perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: luku 30


Luku 30: Viimeiset tähdet

Enfallan taivas on punareunainen Marielin nähdessä isänsä. Molemmat silmät toimivat, kyyneleet ovat kastelleet posket. Varovaisin askelin Mariel kävelee katsomatta Faloniin saati enfallalaisiin. Jos Falon tahtoo hänen henkensä, tämän täytyy tehdä tehtävänsä. Mariel kävelee kuin jokainen askel polttaisi. Hän, joka on tanssinut tulikuumalla hiekalla, pelkää astella isänsä vierelle.

Hän palasi porteista hyvin pian lähdettyään”, Darlangan kuiskaa. ”Sen jälkeen hän ei ole muuta kuin tärissyt hillittömästi. Hänen silmänsä… sinä näet itsekin. Molemmin silmin.” Kevyt hymy. Varovainen. Onnentoivotus Marielin silmistä. Mariel katsoo, räpyttelee silmiään, katsoo pitempään. Edes kyyneleet eivät enää tule. Kuin jokin olisi kokonaan rikki.

Florianin silmät ovat täynnä kultaista nestettä. Sitä valuu poskille pieninä puroina, jotka polttavat ihon punaiseksi. Mariel ei erota enää valkuaista tai iiristä, on pelkkää kultaista, kasvoille valuvaa sotkua.

Larus…” Florianin äänikin on hajalla. Katkonainen. ”Mis-… missä… Larus on? Minä tahdon… Larusin.”
Enfallan nuori prinssi seisoo aivan Marielin vieressä, katsoo kaatunutta kuningasta aivan eri tavalla kuin Mariel. Larus laskeutuu polvilleen, sallii Darlanganin siirtää miehen kehon syliinsä. Maagi ja prinssi vaihtavat katseita Marielin vain katsellessa, kuinka hänen veljensä ja tuntematon nainen pitelevät hänen isäänsä.

Mariel ei tiedä, mitä Larus ajattelee, kun painaa pahasti haavoittuneen Florianin syliinsä ja silittää miehen kultaiseen nesteeseen sotkeutuneita kiharoita. Mariel ei ole koskaan nähnyt Larusia yhtä hellänä.

Flo, minä olen tässä. Olen tässä.” Larus, jonka piti kohdata Enfallan kuningas, pitää sylissään miestä, jota Mariel kutsuu isäkseen. Maailma ei toimi kuten kukaan haluaisi. Ihmiset kerääntyvät Florianin ja Larusin ympärille. Mariel ei enää tiedä, millaista näytelmää seisoo katsomassa.

Larus? Antakaa minulle Larus, minä tahdon… Larusin.”
Voi, minä olen tässä… Minä en lähde minnekään. Flo, kuuntele minua, olen aivan lähelläsi.” Larusin ääni on miltei murtua.
Olen… ikuinen. Kertokaa Larusille, että minä… olen vihdoin ikuinen.” Hymy. Tyhjät silmät. Kultaiset viirut poskilla.

Kouristus taivuttaa Florianin selkää, saa miehen liikkumaan kuin riivatun. Kuin nimettömät Vanían maailmassa. Mariel vie kädet suunsa eteen, ettei huutaisi. Florian kouristelee vielä muutaman kerran. Kivuliaan näköiset liikkeet lakkaavat kuin leikkaamalla. Florian lysähtää Larusin syliin.

Hiljaisuus. Enfallan taivas leimuaa punaisen ja oranssin sävyissä. Kukaan ei sano mitään. Enfallalaiset ovat kerääntyneet katsomaan näytelmää, jonka luonteesta eivät tiedä mitään. Mariel tietää siitä yhtä vähän kuin muut, mutta kuoleman hän tunnistaa sen nähdessään. Florianin rintakehä ei enää kohoile, kädet painuvat hervottomina vasten kehoa.

Larus silittää vielä Florianin hiuksia, kuin tämä olisi yhä siinä ja tuntisi hänen lämpönsä. Taivas punertaa aivan kuin lopun merkiksi. Kun Larus kohottaa kasvonsa, hän katsoo isänsä sijasta Marielia.

Minä olen pahoillani”, Larus sanoo äänellä, jota Mariel ei tunnista ystävänsä ääneksi. Se on kokenut liikaa. Murtunut. ”Olen pahoillani kaikesta. Aivan kaikesta tästä. Minä en pystynyt pelastamaan mitään. En ketään.”

Mariel astuu lähemmäs. Hän ei muista, miksi on lähtenyt matkalle, kun Larus katsoo häntä toivosta tyhjentynein silmin hänen isänsä hengetön ruumis sylissään. Mariel ei tiedä, miksi on siinä, miksi kaikista taivaista häntä katsoo juuri Enfallan irvokas, punaiseksi taittunut taivas.

Isä”, Mariel sanoo hiljaa, ”olisit vain kertonut. Koska tahansa. Olisit vain voinut sanoa.”
Mariel, hän on jo…”
Minä tiedän.” Mariel huokaisee syvään. Kuninkaalliset hautajaiset mustan auringon alla. Hänellä on nyt kaksi silmää ja Avanin toivo harteillaan. Hän selviäisi kyllä.
Larus, meidän täytyy…” Ääni katkeaa. Isä on kuollut. ”Me…”

Larus kampeaa itsensä ylös, jättää Florianin kehon makaamaan kylmään maahan. Adamantian kuninkaan silmät ovat yhä kultaisen nesteen peittämät. Larusin askeleet hapuilevat, mutta hän pysyy kahdella jalalla.

Meidän täytyy saattaa tämä loppuun, aivan”, Larus huokaa. ”Falon. Isä. Nytkö on se hetki, kun Enfallan kohtalo ratkeaa?”
Poikani, katso taivasta. Ei ole enää mitään ratkaistavaa.”
Mutta…”

Taivas vuotaa verta. Larus sulkee silmänsä, Mariel näkee, kuinka hänen ystävänsä käyttää kaiken voimansa pysyäkseen pystyssä. Mariel, joka uskoo jokaiseen, tietää, ettei Larus pysy kauaa jaloillaan. Larusin tahdonvoima on lopussa.

Enfallan ydin on mennyt rikki jo kauan sitten”, Falon jatkaa, ”aivan kuten sen pitikin.”
Miksi sinä…”
Et ole koskaan aiemminkaan halunnut tietää. Enfalla kuolee tänä yönä. Kun indigo peittää verenpunan, tähdet syttyvät ja sammuvat viimeistä kertaa. Ne lähtevät kanssamme.”
Miksi olet niin rauhallinen? Sitäkö sinä olet toivonut? Entä minä? Entä pelkosi minua kohtaan?”
Tulit liian myöhässä.” Hymy Falonin kasvoilla ei ole enää voitonriemuinen. Pelkästään väsynyt. ”Vaikka pienet kapinallisesi kuinka toivoisivat, tätä maailmaa ei enää pelasteta. Kaikkea ei voi pitää hengissä. Joskus jumalat kääntävät katseensa eikä sille voi mitään.”

Larus nyökkää. Pelkästään nyökkää. Keho vapisee jo, Mariel on valmis ottamaan veljensä kiinni ennen kuin tämäkin kohtaa kylmän maan. Marielin yllätykseksi Darlangan astelee Larusin luo ja tarttuu poikaa käsistä.

Sinä olet tehnyt tarpeeksi”, Darlangan kuiskaa. ”Mitään ei ollut tehtävissä silloinkaan kun lähdit. Me arvostamme, että olet yrittänyt.”
Larus pudistaa päätään. Ilme on epätoivon tyhjentämä. Edes kyyneleet eivät tule ulos.
Larus, minä avaan portit vielä kerran. Sinulla ja Falonilla ei ole mitään keskusteltavaa. Hänen ei tarvitse tappaa sinua. Te kaikki pääsette pois.”

Larus kohottaa mustan katseensa. Mariel näkee, kuinka jotakin hajoaa hänen ystävässään. Polvet valahtavat, Darlanganin hentojen käsien ote ei riitä pitämään prinssiä pystyssä. Larus vajoaa polvilleen maahan. Pää on painettu, Mariel ei erota katsetta.

Aluksi Larus vain inisee, päästää miltei inhimillistä ääntä. Sitten ääni kohoaa, muuttuu huudoksi punaiselle taivaalle. Larus huutaa, kunnes ääntä ei enää tule. Darlangan vetäytyy kauemmas, katsoo Falonia. Kuningas ei sano mitään, kun hänen maaginsa tekee jälleen oman tahtonsa mukaan ja avaa portit. Yksi kerrallaan pelastusta rukoilleet ihmiset astuvat vihreään kurimukseen, katoavat kehälle. Larus on lakannut huutamasta. Hän katsoo ilmeettömänä suu raollaan, kun ihmiset jättävät Enfallan viimeisen kerran. Ebba kävelee viimeisenä, hymyilee hiljaa prinssille.

Isä, kuinka sinä annat tämän tapahtua? Sinä haluat heidän kuolevan kanssasi. Olet tapattanut maagit, jotta tätä ei tapahtuisi, ja nyt sinä vain katsot heidän lähtöään.”
Falon ei sano mitään. Miehen väsyneillä kasvoilla on sama periksi antanut ilme kuin pojallaan.
Minä en pysty enää kontrolloimaan kaikkea.”
Sinä voisit yhä tappaa minut. Tai Darlanganin.”
Tämä maailma kuolee kuitenkin.”

Larusin tyhjä katse siirtyy Darlanganiin. Mariel ei enää ymmärrä, mitä Larus haluaa.
Darlangan? Entä sinä, mikset sinä tottele Falonia kuten tähän asti?”
Minun tottelemattomuuteni pelasti aikanaan sinut. Nyt se pelastaa ne, jotka vielä haluavat pelastua.”
Te ette ymmärrä.” Larus vie kädet hiuksilleen, alkaa haroa niitä. ”Te ette ymmärrä! Miksi te kaikki olette luovuttaneet, luopuneet itsestänne? Isä, sinä teloitit juuri suunnattoman määrän ihmisiä! Darlangan ilmaisi kuuluvansa puolelleni! Miksi te kaikki luovutatte nyt, annatte Enfallan kuolla?”

Mariel ei kestä enää. Sanat tippuvat hänen huuliltaan.
Larus, mitään ei ole enää tehtävissä. Katso taivasta.”
Mariel ei ole koskaan nähnyt Larusin valkeilla kasvoilla yhtä epätoivoista ilmettä.
Älä… älä sinäkin, älä, jos sinä luovutat, mikään aurinko ei enää koskaan paista.”
Paistaa, Larus, sinullekin. Mutta ei täällä.”

Jo vuosia Mariel on kuvitellut tietävänsä, miltä kuoleva maailma tuntuu. Adamantiassa hitaan hiipumisen saattoi tuntea. Mariel on kuitenkin ollut aina väärässä. Vasta Enfallan kylmässä ilmassa, leiskuvan taivaan alla hän ymmärtää, miltä tuntuu, kun ydin on todella rikki. Sen haistaa ilmasta. Mitään ei ole tehtävissä.

Larusin katse ei palaa ennalleen. Kylmäävä tunne räjähtää vasten Marielin sisäelimiä, kun Larus vie kädet ohimoilleen ja alkaa vapista hillittömästi.
Minkä vuoksi me olemme täällä? Kukaan ei kuitenkaan usko mihinkään.” Tauko, raskasta hengitystä. ”Aika juoksee pakoon, emme voi ymmärtää sitä. Me rakennamme linnoja, leikimme, että voimme tehdä jotakin meitä lähestyvälle tuholle. Olemme kaikki pohjimmiltamme tyhjiä.”

Päänpudistus. Mariel ei uskalla kumartua ja koskettaa veljeään. Larus menisi rikki yhdestä kosketuksesta.
Me rakastamme, me välitämme, mutta minkä vuoksi, mitä me saavutamme niillä, kun kaikkea ei voi pelastaa? Ystävyys, rakkaus, rikkaus, kaikki tyhjiä, merkityksettömiä. Tähdet eivät enää tuiki. Mitään ei ole jäljellä.”

Larus…” Mariel kumartuu Larusin vierelle.
Katso taaksesi!” Larusin ääni on hysteerinen. ”Katso, jäljellä on enää pelkkiä kuolleita! Tänne ei jää enää mitään.”
Minä tiedän. Tule kanssani, mennään kotiin. Kaikki toivo ei ole hiipunut maailmasta.”
Ja katso isääsi, Mariel, hän menetti järkensä jo kauan sitten ymmärtäessään, että ihmisen elämä on rajallinen. Sen vuoksi sinun maailmasi tekee nyt kuolemaa. Isäsi itsekkyyden ja pelon! Ei maailmassa ole muuta. Minäkään en ole koskaan toiminut muiden kuin itseni vuoksi, olen tehnyt kaikkeni oikeuttaakseni itselleni sen.”

Mariel vie kätensä tiukasti Larusin harteille ja puristaa.
Sinä olet minun veljeni, ja minä rakastan sinua. Sinä olisit pelastanut minut, vaikka minä tulin tänne omaa typeryyttäni vain sotkemaan kaiken. Vien sinut nyt kotiin.”
Larus pudistaa päätään.
En ansaitse sitä! En tunne mitään, ei ole enää mitään…”
Mariel kietoo kätensä ystävänsä ympärille, yrittää nostaa tätä ylös. Larusin jalat eivät kanna, ne ovat täysin hervottomat. Mariel nostaa Larusin syliinsä, linnunluinen ruumis ei paina paljoakaan Marielin käsivarsilla.

Katseita vaihdetaan. Mariel ja Avani nyökkäävät toisilleen. Avani nostaa Florianin ruumiin harteista ylös, Mariel luottaa siihen, että Avani jaksaa kantaa aikuisen miehen kehon Adamantian hiekalle saakka. Vähän vielä. Viimeiset askeleet.

Lopulta Mariel kohtaa Darlanganin ja Falonin. Hän ei osaa sanoa, kumpi on alistettu ja kumpi alistaja, kumpi on sydämeltään musta. Falon on mies, joka on tehnyt Larusista sellaisen kuin tämä nyt on. Mariel puristaa ystäväänsä rintaansa vasten ja kohtaa Falonin.

Me menemme nyt. Sinä et näe poikaasi enää koskaan.”
Falon nyökkää.
Tämä on Enfallan viimeinen yö. Minä kuolen pian.”
Sinä voisit vielä tulla mukaamme. Sinä ja viimeinen maagi.”
Naudahdus, valkean pään pudistus.
Ei, minä olen valinnut kohtaloni jo kauan sitten. Darlaa minä en sido itseeni, en enää. Saako kaltaiseni mies valita, kenen kanssa kuolee? En usko.”

Katumus? Ei, Mariel karistaa ajatuksen. Falonin silmät ovat liian mustat, liian pohjattomat piilottaakseen katumuksen. Tunne on jokin muu, kenties sen kaltainen. Teräväreunaisempi ja vaikeammin ymmärrettävä.

Minä kuolen kuninkaani vierellä”, Darlangan huokaa.
Sinun ei tarvitsisi”, Avani puuttuu keskusteluun. Nainen naiselle. ”Sinä et ole tehnyt mitään väärää.”
Kunpa tietäisit. Minun käteni ovat veressä. Menen minne tahansa, tekoni seuraavat minua, en ole elänyt vuosiin. Valitsin tämän elämän, kuljen sen loppuun.”

Mariel lukee pettymystä Avanin olemuksesta. Painettu pää, aavistuksen verran liian pitkäksi aikaa sulkeutuvat silmät. Mariel uskoo ymmärtävänsä tunteen alkuperän. Hän on juuri joutunut katsomaan, kuinka hänen oma isänsä kuolee hänen jalkojensa juureen näkemättä tai ymmärtämättä mitään ympäristöstään. Florian valitsi sen itse.

Me jäämme tänne”, Falon sanoo vetäen Darlanganin kiinni itseensä. Nainen nojaa kuninkaaseen kuin tahtoisi vielä pitää itsensä lämpimänä. ”Me jäämme katsomaan tähtien tippumista.”
Me menemme kotiin. Minä pidän Larusista huolta.” Mariel silittää Larusin selkää, poika ei reagoi, tämä on jo täysin maailmojen ulkopuolella.
Minä en koskaan tahtonut olla hänen isänsä. Tahdoin poistaa tekemäni virheen. Nyt sinä teet sen minun puolestani. Sinulla on aurinko silmissäsi, nuori mies, älä anna sen sammua. Maailmat ovat tarkoitettu sinun kaltaisillesi ihmisille. Minulle jäi vain tämä kuoleva kenttä, se sopii minulle paljon paremmin.”

Hiljaisuus. Taivas rakoilee. Mariel erottaa halkeamat kannella. Vihreä kurimus kieppuu heidän edessään, Mariel astelee sinne Larus sylissään suoden Falonille ja Darlanganille viimeisen katseen. Avani seuraa Florianin ruumis mukanaan. Vihreä hohde nielee kulkijat, vie heidät pois kylmenevästä maailmasta. Sitten se himmuu, lakkaa iäksi. Enfallan taivaan alla se ei enää syttyisi.

*

Taivas on tummansininen, tähdet sen kannella vavahtelevat, kuin taivas yrittäisi ripotella niitä pois. Viimeiset hetket. Meri pauhaa, lumi on lakannut satamasta. Veren haju kieppuu muistona taustalla, meren tuoksu pyyhkii sen pois. Darlangan ja Falon istuvat vierekkäin, kiinni toisissaan. He katsovat, kuinka taivas hajoaa hiljalleen pois.

Sinä jäit”, Falon kuiskaa silittäen Darlanganin mustia hiuksia. ”Kaikista ihmisistä saan olla täällä juuri sinun kanssasi.”
Minä en voinut lähteä. Kehällä ei ole sellaista maailmaa, jossa minä voisin olla elävä.”
Olen sinulle kiitollinen, Darla.”

Hymy. Darlangan ei koskaan lakkaa hymyilemästä kuullessaan lempinimensä miehen huulilta. Nainen painaa kevyen suudelman kuolevan maailman kuninkaan huulille. Suudelma maistuu anteeksiannolta. Kummaltakin.

Katso, Darla, ne tippuvat. Ne lähtevät kanssamme”, Falon sanoo hiljaa osoittaen yön tähtiä. Taivas vapisee. Darlangan ei näe enää tähtiä. Hän sulkee silmänsä ja nojaa Faloniin, kun vapina yltyy ja valon aalto pyyhkii heidän ylitseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti