Luku 12: Lempeys
Täydellinen tuho. Karrelle palanut
maa, kytevä, musta nurmi. Huutavia naisia, juoksevia lapsia.
Pystyssä pysyvät vain ne, joita vaistot pitävät kiinni maassa.
Huudon keskellä seisoo kuningatar silmät avoimina, keho valmiina
puolustautumaan. Tuhoutuvan valtakuntansa keskellä hän etsii
syyllistä, ketä tahansa, jonka kädet veri on tahrinut.
Mielikuva Marielin silmien takana on
liian elävä, hän saattaa haistaa tuhkan ja veren, kuulla, kuinka
toivonsa menettäneet itkevät. Todellisuuteen hänet sitoo vain
nuotiossa tanssiva tuli, Avani ja Larus hänen vierellään
katsomassa samoja liekkejä.
”Portit avanneet miehet astelivat
tänne talloen peltomme, tappaen lapsemme”, Khinda kertoo
raudanlujalla äänellä. ”Namyrialaisilla oli ylivalta, me emme
voineet mitään. En minä kuningattarena eikä koko armeijanikaan.
Valloittajilla oli aseita ja taitoja, joita meille ei oltu suotu. Nyt
elämme vuoren suojissa, jatkuvassa pelossa, jatkuvassa toivossa
siitä, että koko Ildarienin kansa kääntyisi valloittajia vastaan.
Vain koko kansan voimin kykenisimme palauttamaan järjestyksen.”
Khindan voimakas ääni sitoo
itseensä, pakottaa ymmärtämään kärsimyksen laajuuden tekemättä
itsestään uhria. Mariel arvostaa naisen kykyä puhua
menetyksestään. Samalla hän huomaa, kuinka Avanin olemus muuttuu
yhä passiivisemmaksi, aivan kuin tämä päästäisi itsestään
hiljalleen irti, katoaisi syvälle sisälleen.
”Avani?” Mariel keskeyttää.
”Avani, oletko yhä täällä?”
Khinda kääntyy naisen puoleen.
”Järkyttääkö kertomukseni
sinua?”
Avani ei vastaa heti. Hetken Mariel
kuvittelee, että Avani todella on uponnut itseensä, paennut hetkeä.
”Namyriaa ei enää ole”, Avani
sanoo heikolla äänellä. Se voisi kuulua lapselle, pienelle
tytölle, joka ei ole tottunut tulemaan kuulluksi. ”Minä olen
viimeinen.”
”Mitä tarkoitat?”
”Namyria on palanut pois. Kuollut.
Sitä ei ole enää kehällä, mitään ei ole jäljellä.”
Khindan kasvoilla käväisee
merkillinen ilme, kun hän katsoo Avania. Mariel muistaa oman äitinsä
katsoneen häntä sillä tavalla. Khindan kasvot yrittävät pysyä
kovina, mutta niiltä paistaa hellyys, jota nainen ei saa piiloon.
”Miksi vain sinä selvisit?”
Khinda pitää hellyyden sisällään. Hän on yhä raudanluja.
”Koska minä uskoin ja toivoin”,
Avani sanoo, ääni alkaa hajota, ”koska se, joka tuhosi sinun
maailmasi, auttoi minua selviytymään. Olen hengissä, koska täällä
ja jumalat tietävät missä muualla kansa on ajettu kärsimykseen.”
Khindan piirteet murtuvat. Hän
ojentaa toista kättään kohti Avania, mutta vetää sen viime
hetkellä pois.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kansannousu”, Avani sopertaa.
Viimein ääni murtuu, Avanin hartiat alkavat vapista. ”Teidän
aikanne todella kuluu hitaasti. Minun maailmassani tapahtui useita
kymmeniä vuosia sitten kansannousu, joka synnytti minussa vielä
tänäkin päivänä elävän toivonkipinän. Kansannousun ansiosta
portit avattiin muihin maailmoihin ensimmäistä kertaa.” Kyyneleet
valuvat Avanin poskille. Mariel vastustaa halua viedä Avani
lähelleen.
”En tiennyt”, Avani sopertaa, ”en
koskaan tiennyt, että se, mitä Namyriassa silloin tapahtui, maksoi
kokonaiselle maailmalle sen tulevaisuuden.”
Khindan käsi löytää Avanin
ranteen. Entinen kuningatar puristaa rannetta voimakkaasti, mutta
hellästi. Khindan rinnalla Avani näyttää nuorelta tytöltä,
hennommalta ja hauraammalta kuin onkaan. Marielin on hetkessä
vaikeaa kuvitella, että Avani on selvinnyt liekkien keskeltä
Adamantiaan ja hänen rinnalleen. Kaiken sen palavan läpi Avani on
kulkenut yksin.
”Sinun ei ole pakko kertoa”,
Khinda sanoo pehmeästi. ”Kaikki ajallaan. En ole koskaan saanut
kuulla Namyrian kansannoususta. Minä en ole aiemmin tavannut
namyrialaista naista. En tahdo kiirehtiä kanssasi. Lepää nyt.”
Avani nyökkää kyyneltensä seasta.
Mustat, silkkiset suortuvat valahtavat kasvoille, ne eivät enää
liimaudu otsaan kuten ulkona. Avani vie kädet kasvoilleen ja
vapisee. Hän antaa Khindan kietoa toisen kätensä ympärilleen.
”Enää ei ole mitään hätää”,
Khinda kuiskaa sivellen Avanin olkaa. Ele on niin äidillinen, että
Mariel saa väristyksiä. Hän muistaa oman äitinsä kosketuksen,
lämpimän ja rakastavan, kuin auringonsäteen.
”Minä vien sinut nukkumaan.”
Mariel erottaa Avanin nyökkäävän.
”Odottakaa hetki. Palaan aivan
pian.”
Mariel ja Larus jäävät tuijottamaan
nuotion kipunoita, joiden hypnoottinen tanssi lähestyy loppuaan.
Khinda ja Avani eivät palaa heti, kumpikaan nuorista miehistä ei
jää tuijottamaan heidän peräänsä. Kun Larus ojentaa valkeita
käsiään kohti liekkejä, Mariel avaa suunsa.
”Minä uskon, että täällä
oleminen järkyttää Avania pahemmin kuin porteista kulkeminen.”
”Millaisesta maailmasta hän oikein
on?”
Mariel pudistaa päätään.
”En tiedä paljoakaan”, Mariel
huokaisee, ”vain sen verran, mitä Avanista pystyy lukemaan. Hän
kertoi minulle, ettei Namyriassa avata portteja. Se, mitä hän äsken
kuuli, taisi tulla täydellisenä järkytyksenä.”
Larus nyökkäilee hiljaa. Hänen
luunvalkeat kasvonsa ovat vakavat. Kädet kieppuvat liekkien edessä,
etsivät lämpöä tai vastauksia. Mariel ei osaa enää lukea
ystäväänsä ja veljeään yhtä hyvin kuin aiemmin.
”Pitäisikö meidän jättää hänet
tänne?” Larus kysyy katsomatta Marieliin.
”Anteeksi kuinka?”
Larus kohottaa obsidiaaninmustaa
päätään. Ilmeestä ei voi lukea katumusta.
”Hän saattaa hidastaa matkaamme.”
”Larus, mitä tämä tarkoittaa?”
Nuori mies oikaisee asentonsa kuin
todistaakseen Marielille olevansa tosissaan. Varmuus lepää suorassa
selässä ja ohuissa, tulta kohti ojennetuissa käsivarsissa. Larus
on täydellisen varma, eikä Mariel enää tiedä, mitä sanoa.
”Meidän tarkoituksemme on löytää
Florian mahdollisimman pian. On pelkäksi rasitteeksi, jos Avani
alkaa saada kohtauksia. On selvää, ettei isäsi ole täällä enää.
Meidän kannattaa jatkaa matkaamme sen sijaan, että jäämme tänne
miettimään, mitä Avanin kotimaa teki tälle maailmalle.” Larus
kohauttaa harteitaan kuin pyyhkisi vastuun täysin itseltään.
”Meillä ei ole aikaa tällaiselle.”
Marielin silmät seisovat suurina
päässä. Hän katselee ystävänsä tyyniä kasvoja, täysin
rauhallista, varmaa olemusta. Larusin puhe on kuin toisesta
ihmisestä. Sellaisesta, jota Mariel ei oppinut tuntemaan viidessä
vuodessa.
”Unohditko sinä, että juuri Avani
oli se, joka sai idean lähteä hakemaan isääni? Hän valoi minuun
toivoa ja sai minut yrittämään. En olisi osannut puhua
portinvartijalle, hän hoiti senkin puolestamme. Tuntisit
kiitollisuutta siitä, mitä hän on tehnyt puolestamme, vaikka hänen
ei todellakaan tarvitsisi.”
”Hän ei ole tehnyt eteeni mitään
sellaista, joka saisi minut tuntemaan epämääräistä kiintymystä
häntä kohtaan. Olet aina pitänyt ihmisistä, jotka voit pelastaa,
Mariel. Älä unohda, että maailmasi tekee kaiken aikaa kuolemaa.”
”Minä en ole unohtanut! Minä
tahdon vain –”
Khindan askeleet katkaisevat Marielin
lauseen. Ildarienin entinen kuningatar istuutuu jalat ristissä
nuotion äärelle. Hänen läsnäolonsa vaientaa sanaharkan. Khinda
on vaihtanut ylleen keltaisen, kevyttä kangasta olevan mekon, jonka
hihat jättävät palohaavoilla olevat kädet näkyviin. Meripihkan
värinen otsaripa koristaa hänen kasvojaan.
”Millaisen kriisin ehditte kehittää
tässä ajassa?” Khinda kysyy huvittunut hymy kasvoillaan.
”Olemme kunnossa”, Mariel sanoo
naurahtaen väkinäisesti, ”meillä oli vain pieniä
erimielisyyksiä tilanteestamme.”
”Vai niin.” Khindan olemuksesta
huokuu arvokkuutta, mutta ei tavalla, jolla Mariel sen tuntee. Khinda
on lämmin, tuttavallisempi kuin kukaan Marielin tapaama hallitsija.
Hänen tekee pahaa valehdella entiselle kuningattarelle.
”Vein Avanin sivuluolaan, jotta hän
saa levättyä. Olette varmasti rasittuneita matkasta, porteista
kulkeminen ei koskaan ole helppoa.”
”Kuinka portteja käytetään
täällä?” Larusin ilme kirkastuu, Mariel tietää, mitä tämä
ajattelee.
”Portit voi avata ainoastaan tällä
vuorella”, Khinda kertoo. ”Meidän porttikäytäntömme ovat
melko alkeelliset. Porteista tänne saapuvat päätyvät vuorelle
kuten tekin päädyitte. Pois pääsevät ne, jotka uskaltavat aivan
ylös asti.”
Mariel erottaa hämmennyksen ystävänsä
kasvoilla. Larusilla on tapana kurtistaa kulmiaan vain aavistuksen,
kun hän ei pidä kuulemastaan.
”Ylös asti? Tulivuorella?”
”Portit aukeavat tahdonvoimalla, jos
pääsee vuorenhuipulle saakka. Tämä ei ole tavallinen tulivuori.
Se riehuu ympäri vuorokauden, pitää yllä Ildarienin elinvoimaa.”
”Elinvoimaa?”
”Minulta kestäisi kuukausia kertoa,
kuinka tämä maailma toimii, eikä teillä ole aikaa sellaiseen. Jos
haluat käyttää portteja, kulje ylös äläkä kuole. Luonto
järjestää loput.”
Khinda nousee ylös. Mekon helma on
punaoranssi kuin laava.
”Haluaisin puhua kanssasi kahden
kesken”, Khinda sanoo katsoen Larusin ohi suoraan Marieliin,
”kävelisimmekö hetkisen luolastossa?”
Mariel nousee kömpelösti ylös.
”Totta kai”, hän vastaa nyökäten
Larusille hyvästiksi.
”Hän pärjännee yksin hetkisen”,
Khinda sanoo lähtiessään kulkemaan kohti käytävää, jota pitkin
he kulkivat suureen luolaan.
”Tahtoisin keskustella matkanne
todellisesta tarkoitusperästä”, Khinda sanoo turvallisen
välimatkan päässä luolasta. ”Etsittekö todella Adamantian
hallitsijaa?”
”Etsimme”, Mariel vastaa oitis.
Hänen äänensä värisee kuin luolakäytävää valaisevat soihdut.
”Adamantia tekee kuolemaa. On selvää, että isäni ei ole täällä.
Olen pahoillani tunkeilustamme. Meidän täytynee jatkaa matkaamme
heti, kun Avani kykenee lähtemään.”
”Tytölle olisi parhaaksi levätä
ainakin seuraavan päivän verran. Onko teillä aikaa siihen?”
”Meillä on pakko olla. Avani
tarvitsee aikaa.”
Khinda nyökkää. Ripa hänen
otsallaan korostaa silmien tummuutta. Marielin on edelleen mahdotonta
arvioida entisen kuningattaren ikää, mutta jokin Khindan tavassa
käsitellä heitä kertoo hänelle, että hän voisi olla heidän
äitinsä.
”Luotatko sinä matkakumppaneihisi?”
Khindan silmät heijastavat soihtuja. Vaikutelma aiheuttaa
väristyksiä.
”Luotan”, Mariel vastaa. ”Olen
tuntenut Larusin koko nuoruuteni. Avanin olen tavannut vasta
äskettäin, mutta hän on osoittautunut luotettavaksi ja
toimeliaaksi. Minulle ei tuota vaikeuksia luottaa heihin.”
”Paljonko sinä tiedät Avanin
taustasta?” Liekit tanssivat silmissä. Marielin ei ole enää yhtä
helppoa katsoa niihin suoraan.
”Hyvin vähän”, Mariel myöntää.
”Ymmärrän kuitenkin, miltä pelko näyttää. Se, mitä hän sai
sinulta kuulla, oli hänelle mitä ilmeisimminkin hyvin
traumaattista.”
Khinda nyökkää.
”Hän ei sanonut paljoakaan, kun
vein hänet lepäämään, mutta yhden asian minä tiedän.
Namyriassa naisilla ei ollut oikeuksia. Hän on ensimmäinen
Ildarieniin saapunut nainen. Tahtoisin kuulla kaiken, mitä Avani
tietää Namyriassa tapahtuneesta kansannoususta, jonka ansiosta
portit avattiin siellä ensimmäistä kertaa.”
”Avanin on tähän asti täytynyt
kuvitella, ettei portteja käytetty mihinkään. Hän näytti täysin
murtuneelta.” Mariel ei tiedä lainkaan, mitä Avani tarkoitti
sillä, että hän on hengissä, koska Ildarien tuhottiin. Kenenkään
silmät eivät ole näyttäneet Marielista niin surun täyttämiltä.
Khindan kasvoille leviää
melankolinen hymy. Hetken Mariel kuvittelee sanoneensa jotakin
väärää.
”Murtunut hän ei ole”, Khinda
sanoo. ”Naiset kestävät paljon kaikenlaista. Pystyn
kuvittelemaan, millaista taakkaa hän kantaa kapeilla harteillaan.”
Khinda sulkee silmänsä. Hopeinen
kyynel putoaa poskelle. Enempää kuningattaren silmät eivät päästä
ulos.
”Tiedätkö, pieni prinssi, minun
vanhin lapseni oli teidän kolmen ikäinen”, Khinda sanoo hiljaa.
”En voi olla auttamatta teitä. Jumalat eivät suoneet minulle
armoa nähdä edes lapsieni tuhkia. En tiedä, minne taivaat heidät
kuljettivat, missä he nyt lepäävät.”
”Olen pahoillani.” Mariel
ajattelee äitiään. Isäänsä, jonka olinpaikasta ei tiedä.
Vahempiaan, jotka jättivät hänet yksin kuolevaan maailmaan.
Menetyksen kokeneelle ei voi sanoa
mitään, joka ottaisi vuosia kestäneen kivun pois, tekisi
olemattomaksi tapahtuneen. Voi vain pysyä vierellä, hengittää
samaa ilmaa ja toivoa, että tuuli kasvoilla soisi hetken rauhan,
antaisi tilaa jatkaa elämäänsä. Luolan sisässä, päivänvalosta
kaukana Mariel tuntee sydämensä käpristyvän kokoon, kehonsa
taltioivan kaiken sen kivun, jota Khinda kantaa.
”Minäkin taidan olla melko
väsynyt”, Mariel kuiskaa. Hän ei katso Khindaan päin. Entinen
kuningatar tietää katsomattaankin, että pojan silmät ovat
kyynelissä. Lempeät käsivarret Marielin ympärillä muistuttavat
häntä lämmöstä, jonka hän on jo miltei unohtanut. Hän antaa
kehonsa painua toista vasten ja päästää surunsa ulos voimakkaina
nyyhkäyksinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti