,
ole kiltti, yritä edes…” Ääneni katkeaa. Siskon silmät ovat
suuret ja kehonkieli jännittynyt.
Kaisan
silmissä välähtää, vauhkoontunut saaliseläin repii itsensä
otteestani ja perääntyy kuin kynteni ja hampaani olisivat aikeissa
uppoutua lihaan. Kaisa pudistaa päätään, en tiedä, tekeekö hän
niin itselleen vai minulle.
”Hän
ei saa nukkua kuten me muut”, Kaisa sopertaa vaikealla äänellä.
”Hän on jumissa. Katso peltoa, katso Elias, se muistaa, mutta ei
kerro meille.”
”Kaisa…”
”Minä…
minä tahdon vain auttaa.”
”Tule,
mennään sisälle nukkumaan. Mummi ja Raunokin ovat jo unessa.”
Kaisa
pudistaa päätään. Eleissä on vielä jotakin maanista, liian
nopeaa ja katkonaista, jotta uskaltaisin koskettaa sisartani jälleen.
Ojennan sormeni varovasti häntä kohti, maanittelen kuin kissaa.
”Olen
niin pahoillani siitä, mitä sinulle kävi. Olen pahoillani, etten
ollut siellä. Mutta me olemme nyt molemmat täällä, tule, mennään
jo sisälle, ole kiltti, Kaisa.”
Sisko
kääntää peuramaisesti päätään.
”Elias?”
”Kyllä,
se olen minä, Elias vain. Isoisä on kuollut. Mennään me
nukkumaan.”
”Luut
hapertuvat nopeasti.”
”Eivät
haperru, Kaisa, nyt me menemme sisälle taloon.”
Astun
lähemmäs, mutta Kaisa väistää, pakenee kuin aikoisin satuttaa
häntä, omaa siskoani. Minä tiedän, mitä hän ajattelee, miksi
hän näkee palasia menneestä. Jokin asetus hänen päänsä sisällä
on mennyt kamalalla tavalla väärin, muistot hänen omasta
elämästään ovat asettuneet päällekkäisiksi. Kolari, hänen
onnettomuutensa ja isoisän kuolema lapsuudessa ovat yhtä ja samaa,
siskoni ei enää erota niitä toisistaan. Kenen luita hän ajattelee
puhuessaan niistä? Miehensäkö, miehensä ja heidän ystäviensä?
”Kaisa…”
Haluaisin pahoitella sadasti, kertoa, kuinka paljon rakastan häntä
ja kuinka pahoillani olen siitä, että hän menetti kolarissa
kaiken. En kuitenkaan sano mitään. Käännyn vain. Pelkäävälle
eläimelle ei saisi kääntää selkäänsä, mutta käännyn kohti
taloa. Hennot askeleet juoksevat vierelleni.
Yllättäen
Kaisa tarttuu minua kädestä, aivan kuten ennenkin. Hän vilkuilee
vuoroin minua, vuoroin taakse jäävää pellonreunaa.
”Hän
on siellä jälleen, Elias, katso! Hän tahtoo kertoa minulle
jotakin.”
”Varmasti”,
menen leikkiin mukaan, ”mutta niin tahtovat unetkin. Katsopas,
siinä ovi jo onkin.”
Avaan
oven, vedän levottoman siskon mukanani. Hän jää katselemaan
ikkunasta ulos, kiskon hänet kohti hänelle pedattua vierasvuodetta,
joka on lojunut tyhjänä jo ties kuinka monta yötä. Asettelen ja
peittelen kuin lapsen eikä aikuisen naisen, jolla oli hetken oma
elämä ennen kaiken rikkoutumista. Vasta, kun Kaisan silmät ovat
kiinni ja rinta kohoilee, kävelen takaisin tupaan. Seinäkello
tikittää, minä en nuku. Katseeni harhailee ikkunaan,
pellonreunalle. Käännän pääni. Jos pellolla on joku, jos
isoisäni seisoo siellä odottaen siskoani, kesäyö saa viedä
odotuksen mennessään.
*
Heinäkuu
kuluu verkkaisesti. Autan pihatöissä, korjaan verstaan oven ja
rakennan kissalle uuden kiipeilypaikan. Hakkaan halkoja, tuon lämmön
tupaan. Kesäyöt pimenevät kohti elokuuta, utuisuus pellolla pysyy,
samoin hämärä siskoni katseessa.
Eräänä
yönä uni ei saa minua kiinni, kävelen paljasjaloin ulos kuten
yönä, jona saavuin tänne. Moni yö on sitä seurannut, moni
epätoivoinen yritys palauttaa hehku siskoni silmien taa. Kävelen
ulos, hämärä on laskeutunut kattojen ylle. Pellonreunassa seisoo
valkea hahmo, hiukset tummina vasten valkoista, paljasta selkää.
Kaisa.
Kun
Kaisa kääntää katseensa, aika laskostuu harteilleni, pysähdyn.
Tiedän, että se, mitä näen sisareni kasvoilla, pinttyy
verkkokalvoilleni lopuksi ikääni. Vapisen, vien kädet keholleni,
en enää tiedä, mitä teen. Hetki on ohi nopeasti, Kaisa kääntyy,
osoittaa kädellään pellon takana kohoavaan metsään. Kuljen hänen
vierelleen, vapisten vieläkin. En uskalla kohdata hänen kasvojaan.
En ole koskaan nähnyt mitään sellaista ihmisen piirteillä.
Katson
sisareni osoittamaan suuntaan. Metsä kohoaa pellonreunasta
tummempana kuin yö.
”Tuollako?”
Kaisa
nyökkää. Silloin minä tiedän.
”Mennään.”
Lähden
kävelemään pellon halki, siskoni seuraa minua merkillinen ilme
kasvoillaan. Me kävelemme, kunnes menemme metsään, kunnes Kaisa
pysähtyy ja käskee kaivaa.
”Oletko
varma?”
”Olen.
Hän tietää nyt.”
”Hyvä
on.”
Minä
uskon, koska se, mitä siskoni kasvoilla näkyi, ei lähde mielestäni
koskaan. Sen vuoksi minä uskon mitä tahansa todeksi. Kaivan pehmeää
maata pelkillä käsilläni, multaa on kynsieni alla, maa haluaa
minut omakseni. Mutta minä kaivan, ja Kaisa kaivaa kanssani.
Aamun
ensimmäiset linnut laulavat jo, valo sirottuu kuusien välistä, kun
kynteni kohtaa jotakin kovaa. Tiedän katsomattakin, mikä se on.
Kaisa katsoo minua. Aamun hennossa valossa uskallan katsoa häntä
jälleen, näen hymyn hänen kasvoillaan. On kuin verho olisi vedetty
siskoni yltä, hänen silmänsä säkenöivät ja väri on palannut
hänen ihoonsa.
”Se
on Markku”, Kaisa kuiskaa. ”Nämä ovat hänen.”
Käteni
lepää hieman tummuneen, yhä kovan luun päällä. Nyökkään.
Isoisä jäi niin lähelle kotia, niin lähelle rakastamaansa peltoa,
jolta linnut lensivät pois yön tullen.
”Minä
pidin hänelle seuraa. Hän ymmärsi minua, ja nyt minä autoin
häntä.”
Ilo
paistaa siskoni kasvoilta. Kumarrun lähemmäs, vien multaiset käteni
hänen ympärilleen. Öinen ilme ei palaa enää, tiedän sen. Mitä
onkaan tapahtunut, on jäänyt taakse, kesäiseen, pimenneeseen
yöhön, joka on vetänyt painonsa yltämme. Halaan Kaisaa, hän
halaa minua, ja me nauramme, vaikka en ymmärrä, mitä on
tapahtunut, miksi me olemme siinä. Kaisa on lämmin minua vasten.
Enkä minä voi lopettaa nauramista.
*
Kun
Markku-papan luut haudataan asianmukaisesti, kun Helmi on itkenyt,
kiitellyt ja itkenyt lisää, kesä on ohi. Linnut ovat alkaneet
koota siipiään ja lähteä, jättää lämpöään menettävän
maan. Elokuu pakkaa tavarani pieneen matkalaukkuun. Löydän itseni
juna-asemalta, Helmin ja Raunon vanha Toyota seisoo parkkipaikalla ja
he edessäni.
”Kiitos,
Elias, aivan kaikesta”, Helmi sanoo pyyhkien kyyneliä
silmäkulmastaan. ”En tiedä, miten sinä ja Kaisa sen teitte,
mutta…” Helmin ääni murtuu. Hänen entinen miehensä on vihdoin
haudattu kunnolla. Kesä saa lähteä, sen työ on tehty.
”En
minäkään”, sanon hiljaa, ”mutta Kaisa on nyt parempi. Paljon
parempi. Te voitte viedä häntä ympäri kylää vielä elokuun,
näyttää vähän elämää. Sitten kun hän on valmis, hän palaa
kotiin.”
”Sinä
pelastit siskosi.”
Rauno
kävelee vaimonsa vierelle, hymyilee minulle vaivalloisesti. Kiitos
lepää hänenkin silmissään.
”Teit
miehen työn”, Rauno sanoo taputtaen minua olkapäälle, ”enkä
nyt tarkoita sitä verstaan ovea.”
Minä
nauran. Nauramme yhdessä, Helmi yhä kyyneleet silmissään. Halaan
heitä kumpaakin, käsken viedä Kaisalle viimeiset terveiset. He
kiittelevät vuolaasti, Raunokin. Minä päästän irti, kun juna
saapuu.
Junassa
on kuuma, ilta-aurinko häikäisee, kun katson ikkunasta ulos
heiluttaakseni laiturilla seisoville Helmille ja Raunolle. Ajattelen
kesää. Ajattelen heitä ja Kaisaa, siskoani, jonka sain takaisin.
Multaa on kynsieni alla vieläkin.
Kun
juna lähtee, minä katson viimeisen kerran Helmiä ja Raunoa. On
kuin heidän takanaan seisoisi kolmaskin seuralainen, mies hattu
päässään. Räpytän silmiäni, heijastus estää minua näkemästä
enempää. Juna lähtee, ihmiset jäävät heijastukseen, ja minä
tiedän, että mitä ikinä näinkin, on vain osa elämää täällä.
Osa iltoja, jotka taittuvat yöksi usvan laskeutuessa pellolle ja
lintujen lentäessä kohti lähestyvää talvea.