sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Heijastus


Usva on laskeutunut pellolle, aika kuluu, kun kuuntelen illan viimeisiä ääniä. Mustat linnut kohoavat taivaalle, parvi pakenee minua. Vilja seisoo ääneti pellossa, maailma kietoutuu sumuun. Yön laita lähenee, seison sen alla odottaen, että joku sano jotakin, puhkaisee hämärän peiton alle käpertyvän hiljaisuuden. Maailma valmistautuu nukkumaan.

Näin kesäisin sen voi tuntea – jonkin menneen, tavoittelemattoman, kun linnut lentävät pelloilta puiden suojiin ja viileys laskeutuu maahan, joka muistaa vielä menneen talven. Hengitän sitä sisääni, nimetöntä muistoa. Tällaisina hetkinä ihmiset päästävät irti itsestään. Päättävät muuttaa maalle, lukea Raamatun, käydä Pohjoisnavalla. Mitä vain, joka estää heitä hukkumasta hiljaisuuteen.

Katson mustasiipisten lintujen parvea. Ohjelmoituja, älykkäitä eläimiä. Vaistoihinsa sidottuja. En sulje silmiäni, siipien hakkaava ääni kiertelee ilmaa. Lilansininen taivas kaartuu ylleni enkä juokse sitä pakoon, en kohota käsiäni siiviksi kuin linnut. Hiljaisuus laskeutuu, yö saapuu. Minä seison pellon reunassa ja kuuntelen.

*

Heinäkuu, 2016

”Olen siellä aivan pian”, sanon puhelimeen, ”asema näkyy jo.”
”Olemme Raunon kanssa vastassa.”
”Se sama vanha Toyota?”
”Se sama vanha”, Helmin nauru jää kaikumaan linjalle. ”Nähdään pian.”

Juna pysähtyy kirskuen, asema hohkaa lämpöä. Laukkuni on täynnä, hihani käärityt. Vedän aurinkolasit otsaltani silmille ja oikaisen selkäni. Helmi sanoisi ryhdistäni kuitenkin jotakin. Kävelen kuumalta laiturilta läheiselle parkkipaikalle, kaikki on ennallaan. Vanha kyläkauppa seisoo paikallaan, ihmisiä kulkee sen ohitse. On kuin maalaus olisi pysähtynyt, taitelija ei tahtonut enää vuosien päästä korjata sutaistuja vetojaan.

”Elias!” Tuttu, lämmin ääni. Helmi seisoo punaisen Toyotan edessä heiluttaen kättään reippaasti. Isoäidilläni on raidallinen paita ja aurinkolasit, tutumpaa näkyä en tiedä. Rauno hänen vierellään on työsaappaissa liikenteessä. Päivettyneet kasvot katsovat minuun kuin olisin yhä Helmin kaksitoistavuotias tyttärenpoika, joka ei osaa kylvää perunoita maahan.

Helmi kietoo minut pehmeään syleilyyn. Hän on lyhempi kuin muistin, vuodet ovat kirineet välillemme.
”Jestas, poika, oletpa sinä pitkä nykyään”, Helmi sanoo taputtaen minua selkään. Hymyilen.
”Syökö se muka mitään”, Rauno murahtaa autonsa viereltä, ”tuollainen rimppakinttu.”
”Hei vain, Rauno, mukava nähdä sinuakin”, sanon hymyillen isoäitini miehelle. Rauno ojentaa kouransa, vetää minut miehiseen halaukseen ja taputtaa rivakasti olkaani.
”Joudut kuule poika töihin.”
”Totta kai.”

Tunnelma autossa on tuttu. Radiosta soi iskelmää, asema ja vanha kauppa jäävät taa. Isoäiti ajaa hiljaa, minulle jää aikaa katsella peltoja. Lapsena yritin laskea, kuinka monta peltoa ohitimme matkalla isoäidin tilalle, kuinka monta punaista saunarakennusta ja pihalla loikovaa koiraa. Nyt maisemat hukkuvat ilta-auringon kullanpunaan.

”No niin, ennen kuin olemme perillä, lienee parasta selittää se Kaisan tilanne”, Helmi sanoo madaltaen ääntään. Pehmeys on poissa, tiedän, mitä seuraavaksi tulee. ”Äitisi on hirvittävän huolissaan, ja niin olemme mekin.”
”Ei syö mitään. Katselee päivät pitkät peltoja. Ei tule öisin sisälle, vaikka kuinka pyytäisimme. Se puhuu kissallekin enemmän kuin meille.”
”Siskollasi on sellainen tyhjä katse silmissään, aivan kuin se näkisi jotain, jota me emme voi tavoittaa”, Helmi selventää. ”Emme tiedä, nukkuuko se enää ollenkaan. Eihän me sinua muuten vaivattaisi, mutta Kaisan takia, kun ei sitä voi kotiinsakaan tuollaisena laittaa.”

Nyökkään hiljaa. Puhelinsoitto isoäidiltä yllätti minut kesäkuun lopussa. Olin ehtinyt tehdä portfolioni valmiiksi, joten ajatus maaseudusta, lapsuuteni kullatuista maisemista tuntui lohduttavalta. Sisareni piti olla Helmin ja Raunon luona koko kesä, kuntoutua, toipua hiljalleen. Niin he vanhempiemme kanssa sopivat.

”Niin että puhu sille likalle järkeä, sinua se varmaan kuuntelee”, Rauno jatkaa vielä. Ääni on närkästykseen verhoiltu, mutta erotan huolen sen takana.
”Mitenkäs ne puheet? Mummi sanoi puhelimessa, että Kaisa oli puhunut levottomia. Jotain jostakin, mistä se nyt oli, menneistä?”
”Niin sanoinkin”, Helmi sanoo ratista, ”ja pahemmaksi ovat puheet käyneet. Silloin, kun tyttö puhuu meille, se puhuu niin merkillisiä, ettemme Raunon kanssa tiedä, pitäisikö sille tehdä jotakin.”

Kaisalla ei ole ollut lääkitystä yli puoleen vuoteen. En enää muista, miltä siskon silmät näyttivät ilman lääkkeiden tuomaa apatiaa, sameutta koko olemuksessa. Minun ei ole vaikeaa kuvitella Kaisaa istumaan talon portaille ja tuijottamaan tyhjyyteen.

”Millaisia juttuja se sitten puhuu?”
Auto kääntyy soratielle. Ollaanko jo kohta perillä, lapsi sisälläni kysyy laskevalta auringolta.
No kun sehän meitä kummastuttaakin”, Helmi sanoo hiljaa, vaihtaa katseita Raunon kanssa. Sanomattomat sanat haihtuvat lämpimään kesäilmaan. ”Älä nyt säikähdä, mutta…”
”Hulluja se puhuu”, Rauno töksäyttää. ”Likka kertoo, että Markku-vaari seisoo aina iltaisin pellonreunassa ja kertoo sille tarinoita menneistä ajoista.”

Kylmä virtaus putoaa lävitseni, katoaa vatsanpohjalle.
”Markku-vaari?”
”Siitä se puhuu taukoamatta”, Rauno jatkaa. Helmi ratissa pysyy aivan hiljaa. ”Sillä on jokin päähänpinttymä siitä, että vaari tahtoo muka kertoa sille jotain. Aivan kuin Markku nyt haudan takaa enää mitään puhelisi.”
Minun ei tarvitse katsoa Helmiä nähdäkseni, että hän on kielonkalpea. Ajatus hänen kuolleesta miehestään kaihertaa minua yhtä lailla.

Helmi kääntää pihaan, puut seisovat yhä paikallaan. Punainen aitta on maalattu uudelleen, muuten pihamaa on juuri sellainen kuin muistankin. Lapsuuteni juoksee puiden alla, keinuu yhä puiden välissä riippuvassa keinussa. En sulje silmiäni kaikkialla toisiaan vasten ryntäileviltä muistoilta.

Missä Halla on?” kysyn, kun tuttu, kippurahäntäinen ruskea eläin ei juokse jalkoihini kuistilta.
”Halla menehtyi viime talvena”, Rauno sanoo raskaasti, ”sen hauta on tuolla takapihalla.”
Koiralla oli lämmin kieli ja ruskeat, pohjattomat silmät. Yksi osa lapsuuttani juoksee ohitseni, saatan miltei kuulla koiran haukunnan, joka katoaa kuumaan kesäiltaan, haihtuu pilvettömän taivaan alle.

Katseeni niittää pihaa, etsii merkkejä muista muutoksista. Keinu, aitta, maalin saattaa miltei haistaa. Lopulta pihamaan raja, avautuva pelto. Pellon reunassa pieniraajainen, ruskeatukkainen tyttö, nuori nainen. Katse pellossa, heiluvassa viljassa. Hän kääntää kasvonsa kuin huomaisi minun katsovan, heinähatun alla on huolestuneet, sameat silmät ja sievät kasvot.

”Kaisa! Elias tuli!” Helmi huutaa pellonreunassa seisovalle tytölle, jonka korennonhauras olemus on aiempaakin vieraampi, kuin katselisin jonkun muun siskoa. Muistojeni lapset juoksevat pellolle, katoavat pois, kun ymmärrän, että minä ja Kaisa emme enää koskaan ole niitä lapsia, jotka tekevät toisilleen kukkaseppeleitä ja rapsuttavat koiraa korvien takaa.

Kaisa kääntää katseensa pois.
”Tuollainen se on”, Rauno tuhahtaa, viittoo minua tulemaan sisälle. Tartun matkalaukkuuni ja kiskon sen kaksin käsin sisälle, jätän Kaisan seisomaan yksin kuin muiston, jonka päästän tietoisesti irti, annan tuulen vietäväksi.

*

Seinäkello tikittää uneni rikki. Tuvassa tuoksuu vanhalta talolta ja hunajalta. Nostan paljaat jalkani puulattialle, hiljainen hämärä leijuu talossa. Jossakin vetää. Kävelen keittiön halki huomatakseni oven olevan raollaan. Kesäilma pääsee virtaamaan sisään.

Hetken mielijohteesta kävelen odottavaan yöhön paitasillani, vedän oven kiinni perässäni. Se ei naksahda lukkoon kuitenkaan, täällä luonnon helmassa olemme vain me ja hiljainen yö. Kaisa istuu kiviportailla, nojaa polviinsa katse tyhjänä.

Yöt täällä ovat sitten kauniita”, sanon sisarelleni, joka ei ole koko illan aikana tullut sisään tervehtimään minua. Siskoni tummat hiukset kehystävät väsyneitä kasvoja. Miten rauhalliselta hän näyttääkään hämärässä.
”Mummi sanoi joskus, ettei häntä löydetty”, Kaisa kuiskaa lehvänohuella äänellä, ”että hauta on tyhjä, siellä on vain mummin kutomat sukat ja eräkirja. Oikeasti hän on muualla, hänen päälleen on kasvanut jo jotakin muuta.”

”Mistä sinä puhut?” kysyn, vaikka tiedän, missä Kaisan katse kulkee. Kaisa nostaa päätään, kallistaa sitä kuin lintu. Kohtaan hänen katseensa, hetken ajan näen kauniit, elävät silmät, eivät enää lääkkeiden sumentamat. Sitten katse on taas poissa. En enää tunne omaa siskoani.
”Elias?”
”Minä tässä.” Siirrän kättäni viileällä kivellä kohti Kaisan omaa. Kaisa ei reagoi, mutta en siirrä kättä enää pois.
”Oletko sinä koskaan nähnyt, kuinka madot syövät ruumiin? Siitä jää niin vähän jäljelle. Iho on ohutta kuin paperi, huokoista. Luonto ottaa omansa takaisin.”

Kaisa ei kertaakaan käännä katsettaan minusta, mutta hän ei silti katso minua, en tavoita hänen sisintään. Siskon lamppu on sammunut. Pihassa palaa vanha, tuttu valo, mutta se ei hehku enää Kaisalle.

”Enpä ole tainnut koskaan nähdä”, sanon hiljaa, käännän katseeni puiden välissä roikkuvaan keinuun.
”Hän elää nyt muualla.”
”Niinkö?”
Kaisa nyökkää. Hänen katseensa osoittaa pellonreunalle. Pellolla ei ole muuta kuin usvaa.
”Ihminen tulee osaksi luontoa, kun hän kuolee”, Kaisa jatkaa, ”mutta hänelle ei käynyt niin. Hänen hautansa on tyhjä.”

Tartun Kaisaa kädestä. Puristan, kuin voisin sillä tavalla pitää hänet kiinni meitä kiertävässä yössä.
”Kenen hauta on tyhjä, Kaisa?” kysyn, vaikka tiedän.
Katse. Jälleen samea.
”Enkö minä sanonut?” sisko kysyy kuin ei muistaisi puhumastaan mitään. ”Sen miehen. Sen, joka seisoo katsomassa peltoa aina, kun yö tulee.”

Yö on sittenkin kylmä. Värähdän, mutta pakotan itseäni pitämään katseeni sisaressani. Hän ei enää edes yritä pysyä kiinni ihmisyydessään, tässä maailmassa, jonka me muut toimme hänen eteensä sen jälkeen, kun hän menetti omansa. Kenties äiti oli väärässä. Maaseutu ei helpota Kaisaa, se siirtää hänet kauemmas itsestään.

”Miksi se mies siellä seisoo?”
”Reikiä. Ruumiiseen tulee aina reikiä, kunnes lopulta on vain luut jäljellä.”
Nielaisen. En käännä katsettani, en varmasti.
”Aivan, Kaisa, niinhän se menee. Mutta se mies. Miksi mies on pellon reunalla?”
”Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Niinhän mummikin sanoi. Tyhjä hauta, hautajaiset ovat aina eläville.”

Ja minä irrotan käteni. Nousen ylös, kävelen viileälle nurmelle paljasjaloin kuin lapsena. Yllätyksekseni kuulen askeleet takaani, Kaisa seuraa minua, kalvakka ja haalistunut sisareni ei tahdo jäädä yksin portaille. Hiljaa kävelemme pellonreunalle, sinne, missä ei ole miestä, ei edes lintuja. Pelkkää öistä, hapertuvaa usvaa.

”Hän ei ole täällä tänään”, Kaisa kuiskaa. ”Hän on puhunut minulle kaikenlaista.”
En sano mitään. Sanani voivat rikkoa sen, mitä Kaisa yrittää rakentaa. Annan hänen puhua nyt, kun hän on siinä, melkein vierelläni.
”Markku-pappa. Sehän hänen nimensä oli. Sen miehen. Meidän isoisämme. Mummin entinen mies.”
Lähemmäs. Kaisa on yhä siinä, hän pääsee kiinni asiaan, en uskalla edes kohdistaa katsettani suoraan häneen, ettei hän lopeta puhumista.

”Minä näin hänet ensi kertaa täällä”, Kaisa sanoo ja osoittaa muutaman metrin päähän. ”Hän seisoi tässä ja sanoi, että tämä on hänen suosikkipaikkansa. Muistatko sinä häntä?”
Isoisä. Hymyileväiset kasvot, paksut viikset ja aina hattu peittämässä kaljuuntuvaa, harmaata tukkaa. Markku oli onnellinen mies, kunnes maa vei hänet. Kaisa on oikeassa, isoisän ruumista ei koskaan löydetty. Sitten Helmi otti Raunon, eikä mistään enää puhuttu. Isoisä sai jäädä luonnolle, emme voineet tehdä muuta kuin muistaa tyhjää hautaa, viedä kivelle kynttilöitä.

Nyökkään siskolleni. Muistan minä Markun.
”Hän ei ole päässyt lepoon. Miksi niin moni jää levottomana kulkemaan tänne?” Nyt Kaisan puhe on nopeampaa, kiihkeämpää. ”Ruumis on jo kauan sitten mädäntynyt, luonto on rikkonut sen. Mutta luut. Ne ovat vielä jossakin. Hän ei nuku.”
Sisareni alkaa täristä. Vien käteni hänen harteilleen, pidän tiukasti kiinni.

”Kaisa, Kaisa rakas, sinä näit unta”, minä sanon yöhön. ”Ei hätää. Se oli pelkkää unta, isoisä on kuollut kamalan kauan sitten.”
”Luut ovat varmasti vielä kovat ja ehjät. Multaiset.”
”Kaisa, ole kiltti, yritä edes…” Ääneni katkeaa. Siskon silmät ovat suuret ja kehonkieli jännittynyt.

Kaisan silmissä välähtää, vauhkoontunut saaliseläin repii itsensä otteestani ja perääntyy kuin kynteni ja hampaani olisivat aikeissa uppoutua lihaan. Kaisa pudistaa päätään, en tiedä, tekeekö hän niin itselleen vai minulle.

”Hän ei saa nukkua kuten me muut”, Kaisa sopertaa vaikealla äänellä. ”Hän on jumissa. Katso peltoa, katso Elias, se muistaa, mutta ei kerro meille.”
”Kaisa…”
”Minä… minä tahdon vain auttaa.”
”Tule, mennään sisälle nukkumaan. Mummi ja Raunokin ovat jo unessa.”

Kaisa pudistaa päätään. Eleissä on vielä jotakin maanista, liian nopeaa ja katkonaista, jotta uskaltaisin koskettaa sisartani jälleen. Ojennan sormeni varovasti häntä kohti, maanittelen kuin kissaa.

”Olen niin pahoillani siitä, mitä sinulle kävi. Olen pahoillani, etten ollut siellä. Mutta me olemme nyt molemmat täällä, tule, mennään jo sisälle, ole kiltti, Kaisa.”
Sisko kääntää peuramaisesti päätään.
”Elias?”
”Kyllä, se olen minä, Elias vain. Isoisä on kuollut. Mennään me nukkumaan.”
”Luut hapertuvat nopeasti.”
”Eivät haperru, Kaisa, nyt me menemme sisälle taloon.”

Astun lähemmäs, mutta Kaisa väistää, pakenee kuin aikoisin satuttaa häntä, omaa siskoani. Minä tiedän, mitä hän ajattelee, miksi hän näkee palasia menneestä. Jokin asetus hänen päänsä sisällä on mennyt kamalalla tavalla väärin, muistot hänen omasta elämästään ovat asettuneet päällekkäisiksi. Kolari, hänen onnettomuutensa ja isoisän kuolema lapsuudessa ovat yhtä ja samaa, siskoni ei enää erota niitä toisistaan. Kenen luita hän ajattelee puhuessaan niistä? Miehensäkö, miehensä ja heidän ystäviensä?

”Kaisa…” Haluaisin pahoitella sadasti, kertoa, kuinka paljon rakastan häntä ja kuinka pahoillani olen siitä, että hän menetti kolarissa kaiken. En kuitenkaan sano mitään. Käännyn vain. Pelkäävälle eläimelle ei saisi kääntää selkäänsä, mutta käännyn kohti taloa. Hennot askeleet juoksevat vierelleni.

Yllättäen Kaisa tarttuu minua kädestä, aivan kuten ennenkin. Hän vilkuilee vuoroin minua, vuoroin taakse jäävää pellonreunaa.
”Hän on siellä jälleen, Elias, katso! Hän tahtoo kertoa minulle jotakin.”
”Varmasti”, menen leikkiin mukaan, ”mutta niin tahtovat unetkin. Katsopas, siinä ovi jo onkin.”

Avaan oven, vedän levottoman siskon mukanani. Hän jää katselemaan ikkunasta ulos, kiskon hänet kohti hänelle pedattua vierasvuodetta, joka on lojunut tyhjänä jo ties kuinka monta yötä. Asettelen ja peittelen kuin lapsen eikä aikuisen naisen, jolla oli hetken oma elämä ennen kaiken rikkoutumista. Vasta, kun Kaisan silmät ovat kiinni ja rinta kohoilee, kävelen takaisin tupaan. Seinäkello tikittää, minä en nuku. Katseeni harhailee ikkunaan, pellonreunalle. Käännän pääni. Jos pellolla on joku, jos isoisäni seisoo siellä odottaen siskoani, kesäyö saa viedä odotuksen mennessään.

*

Heinäkuu kuluu verkkaisesti. Autan pihatöissä, korjaan verstaan oven ja rakennan kissalle uuden kiipeilypaikan. Hakkaan halkoja, tuon lämmön tupaan. Kesäyöt pimenevät kohti elokuuta, utuisuus pellolla pysyy, samoin hämärä siskoni katseessa.

Eräänä yönä uni ei saa minua kiinni, kävelen paljasjaloin ulos kuten yönä, jona saavuin tänne. Moni yö on sitä seurannut, moni epätoivoinen yritys palauttaa hehku siskoni silmien taa. Kävelen ulos, hämärä on laskeutunut kattojen ylle. Pellonreunassa seisoo valkea hahmo, hiukset tummina vasten valkoista, paljasta selkää. Kaisa.

Kun Kaisa kääntää katseensa, aika laskostuu harteilleni, pysähdyn. Tiedän, että se, mitä näen sisareni kasvoilla, pinttyy verkkokalvoilleni lopuksi ikääni. Vapisen, vien kädet keholleni, en enää tiedä, mitä teen. Hetki on ohi nopeasti, Kaisa kääntyy, osoittaa kädellään pellon takana kohoavaan metsään. Kuljen hänen vierelleen, vapisten vieläkin. En uskalla kohdata hänen kasvojaan. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista ihmisen piirteillä.

Katson sisareni osoittamaan suuntaan. Metsä kohoaa pellonreunasta tummempana kuin yö.
”Tuollako?”
Kaisa nyökkää. Silloin minä tiedän.
”Mennään.”
Lähden kävelemään pellon halki, siskoni seuraa minua merkillinen ilme kasvoillaan. Me kävelemme, kunnes menemme metsään, kunnes Kaisa pysähtyy ja käskee kaivaa.

”Oletko varma?”
”Olen. Hän tietää nyt.”
”Hyvä on.”

Minä uskon, koska se, mitä siskoni kasvoilla näkyi, ei lähde mielestäni koskaan. Sen vuoksi minä uskon mitä tahansa todeksi. Kaivan pehmeää maata pelkillä käsilläni, multaa on kynsieni alla, maa haluaa minut omakseni. Mutta minä kaivan, ja Kaisa kaivaa kanssani.

Aamun ensimmäiset linnut laulavat jo, valo sirottuu kuusien välistä, kun kynteni kohtaa jotakin kovaa. Tiedän katsomattakin, mikä se on. Kaisa katsoo minua. Aamun hennossa valossa uskallan katsoa häntä jälleen, näen hymyn hänen kasvoillaan. On kuin verho olisi vedetty siskoni yltä, hänen silmänsä säkenöivät ja väri on palannut hänen ihoonsa.

”Se on Markku”, Kaisa kuiskaa. ”Nämä ovat hänen.”
Käteni lepää hieman tummuneen, yhä kovan luun päällä. Nyökkään. Isoisä jäi niin lähelle kotia, niin lähelle rakastamaansa peltoa, jolta linnut lensivät pois yön tullen.
”Minä pidin hänelle seuraa. Hän ymmärsi minua, ja nyt minä autoin häntä.”

Ilo paistaa siskoni kasvoilta. Kumarrun lähemmäs, vien multaiset käteni hänen ympärilleen. Öinen ilme ei palaa enää, tiedän sen. Mitä onkaan tapahtunut, on jäänyt taakse, kesäiseen, pimenneeseen yöhön, joka on vetänyt painonsa yltämme. Halaan Kaisaa, hän halaa minua, ja me nauramme, vaikka en ymmärrä, mitä on tapahtunut, miksi me olemme siinä. Kaisa on lämmin minua vasten. Enkä minä voi lopettaa nauramista.

*

Kun Markku-papan luut haudataan asianmukaisesti, kun Helmi on itkenyt, kiitellyt ja itkenyt lisää, kesä on ohi. Linnut ovat alkaneet koota siipiään ja lähteä, jättää lämpöään menettävän maan. Elokuu pakkaa tavarani pieneen matkalaukkuun. Löydän itseni juna-asemalta, Helmin ja Raunon vanha Toyota seisoo parkkipaikalla ja he edessäni.

”Kiitos, Elias, aivan kaikesta”, Helmi sanoo pyyhkien kyyneliä silmäkulmastaan. ”En tiedä, miten sinä ja Kaisa sen teitte, mutta…” Helmin ääni murtuu. Hänen entinen miehensä on vihdoin haudattu kunnolla. Kesä saa lähteä, sen työ on tehty.
”En minäkään”, sanon hiljaa, ”mutta Kaisa on nyt parempi. Paljon parempi. Te voitte viedä häntä ympäri kylää vielä elokuun, näyttää vähän elämää. Sitten kun hän on valmis, hän palaa kotiin.”
”Sinä pelastit siskosi.”

Rauno kävelee vaimonsa vierelle, hymyilee minulle vaivalloisesti. Kiitos lepää hänenkin silmissään.
”Teit miehen työn”, Rauno sanoo taputtaen minua olkapäälle, ”enkä nyt tarkoita sitä verstaan ovea.”
Minä nauran. Nauramme yhdessä, Helmi yhä kyyneleet silmissään. Halaan heitä kumpaakin, käsken viedä Kaisalle viimeiset terveiset. He kiittelevät vuolaasti, Raunokin. Minä päästän irti, kun juna saapuu.

Junassa on kuuma, ilta-aurinko häikäisee, kun katson ikkunasta ulos heiluttaakseni laiturilla seisoville Helmille ja Raunolle. Ajattelen kesää. Ajattelen heitä ja Kaisaa, siskoani, jonka sain takaisin. Multaa on kynsieni alla vieläkin.

Kun juna lähtee, minä katson viimeisen kerran Helmiä ja Raunoa. On kuin heidän takanaan seisoisi kolmaskin seuralainen, mies hattu päässään. Räpytän silmiäni, heijastus estää minua näkemästä enempää. Juna lähtee, ihmiset jäävät heijastukseen, ja minä tiedän, että mitä ikinä näinkin, on vain osa elämää täällä. Osa iltoja, jotka taittuvat yöksi usvan laskeutuessa pellolle ja lintujen lentäessä kohti lähestyvää talvea.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: epilogi


Epilogi: Uusi aamu

Auringon kajo erottuu taivaanrannasta, kun Mariel kulkee paljain jaloin hiekalla Avani ja Larus perässään. Avani kävelee tottunein askelin, Larusin askellus on yhä varovaista, hän kävelee kuin kipu kulkisi yhä joka askeleella mukana. Mariel ja Avani odottavat häntä, Mariel ojentaa kätensä hänen saavuttaessa heidät.

Aavikolla ei tuule vielä, Mariel kuljettaa ystävänsä halki yön ja aamun rajan. Hiekka ei polta vielä kunnolla, hymy kareilee Marielin kasvoilla, kun hän pääsee dyynien päälle. Aurinko tervehtii häntä kauempaa, kohoaa kehäksi taivaanrantaan. Avani ja Larus kävelevät hänen vierelleen, molemmille puolelle.

Täällä Mariel ei ole kuningas. Hänen kruununsa lepää palatsissa, valtakuntansa unen otteessa. Tässä hetkessä Mariel on nuori poika, joka on kulkenut pitkän matkan kahden ystävänsä kanssa ja päässyt takaisin kotiin.

Minä halusin näyttää tämän teille”, Mariel sanoo auringonkajon värjätessä yön reunan punallaan. ”Tämä on kauneinta, mitä Adamantiassa on.”
Mariel, tämä on…” Avanin henki salpautuu. Mariel tietää, mitä nainen ajattelee. Punainen taivas on kauniilla tavalla tuttu.
Minulla on ollut ikävä aamuja Adamantiassa”, Larus sanoo hiljaa, ”hirvittävä ikävä…”

Mariel vie kätensä Larusin ja Avanin omille ja puristaa lujaa. Ei pitääkseen ystäviään ikuisesti itsellään, vaan kiittääkseen siitä, että juuri he ovat kulkeneet yhden matkan alusta loppuun hänen kanssaan. Pysyneet hänen vierellään.

Aamu kohoaa taivaalle, aurinko tervehtii kulkijoita. Mariel antaa lämpimän hehkun täyttää sisimpänsä. Avani kohottaa kätensä ja osoittaa kajastusta.

Katso, Mariel. Aurinko nousee jälleen.”

Jonne taivaat eivät näe: luku 31


Luku 31: Koti kultareunuksinen

Kuuma hiekka ottaa matkaajat vastaan. Polte on kova, mutta ei sietämätön, kun Mariel tömähtää hiekalle Larus yhä tiukasti sylissään. Valkoinen valo kieppuu näkökentän taustalla, Mariel räpyttelee silmiään tottuakseen vaaleaan hiekkaan ja ylhäältä porottavaan aurinkoon. Harteille tippuu valoa. Taivas ei ole enää punainen vaan selkeän sininen, aurinko paistaa korkealta kullanhohtoisena. Mustaa aurinkoa ei ole.

Avani”, Mariel henkäisee etsien ystäväänsä katseellaan, ”Avani, katso, valoa…”
Aurinko ei ole enää musta. Me ehdimme.” Avanin ääni murtuu. Nainen vetää syvään henkeä, murhe ja ilo vuorottelevat kasvoilla. Miten paljon on jo takana, miten paljon on lopullisesti jäänyt sinne.
Me olemme vihdoin täällä. Mariel, sinä näet jälleen auringon.”

Avani raahautuu lähemmäs, vie molemmat kätensä Marielin kaulalle ja painautuu ystäväänsä vasten ilman ajatustakaan siitä, että Mariel on mies ja sen vuoksi automaattisesti ihminen, jota hänen täytyy pelätä. Miellyttäjien taloissa Avani oppi koskettamaan miestä oikealla tavalla. Marielia koskettaessaan hän ajattelee vain heidän selvinneen.

Kun Avani päästää irti Marielista, molemmat katsovat vuoroin Marielin sylissä makaavaa Larusia, vuoroin kuumalle hiekalle jäänyttä Floriania. Kumpikaan ei selvinnyt, ei oikeasti. Larus hengittää yhä, mutta hänen silmänsä seisovat tyhjinä. Kun toivo kerran lähtee, se kovertaa jotakin tyhjäksi juostessaan ulos.

Larus, katso, me olemme jälleen kotona”, Mariel kuiskaa. ”Katso.”
Hän ei kuule sinua. Olen nähnyt paljon ihmisiä tuossa tilassa. Namyriassa se oli yleistä. Hänen tilassaan olleet naiset yleensä poltettiin hengiltä, jotta heidän jäännöksensä oli helpointa siivota pois.”
Mariel säpsähtää.
Anteeksi, tarkoitin vain, että tuosta tilasta ei välttämättä ole paluuta. Namyria oli Namyria. Minun ei tarvitse kantaa sitä enää mukanani, Javirkin on minut selvinneeksi katsonut.”

Mariel nyökkää. Korkealla taivaallla lentää kultasiipinen lintu. Se lentää liian korkealla, jotta siipien ja pyrstön muotoa näkisi, mutta kultaisen hohteen erottaa hiekalle saakka. Elävä, hengittävä aruni on saapunut tervehtimään kotiin palanneita.

Minä hoidan hänet kuntoon”, Mariel sanoo. Ääni on vahva. Käsi silittää Larusin mustaa, selkämittaiseksi kasvanutta tukkaa. ”Olen ennenkin pitänyt huolta ihmisistä. Me olemme Larusin kanssa olleet liian kauan yhdessä, jotta antaisin hänen noin vain vajota itseensä.”
Meistä kukaan ei ole enää ennallaan tämän jälkeen. Pystytkö sinä kantamaan myös hänen surunsa?” Avanin katse käväisee Florianin hengettömässä ruumiissa, kun hän puhuu.

En jätä veljeäni yksin järkkyneen mielensä kanssa”, Mariel jatkaa päättäväiseen sävyyn. ”Ja mitä isääni tulee…” Huokaus. Syvä, kaiken kuullut. ”Kunpa olisin voinut puhua hänen kanssaan kunnolla.”
Sinulla on yhä Larus. Hän taisi tuntea isäsi melkoisen läheisesti.”

Mariel katsoo sylissään makaavaa ystäväänsä, jonka epätoivo ja pelko ajoivat hänen isänsä käsivarsille. Mariel on jo antanut anteeksi. Hän ei voi kenties koskaan ymmärtää, kuinka hänen isänsä päätyi Larusin iholle. Jokin oli mennyt rikki Florianissa jo ajat sitten. Äitikään ei ole enää kertomassa. Nyt Mariel ymmärtää, mikä äitiä järkytti, mikä sai äidin vaeltelemaan tulikuumalla aavikolla itsensä hengiltä.

Minulla on paljon hyväksyttävää”, Mariel huokaa, ”mutta nyt meillä on aikaa. Meidän pitää vain palata linnaan, kohdata omani jälleen.”
He ovat ylläpitäneet toivoa. Taivas on tullut kirkkaaksi.”
Mariel nyökkää. Helpotus kulkee pitkin kurkkua, kohoaa ylemmäs. Kyyneleet kohoavat silmiin, mutta eivät putoa poskille. Mariel on jättänyt kyyneleensä taa, hän ei vielä ymmärrä kaikkea kokemaansa. Hän itkisi isäänsä ja menettämäänsä vasta paljon myöhemmin.

Me selvisimme”, Mariel sopertaa, ”me todella selvisimme tänne saakka…”
Minä valitsin oikean ihmisen, johon uskoa. Voit kuvitella, että kaiken kokemani jälkeen en usko enää kovin useaan asiaan.”
Avani, kiitos. Aivan kaikesta.”

Avanin käsi hakeutuu Marielin olalle, pitää lujaa kiinni kuin veljestä, jota hänellä ei koskaan ollut. Ei Namyrian kaltaisessa maassa veljellä olisi mitään tehnyt. Nyt Avanilla on Mariel, eikä hän enää koskaan katso miehiä samalla tavalla. Pelko jäytää yhä rintaa, mutta ei Marielin kanssa. Mariel ei ole pelkkä mies, hän on aurinko, valo kulkee hänen kanssaan, missä hän ikinä meneekin.

Kiitos kuuluu myös sinulle. Minä taisin olla oikeassa, sinä löysit tältä matkalta jotakin muutakin kuin totuuden isästäsi.”
Vaisu hymy käväisee Marielin huulilla.
Minä olen nyt Adamantian kuningas, jos he hyväksyvät minut. Minua pelottaa edelleen. Onko yksikään lempeä ihminen koskaan ollut hyvä hallitsija?”
Yksinomaan sinä olet pitänyt heidän toivoaan yllä. Se palautti valon tälle maailmalle. Minä ja Larus menetimme maailmamme, mutta kodin voi luoda minne tahansa. Minä en jää ikävöimään Namyriasta mitään muuta kuin öisin laulanutta taivasta, joka piti minut järjissäni. Tämän maailman kauneus korvaa sen tuhatkertaisesti, jos vain sallit minun jäädä.”

Mariel nyökkää. Hymy leviää kasvoille, pysyy.
Tietenkin”, hän kuiskaa, ”Adamantia on sinun kotisi nyt ja myöhemminkin. Voit mennä ja tulla miten haluat, en kahlitse sinua, jos tahdot kulkea porteista.”
Aion palata Ildarieniin Khindan luo vielä myöhemmin.”
Saat aina tulla takaisin. En sulje oviani sinulta.”

Marielin puhuessa Avani nousee ylös. Vaatteiden keltainen kangas on repaleina, ainoastaan kultainen koru ranteessa on ehjä. Avani tarttuu siihen, kiskaisee sen irti ja katsoo sitä pitkään. Viimeistä muistoa kodistaan, viimeistä muistoaan Alyasta. Avani antaa kevyen tuulenvireen viedä korun mukanaan, se katoaa hiekkaan.

Olen valmis jatkamaan eteenpäin”, Avani sanoo. ”Menemmekö palatsiin? Kansalta pitää kysyä, kauanko olimme matkassa. Aika kun ei ole koskaan puolellamme.”
Mariel naurahtaa ja nostaa itsensä varovasti ylös, jotta ei tiputa Larusia.
Jaksatko sinä kantaa isän?”
Jaksan. Nyt olen vihdoin luopunut raskaimmasta taakastani.” Ranne on tyhjä, koristelematon.

Avani tarttuu sanaakaan sanomatta Florianiin ja nostaa miehen selkäänsä. Mariel ei tiedä, paljonko nainen on joutunut elämänsä aikana kantamaan, mutta Florianin Avani kantaa ongelmitta, valittamatta kertaakaan.

Kaupungin tornit ja ihmisvilinä ovat ennallaan. Tuttuja kasvoja, hymyjä, hämmästyneitä ilmeitä. Kyyneliäkin. Mariel, Avani ja Larus otetaan lämpimin kasvoin ja ojennetuin käsin vastaan, kun he kulkevat kaupungin halki kohti palatsia.

Me olemme kotona”, Mariel kuiskaa Larusille tietäen, että tämä kuulee hänet yhä. ”Me olemme vihdoin kotona.”

*

Vasta kaksi viikkoa Florianin suurieleisten hautajaisten jälkeen Larus puhuu ensimmäisen kerran. Mariel on saanut hänet pestyä ja ruokittua ja on laskenut hänet sängylle, peitellyt viimeisen päälle, kun hän nostaa katseensa ja ymmärtää.

Mariel.”
Marielin kasvot kirkastuvat. Varovasti hän sipaisee ystävänsä poskea.
Mariel…” Sanat hakevat paikkaansa. ”Minä olen pahoillani…”
Sinun ei tarvitse olla. Sinä olet hengissä ja me olemme turvassa.”
Kuningas.”

Hetken Mariel kuvittelee Larusin puhuvan Florianista.
Ei, isä on kuollut. Hän kuoli sinun syliisi, kun olimme vielä Enfallassa.” Mariel hämmentyy omasta äänestään. Hän kykenee puhumaan isänsä kuolemasta niin kevyesti, tiputtamaan sanat huuliltaan ilman vihlovaa kipua.
Minä tarkoitin sinua. Sinä olet nyt kuningas.” Hymyntapainen käy Larusin huulilla. Onni läikähtää Marielin rinnassa.
Niin, veli rakas, minut kruunataan muutaman auringonnousun kuluttua. Koko kansa on valmistellut sitä.”

Larus kampeaa itsensä ylös. Liike on nopea, poika on kaatua takaisin makuulleen miltei heti. Mariel antaa Larusin toimia itse, kokeilla, jaksavatko hänen jalkansa jo kantaa, vai istuvatko suru ja järkytys niissä vielä liiaksi.

Avani on yhä hengissä, eikö niin? Minä en koskaan tainnut sanoa hänelle ainuttakaan kaunista sanaa. Onko hän yhä Adamantiassa?”
On hän. Adamantia on nyt Avaninkin koti.”
Minun täytyy varmaan palata kehälle.”
Mistä sinä oikein puhut? Sinä kuulut minun rinnalleni. Veljeni, ystäväni, en päästä sinua enää silmistäni, nyt, kun minulla jälleen on molemmat silmät.”
Minä petin sinut kuolleen maailman vuoksi.”
Sinä et voinut tietää, miten Enfallalle kävisi.”

Larus pudistaa päätään. Epätoivo istuu yhä hänen harteillaan. Mariel tietää, millaista taakkaa Larus on joutunut kantamaan. Moni ei puhuisi tai kävelisi enää koskaan. Larus on sentään saanut äänensä jälleen kuuluviin.

Tiesin minä. Siksi minä tännekin tulin ja päädyin… päädyin isäsi luo.” Larus ei enää katso Marielia silmiin. ”Sitä minä en koskaan uskalla pyytää sinulta anteeksi. Se häpeä on pitänyt minut pitkään hiljaa. Kuinka hautajaiset sujuivat?”
Isän ruumis kannettiin kunniakujalta An-Edilien hautakammioon kaupungin toiselle laidalle. Ne olivat kauniit juhlat. Paljon aurinkokuvioita, kirkkaita kukkia ja laulua. Kansan laulu saatteli hänet viimeiseen lepoonsa. Kukaan ei koskaan saa tietää, kuinka hän miltei tuhosi maailmansa menetettyään itsensä.”

Vaisu nyökkäys. Hymy, joka pyyhkiytyy pian pois. Larus tarraa kiinni Marielin ranteesta.
Onneksi Adamantia on yhä kunnossa. Minä menetin Enfallan, mutta se oli menetetty jo silloin, kun pakenin sieltä ensi kertaa.” Larus laskee jalkansa lattialle, hapuilee kosketuspintaa maattuaan useita auringonnousuja hämärässä huoneessa.
Sinä et ansaitse menettää mitään. Sinun ansiostasi minä olen yhä tässä. Kiitos sinulle, että Adamantia selvisi. Kun sinusta tulee kuningas, tällä maailmalla on vielä useita vuosia edessään.”

Mariel onnistuu hymyilemään. Larusin usko lämmittää hänen rintaansa.
Minun isäni on myös kuollut, eikö olekin? Me jätimme hänet Enfallaan. Hänet ja Darlanganin.”
Mariel vain nyökkää.
En muista lopusta paljoakaan. Muistan huutaneeni. Taivas oli halkeamilla.” Larus värähtää.
Sinun ei tarvitse muistella sitä juuri nyt.”
Kenties ei nyt, mutta joskus minun on ajateltava se loppuun. Etten päädy tekemään niin kuin nyt tein. Minun ansiostani sinä, Avani, Darlangan ja moni enfallalainen joutui kärsimään.”

Kun Larus nousee ylös, Mariel on valmis ottamaan hänet kiinni, jos hän kaatuu. Varovaisia askelia. Ne kantavat. Larus kävelee marmoripöydän luo, ottaa tukea, ymmärtää, että hänen jalkansa kestävät kävelyä. Hymy leviää kasvoille.

Minä elän”, Larus huokaisee. Äänessä on myös surua. Mariel tietää, ettei se lähde kenties koskaan. Hänkin kantaa paljon mukanaan vielä kuninkaanakin.
Niin elät. Me kaikki elämme. Taivaat eivät ole sulkeneet meiltä silmiämme.”
Larus nojaa yhä pöytään, hengittää raskaasti, päästää sitten jälleen irti ja kävelee takaisin Marielin luo. Mariel on puettu kultaan ja silkkiin, ruskeat kiharat ovat letillä selässä. Mariel näyttää kuninkaalliselta ja kauniilta. Aivan itseltään.

Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi? En pyydä sitä sinulta. En ole sen arvoinen, että voisin.”
Olen jo antanut. Kauan sitten.” Pieni tauko, hengenveto. ”Kuule, kerro minulle eräs asia. Sen jälkeen meidän ei tarvitse puhua tästä aiheesta hetkeen. Voimme palata siihen paljon myöhemmin. Minä en ole juuri miettinyt sinua ja isääni, en ole voinut. Mutta kerro minulle, rakastitko sinä häntä? Rakastiko hän sinua?”

Larusin kulmat kohoavat. Hän näyttää lapselta, joka ei tiedä, mistä häntä syytetään.
En tiedä”, Larus huokaisee, ”en todella tiedä. Yhden ainoan kerran minä kipusin hänen syliinsä ajatellen, että tarvitsen häntä. Pyysin häntä pitämään minua sylissään koko yön, sanomatta sanaakaan. Ihan vain siinä hänen lähellään. Hän teki niin eikä kysynyt, miksi. Silloin minä ajattelin, että voisin rakastaa häntä.”
Mariel nyökkää. Se riittää hänelle.
Hänestä minä en tiedä. Hänestä kukaan ei tiennyt, voimme vain arvailla, eikä meidän kannata tehdä sitäkään.”

Siitä Mariel on samaa mieltä. Hän lähti etsimään Florian An-Ediliä, haavoittunutta, rikkoutunutta miestä, jonka sijasta hän löysi paljon muuta. Hän on itkunsa itkenyt ja kantaisi mielessään mieluummin sitä miestä, joka oli hänelle isä, joka hymyili nostaessaan hänet harteilleen. Larus jää muistelemaan toisenlaista Floriania, kansa omaansa. Mitä ikinä Adamantian entinen kuningas olikin, saisi jäädä hautakammion syvyyksiin keräämään pölyä ylleen.

Mariel tarttuu Larusia kädestä, varmistaa, ettei hänen ystävänsä kaadu.
Menisimmekö katsomaan Avania? Hän on hovitiikerin luona. Minähän lupasin esitellä sen hänelle. Hän on kovin mieltynyt siihen.”
Larus hymyilee.
Mennään vain. Nyt, kun meillä on kaikki aika maailmassa.”
Niin. Meillä on kaikki aika.”

*

Päivänä, jona Mariel kruunataan kuninkaaksi, auringonvalo tippuu palatsin avonaisista ikkunoista sisälle, värjää lasiset koristeet kymmeniin eri sävyihin. Palatsin suurin sali on täynnä väriä ja loistoa. Paikalle saapunut kansa katsoo, kuinka auringon symbolia vaatteissaan kantava Mariel kulkee salin päästä päähän vastaanottamaan kultaisen kruunun otsalleen.

Larus ja Avani ovat yleisössä, seisovat aivan lähellä Marielia. Lasi-ikkuna heijastaa arunin kuvan lattiaan, kun Mariel polvistuu. Kruunu lasketaan hänen ruskeille kiharoilleen. Hän nousee ylös, kohtaa hymyilevät kasvot. Hetken pelko lepää hänen sisällään, hän on nyt Adamantian hallitsija. Hänen tekonsa määrittäisivät maailman kohtalon.

Sitten kansa alkaa taputtaa. Hymy leviää kasvoilta toisille. Lopulta Marielin huulet taipuvat varovaiseen hymyyn, joka levenee paljastamaan valkeat hampaat. Marielin kullanruskeat silmät kohtaavat Larusin ja Avanin katseet. Heidän silmänsäkin iloitsevat. Pelko sydämessä hellittää, valo kipuaa sen paikalle. Ihmiset polvistuvat yksi kerrallaan.

Mariel on kotona.

Jonne taivaat eivät näe: luku 30


Luku 30: Viimeiset tähdet

Enfallan taivas on punareunainen Marielin nähdessä isänsä. Molemmat silmät toimivat, kyyneleet ovat kastelleet posket. Varovaisin askelin Mariel kävelee katsomatta Faloniin saati enfallalaisiin. Jos Falon tahtoo hänen henkensä, tämän täytyy tehdä tehtävänsä. Mariel kävelee kuin jokainen askel polttaisi. Hän, joka on tanssinut tulikuumalla hiekalla, pelkää astella isänsä vierelle.

Hän palasi porteista hyvin pian lähdettyään”, Darlangan kuiskaa. ”Sen jälkeen hän ei ole muuta kuin tärissyt hillittömästi. Hänen silmänsä… sinä näet itsekin. Molemmin silmin.” Kevyt hymy. Varovainen. Onnentoivotus Marielin silmistä. Mariel katsoo, räpyttelee silmiään, katsoo pitempään. Edes kyyneleet eivät enää tule. Kuin jokin olisi kokonaan rikki.

Florianin silmät ovat täynnä kultaista nestettä. Sitä valuu poskille pieninä puroina, jotka polttavat ihon punaiseksi. Mariel ei erota enää valkuaista tai iiristä, on pelkkää kultaista, kasvoille valuvaa sotkua.

Larus…” Florianin äänikin on hajalla. Katkonainen. ”Mis-… missä… Larus on? Minä tahdon… Larusin.”
Enfallan nuori prinssi seisoo aivan Marielin vieressä, katsoo kaatunutta kuningasta aivan eri tavalla kuin Mariel. Larus laskeutuu polvilleen, sallii Darlanganin siirtää miehen kehon syliinsä. Maagi ja prinssi vaihtavat katseita Marielin vain katsellessa, kuinka hänen veljensä ja tuntematon nainen pitelevät hänen isäänsä.

Mariel ei tiedä, mitä Larus ajattelee, kun painaa pahasti haavoittuneen Florianin syliinsä ja silittää miehen kultaiseen nesteeseen sotkeutuneita kiharoita. Mariel ei ole koskaan nähnyt Larusia yhtä hellänä.

Flo, minä olen tässä. Olen tässä.” Larus, jonka piti kohdata Enfallan kuningas, pitää sylissään miestä, jota Mariel kutsuu isäkseen. Maailma ei toimi kuten kukaan haluaisi. Ihmiset kerääntyvät Florianin ja Larusin ympärille. Mariel ei enää tiedä, millaista näytelmää seisoo katsomassa.

Larus? Antakaa minulle Larus, minä tahdon… Larusin.”
Voi, minä olen tässä… Minä en lähde minnekään. Flo, kuuntele minua, olen aivan lähelläsi.” Larusin ääni on miltei murtua.
Olen… ikuinen. Kertokaa Larusille, että minä… olen vihdoin ikuinen.” Hymy. Tyhjät silmät. Kultaiset viirut poskilla.

Kouristus taivuttaa Florianin selkää, saa miehen liikkumaan kuin riivatun. Kuin nimettömät Vanían maailmassa. Mariel vie kädet suunsa eteen, ettei huutaisi. Florian kouristelee vielä muutaman kerran. Kivuliaan näköiset liikkeet lakkaavat kuin leikkaamalla. Florian lysähtää Larusin syliin.

Hiljaisuus. Enfallan taivas leimuaa punaisen ja oranssin sävyissä. Kukaan ei sano mitään. Enfallalaiset ovat kerääntyneet katsomaan näytelmää, jonka luonteesta eivät tiedä mitään. Mariel tietää siitä yhtä vähän kuin muut, mutta kuoleman hän tunnistaa sen nähdessään. Florianin rintakehä ei enää kohoile, kädet painuvat hervottomina vasten kehoa.

Larus silittää vielä Florianin hiuksia, kuin tämä olisi yhä siinä ja tuntisi hänen lämpönsä. Taivas punertaa aivan kuin lopun merkiksi. Kun Larus kohottaa kasvonsa, hän katsoo isänsä sijasta Marielia.

Minä olen pahoillani”, Larus sanoo äänellä, jota Mariel ei tunnista ystävänsä ääneksi. Se on kokenut liikaa. Murtunut. ”Olen pahoillani kaikesta. Aivan kaikesta tästä. Minä en pystynyt pelastamaan mitään. En ketään.”

Mariel astuu lähemmäs. Hän ei muista, miksi on lähtenyt matkalle, kun Larus katsoo häntä toivosta tyhjentynein silmin hänen isänsä hengetön ruumis sylissään. Mariel ei tiedä, miksi on siinä, miksi kaikista taivaista häntä katsoo juuri Enfallan irvokas, punaiseksi taittunut taivas.

Isä”, Mariel sanoo hiljaa, ”olisit vain kertonut. Koska tahansa. Olisit vain voinut sanoa.”
Mariel, hän on jo…”
Minä tiedän.” Mariel huokaisee syvään. Kuninkaalliset hautajaiset mustan auringon alla. Hänellä on nyt kaksi silmää ja Avanin toivo harteillaan. Hän selviäisi kyllä.
Larus, meidän täytyy…” Ääni katkeaa. Isä on kuollut. ”Me…”

Larus kampeaa itsensä ylös, jättää Florianin kehon makaamaan kylmään maahan. Adamantian kuninkaan silmät ovat yhä kultaisen nesteen peittämät. Larusin askeleet hapuilevat, mutta hän pysyy kahdella jalalla.

Meidän täytyy saattaa tämä loppuun, aivan”, Larus huokaa. ”Falon. Isä. Nytkö on se hetki, kun Enfallan kohtalo ratkeaa?”
Poikani, katso taivasta. Ei ole enää mitään ratkaistavaa.”
Mutta…”

Taivas vuotaa verta. Larus sulkee silmänsä, Mariel näkee, kuinka hänen ystävänsä käyttää kaiken voimansa pysyäkseen pystyssä. Mariel, joka uskoo jokaiseen, tietää, ettei Larus pysy kauaa jaloillaan. Larusin tahdonvoima on lopussa.

Enfallan ydin on mennyt rikki jo kauan sitten”, Falon jatkaa, ”aivan kuten sen pitikin.”
Miksi sinä…”
Et ole koskaan aiemminkaan halunnut tietää. Enfalla kuolee tänä yönä. Kun indigo peittää verenpunan, tähdet syttyvät ja sammuvat viimeistä kertaa. Ne lähtevät kanssamme.”
Miksi olet niin rauhallinen? Sitäkö sinä olet toivonut? Entä minä? Entä pelkosi minua kohtaan?”
Tulit liian myöhässä.” Hymy Falonin kasvoilla ei ole enää voitonriemuinen. Pelkästään väsynyt. ”Vaikka pienet kapinallisesi kuinka toivoisivat, tätä maailmaa ei enää pelasteta. Kaikkea ei voi pitää hengissä. Joskus jumalat kääntävät katseensa eikä sille voi mitään.”

Larus nyökkää. Pelkästään nyökkää. Keho vapisee jo, Mariel on valmis ottamaan veljensä kiinni ennen kuin tämäkin kohtaa kylmän maan. Marielin yllätykseksi Darlangan astelee Larusin luo ja tarttuu poikaa käsistä.

Sinä olet tehnyt tarpeeksi”, Darlangan kuiskaa. ”Mitään ei ollut tehtävissä silloinkaan kun lähdit. Me arvostamme, että olet yrittänyt.”
Larus pudistaa päätään. Ilme on epätoivon tyhjentämä. Edes kyyneleet eivät tule ulos.
Larus, minä avaan portit vielä kerran. Sinulla ja Falonilla ei ole mitään keskusteltavaa. Hänen ei tarvitse tappaa sinua. Te kaikki pääsette pois.”

Larus kohottaa mustan katseensa. Mariel näkee, kuinka jotakin hajoaa hänen ystävässään. Polvet valahtavat, Darlanganin hentojen käsien ote ei riitä pitämään prinssiä pystyssä. Larus vajoaa polvilleen maahan. Pää on painettu, Mariel ei erota katsetta.

Aluksi Larus vain inisee, päästää miltei inhimillistä ääntä. Sitten ääni kohoaa, muuttuu huudoksi punaiselle taivaalle. Larus huutaa, kunnes ääntä ei enää tule. Darlangan vetäytyy kauemmas, katsoo Falonia. Kuningas ei sano mitään, kun hänen maaginsa tekee jälleen oman tahtonsa mukaan ja avaa portit. Yksi kerrallaan pelastusta rukoilleet ihmiset astuvat vihreään kurimukseen, katoavat kehälle. Larus on lakannut huutamasta. Hän katsoo ilmeettömänä suu raollaan, kun ihmiset jättävät Enfallan viimeisen kerran. Ebba kävelee viimeisenä, hymyilee hiljaa prinssille.

Isä, kuinka sinä annat tämän tapahtua? Sinä haluat heidän kuolevan kanssasi. Olet tapattanut maagit, jotta tätä ei tapahtuisi, ja nyt sinä vain katsot heidän lähtöään.”
Falon ei sano mitään. Miehen väsyneillä kasvoilla on sama periksi antanut ilme kuin pojallaan.
Minä en pysty enää kontrolloimaan kaikkea.”
Sinä voisit yhä tappaa minut. Tai Darlanganin.”
Tämä maailma kuolee kuitenkin.”

Larusin tyhjä katse siirtyy Darlanganiin. Mariel ei enää ymmärrä, mitä Larus haluaa.
Darlangan? Entä sinä, mikset sinä tottele Falonia kuten tähän asti?”
Minun tottelemattomuuteni pelasti aikanaan sinut. Nyt se pelastaa ne, jotka vielä haluavat pelastua.”
Te ette ymmärrä.” Larus vie kädet hiuksilleen, alkaa haroa niitä. ”Te ette ymmärrä! Miksi te kaikki olette luovuttaneet, luopuneet itsestänne? Isä, sinä teloitit juuri suunnattoman määrän ihmisiä! Darlangan ilmaisi kuuluvansa puolelleni! Miksi te kaikki luovutatte nyt, annatte Enfallan kuolla?”

Mariel ei kestä enää. Sanat tippuvat hänen huuliltaan.
Larus, mitään ei ole enää tehtävissä. Katso taivasta.”
Mariel ei ole koskaan nähnyt Larusin valkeilla kasvoilla yhtä epätoivoista ilmettä.
Älä… älä sinäkin, älä, jos sinä luovutat, mikään aurinko ei enää koskaan paista.”
Paistaa, Larus, sinullekin. Mutta ei täällä.”

Jo vuosia Mariel on kuvitellut tietävänsä, miltä kuoleva maailma tuntuu. Adamantiassa hitaan hiipumisen saattoi tuntea. Mariel on kuitenkin ollut aina väärässä. Vasta Enfallan kylmässä ilmassa, leiskuvan taivaan alla hän ymmärtää, miltä tuntuu, kun ydin on todella rikki. Sen haistaa ilmasta. Mitään ei ole tehtävissä.

Larusin katse ei palaa ennalleen. Kylmäävä tunne räjähtää vasten Marielin sisäelimiä, kun Larus vie kädet ohimoilleen ja alkaa vapista hillittömästi.
Minkä vuoksi me olemme täällä? Kukaan ei kuitenkaan usko mihinkään.” Tauko, raskasta hengitystä. ”Aika juoksee pakoon, emme voi ymmärtää sitä. Me rakennamme linnoja, leikimme, että voimme tehdä jotakin meitä lähestyvälle tuholle. Olemme kaikki pohjimmiltamme tyhjiä.”

Päänpudistus. Mariel ei uskalla kumartua ja koskettaa veljeään. Larus menisi rikki yhdestä kosketuksesta.
Me rakastamme, me välitämme, mutta minkä vuoksi, mitä me saavutamme niillä, kun kaikkea ei voi pelastaa? Ystävyys, rakkaus, rikkaus, kaikki tyhjiä, merkityksettömiä. Tähdet eivät enää tuiki. Mitään ei ole jäljellä.”

Larus…” Mariel kumartuu Larusin vierelle.
Katso taaksesi!” Larusin ääni on hysteerinen. ”Katso, jäljellä on enää pelkkiä kuolleita! Tänne ei jää enää mitään.”
Minä tiedän. Tule kanssani, mennään kotiin. Kaikki toivo ei ole hiipunut maailmasta.”
Ja katso isääsi, Mariel, hän menetti järkensä jo kauan sitten ymmärtäessään, että ihmisen elämä on rajallinen. Sen vuoksi sinun maailmasi tekee nyt kuolemaa. Isäsi itsekkyyden ja pelon! Ei maailmassa ole muuta. Minäkään en ole koskaan toiminut muiden kuin itseni vuoksi, olen tehnyt kaikkeni oikeuttaakseni itselleni sen.”

Mariel vie kätensä tiukasti Larusin harteille ja puristaa.
Sinä olet minun veljeni, ja minä rakastan sinua. Sinä olisit pelastanut minut, vaikka minä tulin tänne omaa typeryyttäni vain sotkemaan kaiken. Vien sinut nyt kotiin.”
Larus pudistaa päätään.
En ansaitse sitä! En tunne mitään, ei ole enää mitään…”
Mariel kietoo kätensä ystävänsä ympärille, yrittää nostaa tätä ylös. Larusin jalat eivät kanna, ne ovat täysin hervottomat. Mariel nostaa Larusin syliinsä, linnunluinen ruumis ei paina paljoakaan Marielin käsivarsilla.

Katseita vaihdetaan. Mariel ja Avani nyökkäävät toisilleen. Avani nostaa Florianin ruumiin harteista ylös, Mariel luottaa siihen, että Avani jaksaa kantaa aikuisen miehen kehon Adamantian hiekalle saakka. Vähän vielä. Viimeiset askeleet.

Lopulta Mariel kohtaa Darlanganin ja Falonin. Hän ei osaa sanoa, kumpi on alistettu ja kumpi alistaja, kumpi on sydämeltään musta. Falon on mies, joka on tehnyt Larusista sellaisen kuin tämä nyt on. Mariel puristaa ystäväänsä rintaansa vasten ja kohtaa Falonin.

Me menemme nyt. Sinä et näe poikaasi enää koskaan.”
Falon nyökkää.
Tämä on Enfallan viimeinen yö. Minä kuolen pian.”
Sinä voisit vielä tulla mukaamme. Sinä ja viimeinen maagi.”
Naudahdus, valkean pään pudistus.
Ei, minä olen valinnut kohtaloni jo kauan sitten. Darlaa minä en sido itseeni, en enää. Saako kaltaiseni mies valita, kenen kanssa kuolee? En usko.”

Katumus? Ei, Mariel karistaa ajatuksen. Falonin silmät ovat liian mustat, liian pohjattomat piilottaakseen katumuksen. Tunne on jokin muu, kenties sen kaltainen. Teräväreunaisempi ja vaikeammin ymmärrettävä.

Minä kuolen kuninkaani vierellä”, Darlangan huokaa.
Sinun ei tarvitsisi”, Avani puuttuu keskusteluun. Nainen naiselle. ”Sinä et ole tehnyt mitään väärää.”
Kunpa tietäisit. Minun käteni ovat veressä. Menen minne tahansa, tekoni seuraavat minua, en ole elänyt vuosiin. Valitsin tämän elämän, kuljen sen loppuun.”

Mariel lukee pettymystä Avanin olemuksesta. Painettu pää, aavistuksen verran liian pitkäksi aikaa sulkeutuvat silmät. Mariel uskoo ymmärtävänsä tunteen alkuperän. Hän on juuri joutunut katsomaan, kuinka hänen oma isänsä kuolee hänen jalkojensa juureen näkemättä tai ymmärtämättä mitään ympäristöstään. Florian valitsi sen itse.

Me jäämme tänne”, Falon sanoo vetäen Darlanganin kiinni itseensä. Nainen nojaa kuninkaaseen kuin tahtoisi vielä pitää itsensä lämpimänä. ”Me jäämme katsomaan tähtien tippumista.”
Me menemme kotiin. Minä pidän Larusista huolta.” Mariel silittää Larusin selkää, poika ei reagoi, tämä on jo täysin maailmojen ulkopuolella.
Minä en koskaan tahtonut olla hänen isänsä. Tahdoin poistaa tekemäni virheen. Nyt sinä teet sen minun puolestani. Sinulla on aurinko silmissäsi, nuori mies, älä anna sen sammua. Maailmat ovat tarkoitettu sinun kaltaisillesi ihmisille. Minulle jäi vain tämä kuoleva kenttä, se sopii minulle paljon paremmin.”

Hiljaisuus. Taivas rakoilee. Mariel erottaa halkeamat kannella. Vihreä kurimus kieppuu heidän edessään, Mariel astelee sinne Larus sylissään suoden Falonille ja Darlanganille viimeisen katseen. Avani seuraa Florianin ruumis mukanaan. Vihreä hohde nielee kulkijat, vie heidät pois kylmenevästä maailmasta. Sitten se himmuu, lakkaa iäksi. Enfallan taivaan alla se ei enää syttyisi.

*

Taivas on tummansininen, tähdet sen kannella vavahtelevat, kuin taivas yrittäisi ripotella niitä pois. Viimeiset hetket. Meri pauhaa, lumi on lakannut satamasta. Veren haju kieppuu muistona taustalla, meren tuoksu pyyhkii sen pois. Darlangan ja Falon istuvat vierekkäin, kiinni toisissaan. He katsovat, kuinka taivas hajoaa hiljalleen pois.

Sinä jäit”, Falon kuiskaa silittäen Darlanganin mustia hiuksia. ”Kaikista ihmisistä saan olla täällä juuri sinun kanssasi.”
Minä en voinut lähteä. Kehällä ei ole sellaista maailmaa, jossa minä voisin olla elävä.”
Olen sinulle kiitollinen, Darla.”

Hymy. Darlangan ei koskaan lakkaa hymyilemästä kuullessaan lempinimensä miehen huulilta. Nainen painaa kevyen suudelman kuolevan maailman kuninkaan huulille. Suudelma maistuu anteeksiannolta. Kummaltakin.

Katso, Darla, ne tippuvat. Ne lähtevät kanssamme”, Falon sanoo hiljaa osoittaen yön tähtiä. Taivas vapisee. Darlangan ei näe enää tähtiä. Hän sulkee silmänsä ja nojaa Faloniin, kun vapina yltyy ja valon aalto pyyhkii heidän ylitseen.