Luku
4: Enne
Kädet raottavat sankkaa
aluskasvillisuutta. Metsä jatkuu useassa kerroksessa korkealle,
lehvät hipovat laakeaa taivasta. Miesten kädet harovat maata
kierteleviä kasveja. Lisko kiipeää puuta pitkin, eläimen liike on
verkkaisempaa kuin tavallisesti. Miehet eivät kiinnitä matelijaan
huomiota.
”Täältäkö haju tulee?”
”Jatka etsimistä.”
”Mätää. Tämä on kuoleman haju.”
Käsi osuu johonkin, joka on joskus
hengittänyt. Höyhenpeite ottaa vastaan, mies vetää kätensä
kavahtaen pois. Tukahtunut huuto jää kiertelemään puita kuin
köynnös. Toinen mies raottaa nahkeita lehviä, tekee saman
havainnon kuin seuralaisensa. Ennen kullanhohtoinen sulkapeite on
revennyt rinnasta, mätä kukkii höyhenten ja lihan keskellä.
”Miksi kukaan…” Sappinesteiden
maku hiipii suuhun. Toinenkin mies perääntyy linnunraadon ääreltä.
”Se on aruni.” Ensimmäisen miehen
ääni pettää. Kuoleman haju peittää tajunnan seittiensä alle.
”Aruni… auringonlintu…”
”Arunit eivät kuole ennen aikojaan.
Eivät näin. Tämä on enne. Tämän täytyy olla.”
Miehet vaihtavat katseita. Kuollut,
suuri eläin mahtuu lehvien alle. Korkealle kohoavat puut ja vieressä
liplattava puro peittävät hirvittävän tapahtuman, väriloisto ja
alati ääntelehtivä metsä eivät salli kuoleman paljastuvan.
Miehet eivät kurota enää koskeakseen. Lisko on kivunnut korkealle
puuhun. Miehet poistuvat paikalta silmät kiiltäen. He tietävät,
mitä ovat nähneet. Lehväkatto päästää muutaman, haparoivan
valonsäteen alempiin kerroksiin, miehet pitävät sitä ihmeenä.
Heidän maailmansa on yhä elossa, hengittää verisillä
keuhkoillaan.
*
”Tämä on hallitsijan sali”,
Mariel kuljettaa Avania perässään. Naisen katse nielee korkeita
kattoja, suuria, laakeita muotoja. Kaikkialla kiiltää. Pylväät
kohoavat kohti taivasta. Avarat tilat saavat hymyn kohoamaan Avanin
huulille.
”Saanko minä tavata hänet?” Ilme
Avanin kasvoilla kertoo Marielille, että nainen tietää jo.
”Hän on vakavasti sairas”, Mariel
huokaa. ”Ikävä kyllä hänen tapaamisensa ei ole mahdollista.”
Hymy. Teeskennelty. Avani kohauttaa
harteitaan.
”Välitä hänelle terveiseni. Olen
kiitollinen siitä, että saan olla hänen palatsissaan. Sain
ensimmäistä kertaa elämässäni nukkua katon alla.”
”Minä välitän.”
”Kiitos.”
Tapa, jolla Avani pudottaa sanoja
suustaan repii Marielin sisintä halki. Niin rehellinen. Tietämätön
mistään muusta. Mariel ei ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan
yhtä aidosti, yhtä raastavan riisutusti. Avani on varautunut, mutta
Mariel tuntee tämän olevan läsnä. Hän ei tahtoisi valehdella
Avanille isästään, mutta palatsin suurimmassa salissa hän ei
saata päästää totuutta ulos. Se voisi jäädä kiinni tilaan,
saastuttaa sen.
”Tänään minä aion näyttää
sinulle maailmaani”, Mariel sanoo, kun hiljaisuus on tehnyt ilmasta
kevyempää hengittää. Sanat kuninkaasta ovat sulaneet tilaan.
”Pyydän naispalvelijoita etsimään sinulle suojaavampia
vaatteita, nykyiselläsi et pärjää ulkona.”
Avani nyökkää.
”Minne sinä tahdot minut viedä?
Palatsin ulkopuolelle, aavikolle?”
”Adamantiassa on muutakin kuin
aavikko. Kuljetan sinut kaupungin halki sademetsiin.”
”Mitä metsät ovat?”
Jokin halkoo jälleen Marielin
sisintä. Pisto on hetken ajan liian suuri kestettäväksi. Nainen,
joka ei ole koskaan nukkunut katon alla tai nähnyt sänkyä, katsoo
Marieliin katse vailla valhetta. Kirkkaat silmät ovat suuret ja
täynnä kysymyksiä.
”Sinä näet pian. Metsä täytyy
kokea, jotta sitä voi ymmärtää”, Mariel sanoo hymyillen kuten
mies, joka yrittää lohduttaa kuolevaa. ”Katso tuonne. Kattoon. Se
antaa sinulle kuvan siitä, millaisia metsät ovat.”
Salin suunnatonta, pyöreää kattoa
kiertää kuvio, jonka keskiössä on säteilevä ympyrä. Avani
tulkitsee keskimmäisen kuvion aurinkona. Sitä lähimpänä lentävät
suurisiipiset, kultaisiksi kuvatut linnut, joiden alla aukeaa
ympyränä kattoa kiertävä metsä. Vihreät lehvät peittävät
suurimman osan katosta, Avanin silmät suurenevat entisestään.
”Lintuja”, Avani hengähtää,
”suunnattomia lintuja.”
Mariel virnistää.
”Arunit ovat Adamantian pyhiä
lintuja. Niitä pidetään täällä auringonlintuina, olentoina,
jotka ilmentävät kaikkien maailmojen jumalten tahtoa.”
”Ovatko ne luonnossa yhtä
kauniita?”
”Kauniimpia.” Mariel levittää
kätensä. ”Kun ne levittävät siipensä, siipien mitta on pitempi
kuin tavallisen ihmisen korkeus. Arunit myös elävät paljon meitä
pitempään.”
Avani nyökkäilee hiljaa. Suuret
korvakorut heilahtelevat. Mariel ei ole vieläkään kysynyt naiselta
mitään hänen maailmastaan. Avanin tulee ensin tuntea olonsa
riittävän turvalliseksi Adamantian taivaan alla. Vasta sitten, kun
hartiat ja kädet eivät ole jatkuvasti jännittyneet ja
kasvonpiirteet aavistuksen kiristyneet, Mariel uskaltaa kysyä
naiselta tämän entisestä elämästä.
”Jos meillä käy tänään hyvä
tuuri, saatamme nähdä metsissä vilahduksen kultaista pyrstöä”,
Mariel sanoo katsoen katon kuviota hymyillen. ”Pidä silmäsi auki.
Arunit elävät omissa oloissaan.”
”Hyväksyvätkö ne meidät
metsäänsä?”
”Adamantiassa kaikki elävä on
tasapainossa. Jokaisella on oma paikkansa.”
Hymy leviää Avanin huulille, mutta
ei ylety naisen silmiin saakka. Mariel tuntee jälleen kipeän
välähdyksen sisällään.
”Haluaisitteko ottaa minutkin
mukaan?” Korkea miesääni rikkoo tunnelman. Avani ei säpsähdä.
Hänen on täytynyt havaita kolmannen osapuolen läsnäolo. Mariel on
häkeltyneempi Avanin tyyneydestä kuin siitä, että heitä on koko
ajan kuunneltu.
Larus seisoo palatsin toisessa päässä
tummassa kaavussa. Musta imee kaiken lämmön itseensä, mutta nuori
mies ei suostu luopumaan väristä, johon tottui kotimaailmassaan.
Larus astelee Marielin ja Avanin luokse. Kun tummahiuksinen nuori
mies on heidän kohdallaan, Mariel huomaa, että tämä on jopa
Avania lyhempi. Huoli Larusin hyvinvoinnista läikähtää jälleen
Marielissa.
”Oletko varma, että kestät
aurinkoa? Vointisi ei ollut eilen kehuttava”, Mariel huomauttaa
kurtistaen tummia kulmiaan.
Larus pudistaa päätään. Hymy hänen
suupielillään on toispuolinen. Hän ojentaa kuunvalkeaa kättään
Avanille pitäen hymyn kasvoillaan. Marielin sanat valuvat palatsin
lattialle, Larus jättää ne täysin huomiotta.
”Larus Deniel Lindarin”, Larus
esittelee itsensä Avanin tarttuessa ojennettuun käteen hämmennys
kasvoilla loistaen. Mariel ymmärtää, että Avaninkaan maailmassa
ei ojenneta kättä tervehdykseksi. Ajatus riittää lämmittämään
Marielia.
”Tapasimme edellisen auringon aikaan
hyvin kiireiseisissä merkeissä. En ollut erityisen hyvinvoiva, olen
pahoillani siitä. Mariel on varmasti kertonut, kuka olen.”
Avani nyökkää.
”Sinä olet hänen veljensä.”
Kupliva, korkea ääni leikittelee
salissa. Mariel hätkähtää. Hän ei ole kuullut ystävänsä
nauravan sydämestään useaan auringonnousuun. Larus vie käden
suunsa eteen, nauraa silmät suljettuina. Mariel katsoo hänestä
Avaniin. Nainen ei tunnu häiriintyvän Larusin naurusta.
”Vai sillä lailla”, Larus sanoo
naurunsa lomasta. Hän lyö hellästi Marielia selkään. ”Vai että
veli. Niinhän se taitaa olla.”
Larus pudistaa päätään enemmän
itselleen kuin Avanille tai Marielille. Nauru pyyhkiytyy kasvoilta,
kylmänkalpea olemus on jälleen ilosta riisuttu.
”Veli eri nimellä, eri maailmasta.
Minä en tietenkään ole Adamantiasta kotoisin, näkeehän sen jo
kasvoistani.”
”Minun nimeni on Avani”, Avani
sanoo vieden käden sydämelleen. Hänen tapansa esittäytyä
muistuttaa kovasti tapaa, johon Mariel on tottunut. Prinssi ei voi
olla hymyilemättä.
”Pahoittelen itsekin
poissaolevuuttani. Minä saavuin tänne porteista.”
”Aivan. Lieneekö kyseessä
ensimmäinen kertasi?”
”Kyllä.” Hiljaisuus levähtää
Avanin kasvoille. Nainen ei avaakaan suutaan uudelleen.
Hiljaisuus siirtyy Avanin kasvoilta
huoneeseen. Hetken Mariel antaa sen levätä harteillaan. Sitten hän
taputtaa käsiään merkiksi palvelijoille. Joukko miehiä ja naisia
siirtyy kolmikon luokse.
”Vaatettakaa Avani asianmukaisesti,
aiomme mennä metsiin”, Mariel sanoo nyökäten naisille. Nämä
lähtevät kuljettamaan Avania pois salista. Nainen ei katso
taakseen, Mariel luottaa siihen, että tämä pärjää.
”Melkoisen kalliit vaatteet
naiselle, joka saapuu tänne kertomatta muuta kuin kuolleen
maailmansa nimen”, Larus sanoo kohauttaen harteitaan. ”Aiotko
sinä todella luottaa häneen?”
”Hän ei ole antanut ensimmäistäkään
syytä olla luottamatta.”
”Esittelet Adamantiaa hänelle kuin
pienelle lapselle.”
”Minä näin hänen kyyneleensä.
Tahdon vain auttaa.”
Larus siristää mustia silmiään.
Aie liikkuu niiden takana, mutta hän ei päästä sitä ulos.
”Minä odotan teitä pihamaalla”,
Larus sanoo hiljaa ja astelee musta kaapu maata laahaten pois
salista. Mariel jää seisomaan keskelle lattiaa, auringon kuvion
alle.
*
Adamantian kadut ovat täynnä ihmisiä
jo aamusta. Korkeita pilareita, värikkäitä vaatteita,
auringonvalossa kylpeviä valkeita teitä. Kojuja, joiden pöydät
notkuvat koristeellisia kankaita ja erilaisia ruokia. Mariel kulkee
ruskeat hiukset taakse sidottuina, huivi kaulallaan. Kaupungissa hän
ei vielä vedä oranssia kangasta kasvojensa suojaksi.
”Täällä jokainen harjoittaa
vapaasti omaa ammattiaan”, Mariel selventää Avanin katsellessa
silmät suurina erilaisia, kaikkialle kulkevia ihmisiä. Heitä on
paljon. Osa kantaa neuloja ja lankoja mukanaan, osalla on pitkiä
kaapuja täynnä Avanille tuntemattomia kuvioita. Jokaisella on
paikkansa.
”Ennen isäni hallintoa Adamantiassa
vallitsi aika, jolloin ihmiset luokiteltiin erilaisiin luokkiin
syntyperänsä mukaan”, Mariel huokaisee, kun ohi kulkee päänsä
alas painanut nainen punaiset juovat silmiensä alla.
”Niinkö ei enää tehdä?”
”Ei. Se käytäntö poistettiin
muutama vuosikymmen sitten, ennen syntymääni.”
Avani nyökkää. Hänen olemuksensa
on hiljainen, Mariel näkee muiston juoksevan mielen laitamilla.
Avanin keho on verhoiltu keltaiseen kankaaseen, kaulalla lepää
huivi, jolla suojata kasvonsa aavikolla ja metsässä. Mariel ei avaa
suutaan kysyäkseen, mitä Avani ajattelee. Naisen katse on
kiinnittynyt nuoreen mieheen, joka seuraa pitkää, kalliiseen
silkkiin pukeutunutta miestä.
”Oi, aivan, orjakäytäntöä ei ole
voitu täysin poistaa”, Mariel henkäisee Avanin ilmeen muuttuessa
vaikeammin tulkittavaksi, ”orjat ovat täällä –”
”Minä tiedän, mitä orjat ovat”,
Avani sanoo hiljaa.
”Isäni pyrki eroon käytännöstä,
mutta kansa vastusti sitä liikaa, joten –”
”Mariel”, Larus Marielin oikealla
puolella keskeyttää keskustelun. Hän tarttuu prinssiä varovasti
ranteesta. ”Mariel, nyt ei ole oikea aika.”
Avanin katse on lasittunut, olemus
hauras kuin aavikolla liitävän perhosen siipi. Mariel sulkee
häpeissään suunsa. Hän vetää kätensä Larusin otteesta. Hetken
kolmikko kulkee vaieten, kuuntelee kaupungin ääniä, ohi kulkevia
ihmisiä kiireineen.
Kun ohi kulkee pitkä, tumma mies
suuren eläimen kanssa, Avanin keho jännittyy kuin hän
valmistautuisi taisteluun. Suuri, raidallinen eläin on kiinni
kultaisessa lieassa. Avani ei peräänny, vaan ohittaa eläimen
omistajineen pitäen olentoa tiukasti silmällä. Mariel naurahtaa.
”Se on tiikeri”, Mariel sanoo
hymyillen, ”yleisin peto Adamantiassa. Osa valjastaa niitä omiin
tarkoituksiinsa. Tiikeri ei ole kesy, mutta sen voi kouluttaa.”
”Hirvittäviä olentoja, jos minulta
kysytään”, Larus naurahtaa. ”En vieläkään uskalla mennä
palatsin sisäpihalle, jossa Marielin oma petoeläin kulkee.”
”Tekö pidätte sellaista
palatsissa?” Avanin ääni on ohut ja avoin, miltei
haavoittuvainen.
”Kyllä, palatsissa on yksi
koulutettu tiikeri tuomassa hyvää onnea”, Mariel sanoo kevyesti,
aivan kuin ei havaitsisi lainkaan kasvavaa kauhua Avanin kasvoilla.
”Minun maailmassani pedot kulkivat
vapaana”, Avani huokaa. Mariel on erottavinaan äänessä surua.
Hän vaihtaa katseita Larusin kanssa. Larus antaa Marielille
merkitsevän katseen. ”Ne olivat yhtä suuria kuin teidän
tiikerinne, mutta kapeakuonoisempia, yönmustia…” Väristys
kulkee Avanin läpi.
”Niitä ei olisi kukaan kesyttänyt,
koska niin ei ollut tarkoituskaan.”
”Haluatko sinä nähdä palatsin
tiikerin? Kun palaamme takaisin, esittelen sen sinulle mielelläni,
jos muistat olla varovainen.”
Avani nyökkää.
”Pedot eivät kuulu liean jatkoksi.
Kukaan ei kuulu.”
Mariel on jälleen aikeissa avata
suunsa, mutta Larus sipaisee ystävänsä olkaa varoen. Mariel
vaikenee. Hän jää ajatuksiinsa, painaa katseensa hetkeksi alas.
Varovaisuus hiipii iholle, Mariel ymmärtää, ettei hän voi
tiputella sanoja suustaan Avanin kulkiessa hänen rinnallaan. Hän ei
tiedä, mitä Avani on nähnyt, mitä naisen hiljainen olemus pitää
takanaan. Mariel lähettää Larusille mielessään äänettömän
kiitoksen.
Kaupungin laidalla, valkeakivisen tien
vasemmalla puolella on korkeapilarinen rakennus. Sen pihamaa on
vehreä, patsain ja lähtein koristeltu. Liplattavan veden turkoosi
sävy sekoittuu keltaisiin ja oransseihin kukkiin, väriloisto
palauttaa hymyn Avanin kasvoille.
”Katsot juuri rakennusta, joka on
minulle kaikkein rakkain”, Mariel sanoo. ”Se on paikka, jossa me
opimme avaamaan portit. Tanssimaan.”
”Te olette hyvin tuttuja kehän
kanssa?”
”Olemme osanneet avata portit jo
vuosisatoja tanssimalla. Tänne on päässyt paljon ihmisiä muualta.
Adamantia on eräänlainen turvapaikka, maaperä, jolla kohdata.”
Rakennuksen harmoninen piha näyttää
hiljaiselta. Ihmiset kulkevat rakennuksen ohi suomatta sille
katsettakaan, tottumus astelee heidän jaloillaan. Mariel on kulkenut
monesti pihan halki, kävellyt suoraan sisälle, opettanut muita
oleman yhteydessä kehään, avaamaan portit maailmojen välillä.
Ajatus nostattaa hymyn hänen kasvoilleen. Kaikki eivät koskaan opi
tanssimaan portteja auki, kaikkien ei ole tarkoitus.
”Joka maailmassa portit avataan
hieman eri tavalla”, Mariel sanoo.
”Olen saanut ymmärtää sen”,
Avani huokaa. ”Se tuntuu niin… helpolta.”
”Se ei ole ollenkaan helppoa”,
Larus puuttuu keskusteluun. ”Minun maailmassani vain valikoitu osa
kansasta pystyy avaamaan portit voimillaan. Meillä kukaan ei
tanssi.”
”Jokainen täällä käyvä kertoo
oman maansa tavasta avata portit”, Mariel sanoo. ”Olemme saaneet
kuulla paljon erilaisia versioita. Kaikkialla se ei ole lainkaan
turvallista.”
”Niin”, Avani sanoo hiljaa, ”ei
lainkaan.”
Kolmikko ohittaa pihamaan, etenee
valkealle tielle, joka vie aavikon läpi näkökentän rajoilla
siintävään metsään. Aavikko jättäytyy oikealle, Mariel
tunnistaa paikan, josta löysi Avanin. Nainen itse ei suo
silmäystäkään kuumalle aavikolle, hän on vetänyt huivin
kasvojensa suojaksi. Vain Larus kuljee suojaamattomana.
Metsän reunalla maa käy
kivikkoiseksi, mustat kivet reunustavat metsää. Valkea tie on
jäänyt taakse, Mariel ja Larus johdattavat Avanin perässään
kuumien ja kosteiden lehvien sekaan. Vasta metsän reunalla Larus
vetää päänsä suojaksi hopeisen huivin, joka jää roikkumaan
selkään. Hiuksista erottuu vain muutama tumma suortuva.
”Tämä siis on metsä”, Avani
sanoo. Mariel erottaa hymyn silmistä.
”Sinun tulee kulkea erittäin
varovasti. Katso, mihin astut. Vahdi erityisesti päätäsi, sillä
korkeimmissa kerroksissa liikkuvat hyönteiset ja puita kiertävät
matelijat ovat useimmiten myrkyllisiä”, Mariel sanoo siirtäessään
päänsä kokoista lehteä pois tieltä.
”Jos näet tulipunaisia kukkia,
joissa on musta keskus, karta ne kaukaa, yksikin kosketus aiheuttaa
myrkytyksen”, Larus sanoo tavallista matalammalla äänellä.
”Larus osui sellaiseen ensimmäisellä
kerrallaan täällä. Sitä ei unohda koskaan.”
Varoituksista huolimatta Avanin olemus
pysyy rauhallisena. Kolmikko etenee syvemmälle. Lintujen äänet
sekoittuvat korkeisiin vihellyksiin, metsä ei ole koskaan hiljaa.
Larus kulkee edellä. Mariel tarkkailee Avanin liikkeitä. Naisen
katse käy säännöllisesti maassa, vaaroja ei näy. Äänet
tuntuvat puhuvan muualta tulleelle Avanille. Hänen katseensa janoaa
uutta, kaikki hänessä herkistyy metsän äänille.
”Tutkimme metsiä alituisesti, mutta
emme ole vieläkään täysin tietoisia siitä, mitä kaikkea ne
kätkevät sisäänsä”, Mariel kertoo. Parvi sinisisiipisiä
perhosia lehahtaa aluskasvillisuuden seasta ja katoaa latvustoon.
Mariel väistää kohtaa, josta ne kohosivat.
”Käytämme omiin tarpeisiimme
lähinnä syvemmällä metsässä olevia kallioluolia, joista löytyy
pitkän louhimistyön jälkeen jalokiviä.”
”Adamantteja”, Avani vastaa.
”Aivan”, Mariel hymähtää.
”Niitä on ollut joskus enemmänkin. Emme tiedä, mihin kaikkialle
niitä on myyty vuosien varrella.”
Larus pysähtyy, keskustelu katkeaa.
Mariel ei erota ystävänsä ilmettä, mutta näkee jännittyneet
hartiat. Mariel kiertää Larusin vierelle. Lehvissä suhisee,
hyönteiset lentelevät ilmassa kuin karttaen sitä, jonka äärelle
kolmikko on saapunut. Larusin jalkojen juuressa makaa kuollut lintu.
”Ei”, Mariel henkäisee, ”ei, ei
voi olla…”
”Siihen ei ole kajottu. Muut eläimet
ovat jättäneet sen rauhaan.”
”Sen rinta. Se…”
Avani tunkeutuu nuorten miesten väliin
vain nähdäkseen kultasulkaisen linnun, jonka ruumis on avattu
keskeltä. Haju tulvahtaa aistinelimiin ja peittää metsän
luontaisen, kostean tuoksun alleen. Avanin silmät laajenevat.
Linnulla on samat kolme töyhtöä päässään kuin palatsin katon
aruneilla. Siivet ovat suuret ja levällään, Avani pystyy laskemaan
sulat. Kuolema on vienyt kiillon eläimen silmistä, mutta sulkapeite
on rintaa lukuun ottamatta ennallaan.
”Se on aruni”, Avani kuiskaa,
”eikö olekin?”
Kumpikin miehistä nyökkää.
”Miksi sen luita ei ole kaluttu?
Eivät pedot tunne pyhää samalla tavalla kuin ihmiset.” Avanin
kysymys uppoaa Marieliin. Nuori prinssi perääntyy arunin luota
ottaen huivin kasvoiltaan vain voidakseen haukkoa happeaan.
”Tämän täytyy olla enne”, Larus
sanoo hiljaa Avanille. ”Auringonlinnut eivät kuole tällä
tavalla. Koskaan Adamantian historiassa muut eläimet tai ihmiset
eivät ole tappaneet niitä, ne kuolevat omia aikojaan. Ainuttakaan
arunin ruumista ei ole nähty. Se on ensimmäinen asia, joka niistä
täytyy tietää Adamantiaan tullessaan.”
Avani vain nyökkää hiljaa. Hän
katsoo runnottua lintua, sen kaunista kaulan kaarta ja punaoranssista
kultaan taittuvaa pyrstöä. Metsän heleiden värien seassa lintu
voisi olla kaunis. Hyhmäinen veri ja mädäntynyt sisus rikkovat
illuusion.
Mariel kääntyy takaisin Avanin ja
Larusin puoleen. Kauhu loistaa hänen kasvoillaan. Prinssi näkee
tilanteen eri silmin, hän on elänyt koko ikänsä Adamantian
taivaan alla. Hän tietää, mitä kuollut auringonlintu tarkoittaa.
”Avani”, Mariel sanoo matalalla
äänellä, ”minusta tuntuu, että sinun tarvitsee kuulla koko
tarina.” Mariel avaa suunsa puhuakseen naiselle totta. Elämän
äänistä täyttyvä metsä suojelee hänen kertomustaan, karkottaa
väärät korvat kuulemasta. Kuollut lintu todistaa tarinaa, jonka
kertomista on viivytetty liian pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti