Luku 21: Säteet
Savu peittää raskaana ilmaa. Larusin
näkökenttä palailee hatarana takaisin. Öljylamppuja. Ryijyjä
seinillä. Savu kaikkialla, lihan ja yrttien tuoksu. Larus nytkähtää
ylös ja räväyttää silmänsä auki. Kipu lyö hänet takaisin
makuuasentoon. Haava hänen vatsassaan on sidottu, mutta kipu on yhä
liiallinen, jotta hän voisi liikkua.
”Missä minä olen?” Larus
henkäisee muistaen häneen koskeneet, vahvat kädet ennen mustaa
aaltoa. Hän ei ole varma, olivatko kädet osa muistikuvaa Adamantian
laskevasta auringosta vai ottiko joku todella hänet kiinni. Savun
keskeltä kuuluu vastaus.
”Turvassa, toistaiseksi”, lausuu
huvittunut vanhemman naisen ääni. Ruskeatukkainen, hymyileväinen
nainen häikäisevän vihreillä silmillä istuu Larusin vierellä
pitäen riittävää etäisyyttä.
”Teidän korkeutenne on mennyt
ottamaan melko pahasti takkiinsa.” Naisen tuttavallinen puheenparsi
saa Larusin naurahtamaan. Hänellä on ollut ikävä enfallalaisia.
Tällaisia he olivat ennen ytimen rikkoutumista. Pilke silmäkulmassa,
jotakin lämmintä padassa kiehumassa.
”Niin pääsi käymään”, Larus
hymähtää, ”mutta täällä minä olen. Kotona jälleen. Kuka
sinä olet?”
”Ebba vain”, nainen sanoo ojentaen
kättään.
”Sinä taisit pelastaa henkeni.”
Larusin hento käsi tarttuu Ebbaan, joka rutistaa voimakkaasti.
”Ei tämä kansa kovin useasti saa
prinssiään takaisin. Minun ei tarvitse tietää, missä olet itsesi
telonut ja miksi olet ollut yli vuoden poissa, mutta sinä olet nyt
siinä.”
Odotus lepää Ebban äänessä, Larus
on liiaksi tietoisuutensa rajoilla voidakseen tarttua siihen. Juuri
nyt hänestä ei ole muuhun kuin katsomaan Ebban lämmintä, mutta
särmikästä olemusta ja hymyilemään. Maailmassa on niin paljon
ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan häntä, vaikka hän ei ole
tehnyt muuta kuin ajautunut ongelmasta toiseen.
”Onko kansalla yhä toivoa?”
Ebba siristää säkenöivän vihreitä
silmiään.
”Toivoa mihin?” Ebba läiskäyttää
kämmenensä yhteen. ”Arvon kuningas on pysytellyt linnassaan eikä
ole itse luonut silmäystäkään kansaansa. Jos joku on
vahingossakin yrittänyt jotakin, kylvänyt pienintäkin kapinan
siementä, tämä on vaiennettu näkyvästi. Kuningas ei enää edes
yritä piilotella julmuuttaan.”
Larus sulkee silmänsä. Se on miltei
sama kuin nyökkäys. Hiljainen hyväksyntä sille, että hän on
liian myöhässä.
”Uskooko kansa siihen, että ydin on
rikki?”
”Suurin osa uskoo. On vielä
niitäkin, jotka odottavat sinua, koska eivät uskalla yksin käydä
kapinaan kuningasta vastaan.”
”Kumpi sinä olet?” Larus kysyy
avaten silmänsä.
”Kummalta minä näytän?”
Ebbasta hehkuu tahto selviytyä.
Enfallan kaltaisessa alati kylmenevässä maailmassa on jäljellä
enää kovin vähän mitään lämmintä. Larus ei epäile
hetkeäkään, etteikö Ebba nousisi kaiken tuhoon syössyttä
kuningasta vastaan vanhalla ruumiillaan.
”Sinä pelastit henkeni. Sinun
täytyy uskoa minuun.”
”Nopeaa päättelyä, teidän
korkeutenne.” Ebba naurahtaa. ”Minä tuon sinulle keittoa.”
Nouseva sormi käskee Larusia pysymään paikoillaan. Kipu on
piirtänyt Larusille selkeät rajat. Prinssi ei aio rikkoa niitä.
Ebba palaa takaisin höyryävän lautasellisen kanssa. Valkea
lautanen on parhaat päivänsä nähnyt kuten kaikki muukin
Enfallassa, mutta Larus ottaa lämpimän aterian kiitollisena
vapisevin sormin vastaan.
”Sinä mahdat olla viettänyt
kuluneen ajan jossakin hirvittävän lämpimässä paikassa”, Ebba
tokaisee Larusin syödessä varovasti kuumaa keitosta. Larus kohottaa
kulmiaan.
”Enfallalaiset eivät reagoi
kylmyyteen samalla tavalla kuin sinä reagoit nyt. Olet selvästi
tottunut toisenlaiseen ilmastoon. Et näytä juuri kasvaneenkaan,
näytät säälittävän pieneltä ikäiseksesi.”
Kaiken jälkeen vanhan naisen
suorasukaisuus lämmittää Larusia. Ihmiset voisivat kumartaa häntä
hänen nimensä vuoksi, maalata hänestä suurellisia kuvia. Ebba
kohtelee häntä kuin ihmistä.
”Paikka, jossa olin, kulki nopeammin
ajassa. Kehoni ei pysynyt perässä”, Larus huokaa.
”Kuinka monta paikallista vuotta
sinä vietit siellä?”
”Viisi.”
Ebba nyökyttelee hiljaa.
”Olet siis nyt kaksikymmentä. Jos
se lasketaan.”
”Olen jo kauan sitten lakannut
ymmärtämästä aikaa.”
”Sen siitä saa, kun lähtee
kehälle.”
Ebban naureskelu saa Larusinkin
hymyilemään. Lämmin keitto kulkee alas, prinssi ojentaa
halkeilleen lautasen takaisin naiselle. Kun Ebba vie lautasen
takaisin keittiöön, Larus havahtuu talon hiljaisuuteen. Ei lapsia
tai lapsenlapsia nauramassa. Ei puolisoa silittämässä selkää,
auttamassa arjessa. Naisen talo on tyhjillään, nurkat kokoavat
hiljaisuuden kasoiksi.
Muistikuvat repivät tiensä Larusin
tietoisuuteen. Ajatukset perheestä palauttavat kuvan Marielista
verkkokalvoille. Mariel on varmasti jo herännyt ja huomannut hänen
lähteneen. Ensimmäinen kivun aalto. Toinen seuraa, kun Marielin
kuvan päälle ilmestyvät Florianin vinosti hymyilevät kasvot.
Muisto miehen pehmeistä huulista hänen omillaan. Edellisen yön
mielikuvat rävähtävät Larusin kasvoille. Hän huomaa
vaikeroivansa vasta, kun Ebba osoittaa merkkejä hätäännyksestä.
”Teidän korkeutenne?”
Larus pudistaa päätään. Mustat
suortuvat hipovat jo lapaluita heilahdellessaan selässä.
”Minulla on yrttejä haavaasi, voin
tehdä uuden sekoituksen, jos kivut käyvät sietämättömäksi.
Olen sitonut haavan ja käsitellyt sen, sen pitäisi riittää, mutta
–”
”Ei”, Larus sanoo aavistuksen
liian kovalla äänellä. Ebba kurtistaa kulmiaan. ”Anteeksi, olet
tehnyt paljon vuokseni. Tämä ei johdu kivuista. Ei ollenkaan.”
Ebba istuutuu takaisin tuolilleen.
Tällä kertaa hän hilaa sen lähemmäs Larusia, kohtaa nuoren
miehen jälleen pelkkänä ihmisen lapsena, toisena saman maailman
kasvattina. Mielikuvat Florianista hiertävät Larusia köyden
lailla, mutta hän pakottaa itsensä hymyilemään vanhalle naiselle.
”Minä kävin linnassa ennen kuin
sinä löysit minut harhailemasta ulkoa.”
”Tapasitko sinä isäsi?”
Huvittuneisuus pyyhkiytyy Ebban kirkkaista silmistä.
”En”, Larus huokaa. Ajatuskin
Falonista saa hänen kehonsa kihelmöimään. ”Minä menin
tapaamaan viimeistä maagia, mutta tapasinkin hänen sijastaan erään,
jota en kuvitellut enää koskaan tapaavani.”
Larus ei voi kertoa Ebballe enempää.
Hän ei tiedä itsekään, miksi Florian on Enfallassa. Kenties
Florian haluaa vain nähdä silmästä silmään miehen, joka teki
Larusista sellaisen kuin hän on. Florian saattaa liikkua pelkkien
nopeiden tunteidensa ohjaamana. Larus ei ymmärrä miehen toimintaa
ollenkaan.
Ebba nyökyttelee. Kenties nainen
katsoo, ettei ole hänen oikeutensa kysyä Larusilta enempää. Larus
avaa suunsa itse.
”Minua pelottaa”, Larus kuiskaa.
Koko matkan hän on juossut pelkoaan pakoon. Nyt se istuu hänen
rinnallaan ja katsoo häntä suoraan silmiin. ”Isäni on tähän
asti ollut ainoa mies, jota olen pelännyt. Nyt pelkään sitä, että
pakenin häntä sellaisen miehen luo, joka sai minut jäämään
maailmaansa liian pitkäksi aikaa. Tulin tänne myöhässä. Enfalla
on kuolleempi kuin koskaan. Ja se mies on täällä.”
Vahva käsi hakeutuu Larusin olalle.
Vasta silloin hän ymmärtää vapisevansa.
”Sinä siis todella lähdit hakemaan
apua, kuten kansa puhui.”
Larus onnistuu nyökkäämään
tärinältään. Ele on surkea.
”Lähdin ja epäonnistuin
kirkkaasti. Jäin sen miehen luo. Sen miehen ja hänen poikansa. Hän
on kuningas kuten isänikin. Minä jäin maailmaan, jonka lämpöön
ja aikaan en tottunut, mutta jossa oli valoa, josta en osannut
luopua. Olisin koska tahansa vaihtanut täällä elämäni vuodet
yhteen päivään Adamantiassa.”
Larus painaa päänsä alas, sallii
Ebban silittää hänen kapeita harteitaan. Häpeä pakottaa hänet
painumaan itseensä.
”Mutta sinä koit velvollisuudeksesi
palata takaisin, ja siinä sinä nyt olet.”
”En pysty tähän. Ebba, minusta
tuntuu, että kaikkien odotukset murskaavat selkäni jokaista nikamaa
myöten. Minun isäni on täällä, se mies on täällä, en pysty
katkomaan kahleitani.”
Ebba silittää hiljaa Larusin
korpinkutreja. Ele saa meren vellomaan nuoren prinssin sisällä,
kohoamaan ylemmäs, hipomaan viimeisiä ovia. Sallisiko ylpeys ovien
avautuvan?
”Moni seuraisi sinua vaikka
kuolemaan. Se, että lähdit, todisti Enfallan kansalle, että joku
yrittää yhä taistella meidän puolestamme.”
Väristykset eivät lakkaa.
Ensimmäinen ovi aukeutuu. Kyyneleet valuvat kuumina poskille, ne
kirvelevät kuin myrkky. Larus ei enää kykene estelemään niitä,
suurinkaan ylpeys ei voi pidätellä villinä kuohuvaa merta.
”Minä jaksan taistella vain
Enfallan vuoksi, en enää itseni”, Larus hengähtää kyyneltensä
lomasta. ”Olin liian kauan poissa, mutta jos voin, korjaan kaiken
ennalleen. Nousen kapinaan isääni vastaan. Rakennan Enfallan
uudelleen.”
Larus tuntee ikänsä kuristavan häntä
jokaisella sanalla. Hän on liian nuori ollakseen vakuuttava.
Huomaamattaan hän ajattelee Marielia, joka käveli kansansa
keskuudessa saaden ihmiset itkemään toivon kyyneliä vielä
mustankin taivaan alla.
”Me muut taistelemme sinun
puolestasi. Uskomme sinuun.”
Ebban äidillisen lämmin ääni
kirvoittaa yhä useampia kyyneliä. Larus ei muista yhdenkään
naisen koskaan kohdelleen häntä kuin poikaansa. Edellinen häntä
silittänyt on ollut Florian. Sitä Larus ei uskalla ajatella.
”Millä me murramme isäni vallan?
Hänellä on sotilaita. Sotilaita ja rahaa.” Larusin ääni miltei
sortuu omaan lohduttomuuteensa.
”Kaikista ihmisistä sinä taidat
olla se, joka tuntee isäsi parhaiten. Enfallan kansa näki vain
hänen tuskaisen nousunsa. Kuningas Falon ei ole koskaan yrittänyt
miellyttää ketään. Hänen luonteensa on hajottanut Enfallan
ytimen palasiksi. Falon omistaa kaiken täällä ja aikoo kuolla sen
kanssa.”
Kyyneleet eivät ole lopussaan, Larus
tietää, että niitä on hänen sisällään loputtomiin. Silti ne
katkeavat Ebban sanoihin. Larus kohottaa katseensa ja kohtaa naisen
vihreät silmät.
”Ei, minä en tunne isääni
parhaiten, mutta tiedän, kuka tuntee.”
Ymmärrys leviää Ebban kuluneille
kasvoille. Sitten nainen pudistaa päätään.
”Ehei, ei onnistu. Et voi tietää
sitä, mutta viimeisen maagin vartiointia on kiristetty sinä aikana,
kun olet ollut poissa. Kuningas pelkää kuollakseen ihmisten
käyttävän naista pakenemiseen ja hänen kukistamisekseen.”
Pelko. Falonko pelkäisi? Ajatus ei
ole Larusille vieras, se vaatii vain jalostamista. Kokonaisen
maailman miltei tuhonnut mies pelkää paljon, sillä hän toimii
alinomaan omien oikkujensa pohjalta. Millainen määrä pelkoa
murskaisi miehen lopullisesti?
”Darlangan oli se, joka avasi
minulle portit.”
”Tietenkin. Se ei tarkoita, etteikö
isäsi olisi pistänyt häntä maksamaan siitä. Naisesta ei ole
näkynyt vilahdustakaan poissa ollessasi.”
Larus maistaa veren suussaan.
Darlangan on ainoa, jonka Falon on koskaan päästänyt iholleen
asti. Larus tietää, mihin hänen isänsä pystyy. Darlangania ei
tarvitse satuttaa fyysisesti rajoittaakseen hänen elämäänsä,
pistääkseen hänet vastuuseen. Larusia oksettaa.
”Minä voisin saada Darlanganin
puolellemme. Keitä muita meillä on?”
”Riittävän monta. Esittelen heidät
sinulle, kun tervehdyt.”
”Mutta –”
”En suostu vastaväitteisiin. Sinut
on avattu kertaalleen auki. Sinä olisit voinut kuolla. Nyt sinä
lepäät.”
Larus nielaisee. Sulkee silmänsä,
nielaisee uudestaan. Ebban ilme ei muutu. Nainen on päättänyt
pitää hänet hengissä, silittää hänen selkäänsä aina, kun
hän kokee hajoavansa itseensä.
”Minä jätän sinut nyt lepäämään,
nuori prinssi. Makuukammarini on yläkerrassa. Voit käyttää
asumustani aivan kuten haluat. Huuda minua heti, jos kivut alkavat.
Tai muuten vain. Voimme puhua isästäsi ja siitä toisesta miehestä
milloin tahansa, kunhan koet olevasi valmis.”
Nyökkäys. Itku koputtelee jälleen
ovia.
”Nuku hyvin, prinssi Larus.”
Kun askeleet lakkaavat ja Larus
kuulee, kuinka Ebba siirtyy omiin oloihinsa, ovi avautuu. Hiljaiset
kyyneleet valuvat hitaasti poskille. Lämpö kaihertaa jäseniä.
Enfallassa ei ole paistanut aurinko vuosikymmeniin, mutta Larus
saattaa tuntea säteiden kutittavan kyynelistä kastuvia poskiaan.
Hän vetää peiton korviinsa ja painuu pieneksi kuin tehdäkseen
olemattomaksi kaiken sen, joka saa hänet tuntemaan itsensä
heikoksi. Sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ansaitse toisten säteitä
kerta toisensa jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti