perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: luku 27


Luku 27: Hauta

Sinä yrität kertoa minulle, että kaikki tämä tapahtuu vain, koska sinä et kestä ajatusta vanhenemisesta ja elämän loppumisesta.” Marielin pettymys ja viha halkovat ilmaa. ”Yrität oikeuttaa tätä sotkua sillä, että sinua pelottaa.” Mariel sylkee sanoja suustaan. Hän ei edes yritä ymmärtää miestä, jonka silmät kiiltävät kuin menetetyllä.

Mariel, sinä olet nuori”, Florian sanoo pitäen kasvonsa yhä tyhjässä hymyssä. ”Minut sidottiin valtaani sinun ikäisenä. En odota sinun ymmärtävän.”
Ihmisellä on kamalampiakin kohtaloita kuin paikalleen jääminen.” Mariel katsahtaa Avaniin, niin lyhyesti, että sitä tuskin huomaa. Nainen itse huomaa sen, nyökkää pienesti. Avani tietää, mistä Mariel puhuu.
Minä olen pelännyt koko ikäni.”
Niin on moni muukin ilman, että kehittää itselleen harhoja ikuisesta elämästä.”

Kevyt, irtonainen nauru lipeää Florianin huulilta. Kun se katkeaa, hymy pyyhkiytyy kasvoilta. Mariel erottaa väsyneet juonteet silmien ympärillä. Pelon ja väsymyksen piirtämät.

Sinä katselet maailmaa aivan uudella tavalla, poikani. Niin omaasi kuin toistenkin.”
Mariel pysyy hiljaa. Mitä enemmän hänen isänsä puhuu, sitä selkeämmin hän maistaa sapen suussaan.
Aikaa voi huijata. Juosta pakoon. Se poistaa pelon. Moni maailma kulkee hitaammin kuin Adamantia, niissä –”
Hiljaa.”

Florian kääntää katseensa puhujaan. Avani on kohottanut kätensä ylös, hänen kehonsa on jännittynyt. Mariel ymmärtää heti, että Avani kuuntelee.
Anteeksi kuinka?”
Isä, kuuntele häntä.”
Minä –”
Hiljaa nyt”, Avani sanoo lujempaa. Naisen olemus on odottava. Mariel ei kuule mitään. Hän tietää, miksi juuri Avani on se, joka havahtuu ääniin ensimmäisinä.

Lähdetään pois täältä”, Avani sanoo.
Mitä nyt yllättäen?”
Meidän pitää odottaa muita”, Larus hengähtää. ”Sitä paitsi te ette pääse pois Enfallasta ilman viimeistä maagia, ette voi vain mennä ulos. Teidät huomataan heti.”
En ehdi selittää, seuratkaa minua!” Avani huudahtaa sännäten kellarin portaat ylös. Mariel hätkähtää naisen nopeutta.

Miehet seuraavat Avania. Ainoastaan Larus empii, hän odottaa omiaan. Sitten hän kuulee. Haarniskat kalisevat, raskaat askeleet harppovat heidän yllään. Paniikki levähtää Larusiin, hän seuraa Marielin selkää ja toivoo, että Avani odottaisi häntä.

Kadulle. Liikaa ihmisiä. Avani pysähtyy, Mariel seuraa häntä, tarttuu harteista nähdessään naisen epäröivän.
Larus, mihin suuntaan?”
Larus?” Avanin silmät kiiltävät. ”Larus, äkkiä nyt, he ovat tulossa.”

Larus ei ehdi juosta paikalle ajoissa. Haarniskamiehet ennättävät paikalle, Mariel näkee, kuinka Avani ja Florian otetaan nopeasti kiinni. Miehiä saapuu lisää, jokaisella on mukanaan joku, joka kantaa tuttuja kasvoja. Kapinalliset ovat jääneet kiinni. Viimeisten joukossa Mariel erottaa Larusin kalpean, retuutetun kehon. Poika nuokkuu tajuntansa rajamailla, pää alhaalla, keho lähes täysin miesten raahattavana.

Myöhäistä. Hyökkäystä ei koskaan ehtinyt tulla. Mariel lähtee seuraamaan miesten vanaa, häntä pidetään yhä tiukasti kiinni, vastarinnasta ei ole hyötyä. Ei Enfallan kaltaisessa maailmassa. Itsekkyys painaa Marielin rintaa. Jos hän olisi puhunut isälleen myöhemmin, olisiko tältä vältytty?

Ei. Mariel pudistaa pienesti päätään. Ei haikailua, ei mitään, joka painaa syyllisyytenä rinnassa ja estää keskittymästä nykyhetkeen. Vasta, kun Adamantiassa paistaa jälleen aurinko ja Mariel näkee ystäviensä hymyilevän jälleen, hän uskaltaa ajatella, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Kuningas tahtoo nämä kaikki linnan sisäpihalle”, yksi Marielin lähelle jääneistä miehistä sanoo.
Tahtooko hänen korkeutensa seuloa itse poikansa näiden joukosta?”
Tai sitten hän teloittaa kaikki saman tien.”
Naurahduksia. Mariel pistää merkille, että yksikään miehistä ei ole erityisen suuri tai voimakas. Tavallisia ihmisiä.
Hänen korkeutensa ei ole aiemminkaan sieluja säästellyt.”
Kenties joku näistä on hänen oma poikansa.”

Mariel ei erota Larusia siitä, missä kävelee. Floriania ja Avania kuljetetaan aivan hänen edessään, molemmat kävelevät omilla jaloillaan pää pystyssä. Kunhan Avani on kunnossa. Florianista Mariel huolehtii paljon myöhemmin. Isä tuskin voi enää vastata hänen kysymyksiinsä, mutta hän tahtoo ymmärtää, nähdä silmien taakse.

Joukkio kävelytetään mukulakivikadulta korkeampaan maastoon, mäen päälle viettävälle tielle. Kohti linnaa. Valkeat talot huonokuntoisine seinineen jäävät taakse, linna kohoaa Marielin edessä tummana. Meri pauhaa sen vieressä, muutama lumihiutale leijailee ilmassa, tarttuu Marielin miltei kokonaan avautuneisiin hiuksiin.

Linnaa ympäröi kivinen muuri, jonka etuosa on ottanut itseensä vuosien iskut. Korjaustyö on jäänyt kesken, Mariel kulkee portista sisään miesten ohjaamana. Haarniskapukuisten mainitsema sisäpiha on mitätön, Marielille tuntemattomat kukat ovat kuihtuneet jättäen pelkkiä piikikkäitä raatoja jälkeensä menneestä elämästä.

Suurilla, puisilla ovilla seisoo kaksi henkilöä. Toinen on siro, tummatukkainen nainen, jonka poskipäät ovat niin terävät, että poskiluut tuntuvat pyrkivän ihon läpi. Silmät ovat hehkuvan vihreät kuin ruoho nimettömässä maassa, mutta niiden katse harhailee. Mariel tietää ihmistyypin. Adamantiassa naisen kaltaisilla ei ollut kotia päänsä päällä. Naisen täytyy olla viimeinen maagi.

Henkilöistä toinen saa Marielin vetämään syvään henkeä. Larus. Larus, mutta suunnattoman pitkä. Siinä, missä kasvojen terävä luusto on Larusilla herkkä, vanhemmalla miehellä se on rujo ja saa hänet näyttämään epäinhimilliseltä. Silmät ovat kapeat ja pikimustat, hiukset valkoiset ja pitkät. Mies kävelee lähemmäs, mustan puvun alta saattaa erottaa jokaisen lihaksen ja luun.

Jättäkää heidät luokseni ja palatkaa kaupunkiin”, mies sanoo. Mariel säpsähtää miehen ääntä. Mustaa samettia.
Teidän korkeutenne, he vastustavat. Heidät on riisuttu aseista, mutta sillä sekunnilla, kun me päästämme heidät, he yrittävät tappaa teidät.”
Mies hymyilee. Ilme ei sovi hänen kasvoilleen lainkaan.
Haluan nähdä, kuinka he tappaisivat minut. Jättäkää meidät, minut ja pienet kapinalliset.”

Kun kapinalliset päästetään irti, Mariel kävelee ensimmäiseksi Avanin luo. Muut ryhmittäytyvät lähelle Larusia, suojelevat nuorta miestä tämän isänsä katseelta. Mariel ei pääse lähellekään.

Tervehdys, Larus”, kuningas sanoo katsomatta kapinallisiin. ”Sinä olet vihdoin saapunut luokseni.”
Mariel ei erota Larusia. Vasta, kun kuningas kävelee kapinallisten ohi tämän luo, Mariel erottaa ystävänsä. Larusin silmät ovat suuret. Hän ei tärise, mutta pelon erottaa jännittyneestä, pienestä ruumiista. Poika seisoo isänsä edessä aivan kuin Marielkin seisoi heti sitten. Mariel tietää, millaista pelkoa se voi herättää.

Ihmiset eivät käy vastarintaan. He väistävät Falonia, vaikka ovat samana aamuna vannoneet tappavansa hänet. Kauhukseen Mariel ymmärtää Larusin olleen oikeassa. Näiden ihmisten toivo on hauras kuin perhosen siipi.

Poikani”, Falon sanoo ojentaen pitkää kättään kohti Larusia, ”eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?”
Ei”, Larus sanoo hiljaa, ”minulla ei ole enää sanoja säästössä sinua varten.”
Falonin katse kiertää heitä ympäröivissä ihmisissä.
Vaikka nämä ihmiset ovat ystävällisesti kokoontuneet jo pitkän aikaa sinun vuoksesi ja suunnitelleet minun tappamistani.”

Mariel tuntee jonkin putoavan kehonsa läpi. Falon on tiennyt koko ajan. Mariel on vetäisty keskelle tapahtumien kulkua, jossa hän todella on pelkkä sivustakatsoja. Jopa hänen isänsä on niissä enemmän osallisena kuin hän itse.

Minä tiedän, missä sinä olet piileskellyt lähdettyäsi”, Falon sanoo hymyillen yhä pojalleen. ”Enkö tiedäkin, Florian?”
Flo?” Larusin ääni murtuu.
Sinä et tainnutkaan olla puolellani, Adamantian kuningas. En minä muuten sinua tästä joukosta olisi löytänyt.”
Minähän sanoin sinulle, että välitän pojastasi erittäin paljon. Menin sinne, mistä hänet löytäisin. Nämä kapinalliset eivät ole erityisen hyviä piiloutumaan.”

Naurahdus. Falon kääntyy Florianin puoleen, kuninkaat kohtaavat jälleen toisensa. Mariel todistaa miesten kävelevän toistensa luo, katsovan toisiaan häilyvän kunnioituksen leijuessa kylmässä ilmassa. Samassa Mariel ymmärtää, miksi Larus päätyi valitsemaan juuri hänen isänsä. Kun miehiä katsoo rinnatusten, näkee, mitä pelko tekee ihmiselle. Jännittynyt olemus, kuin ilma ennen ukkosta. Kuinka Mariel ei ole nähnyt sitä isästään aiemmin? Falonin rinnalla se on päivänselvää.

Minä välitän sinun pojastasi, enkä olisi suonut tapaavani häntä vielä täällä”, Florian sanoo kevyesti. Miten hyvin hän osaakaan esittää ihmistä. Marielia kylmää.
Vielä täällä? Sinä siis tiedät, mitä minä aion tehdä.”
Sitä ei ole erityisen vaikeaa arvata.”
Hymy pysyy liian pitkään Falonin kasvoilla.

Falon kohottaa pitkät kätensä ylös, osoittaa niillä linnaa ympäröivää muuria kapinallisten takana.
Tämä on teidän hautanne. Te voitte vielä yrittää tappaa minut. Kokeilkaa pois. Voitte myös paeta, muuri tai meri ottaa teidät vastaan ilomielin.”
Falon kävelee kauemmas, takaisin linnan porteille Darlanganin viereen. Nainen ei ole vielä hievahtanutkaan, ainoastaan seurannut tapahtumaa hiljaisin silmin.

Falonin katse kiertää ihmisiä. Tavallisia, pelokkaita ihmisiä, jotka olisivat halunneet pelastaa sen, mitä on jäljellä. Hymy pyyhkiytyy Falonin kasvoilta. Katse pysähtyy Florianiin.

Voisin jättää teidät odottamaan kuolemaanne tänne. Siihen menisi kuitenkin liian paljon aikaa. Oikeasti minä tahdon teistä vain yhden hengiltä. Larus, astu eteenpäin, tule luokseni, tai minä tapan tuon miehen.” Katse pysyy Florianissa. Larus ei hievahdakaan, Mariel näkee, että edes ripset eivät värähdä. Falon naurahtaa.
Vai sillä tavalla. Teillä mahtoikin olla melkoinen isä-poika-suhde, kun rakas Larusini ei tee elettäkään pelastaakseen sinua.”

Sitten Falonin katse etsii uuden uhrin, pysähtyy suoraan Marieliin. Adamantian prinssi kohtaa ainoalla silmällään Enfallan kuninkaan, ystävänsä isän. Mustiin silmiin ei voi katsoa tuntematta pistelyä raajoissaan. Kuin jokin eläisi Marielin sisällä.

Entä tämä? Hänen täytyy olla Florianin oma poika. Miten hän onkaan tänne eksynyt?”
Kylmä ilma kiertyy Marielin ympärille, puristaa kurkkua. Falon valitsee hänet. Kaikista, joilla hän voisi uhata Larusia, Falon ottaa hänet. Larusin aiemmat sanat kaikuvat Marielin mielessä kylmän tuulen puhaltaessa hiuksia kasvoille. Larus ei tekisi mitään Marielin vuoksi.

Ihmisjoukko päästää huudahduksia Larusin astellessa heidän keskeltään aivan isänsä eteen. Yhdennäköisyyden erottaa paremmin, kun Lindarinit ovat toistensa lähellä. Mustat silmät, haavoittuvainen, herkkä kauneus.

Minä olen tässä, isä”, Larus sanoo ääni täynnä myrkkyä. ”Minuthan sinä haluat.”
Falon hymyilee. Mariel ei tunne enää kehonsa ääriä, pistely on edennyt kaikkialle. Larus on valinnut hänet itsensä sijasta.
Niistä sanoista, isäni. Haluatko ne yhä?”

Hetken Mariel ajattelee, että Falon vetäisi jostakin kaapunsa suojista aseen ja päästäisi poikansa veren vapaaksi. Sitten Falonin kasvot vakavoituvat. Silmissä ei enää kiillä. Falon ojentaa kätensä Larusin olkapäälle.

Hyvä on, poikani. Puhu minulle. Katsotaan, säästääkö se toverisi hengen.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti