Luku 31: Koti kultareunuksinen
Kuuma hiekka ottaa matkaajat vastaan.
Polte on kova, mutta ei sietämätön, kun Mariel tömähtää
hiekalle Larus yhä tiukasti sylissään. Valkoinen valo kieppuu
näkökentän taustalla, Mariel räpyttelee silmiään tottuakseen
vaaleaan hiekkaan ja ylhäältä porottavaan aurinkoon. Harteille
tippuu valoa. Taivas ei ole enää punainen vaan selkeän sininen,
aurinko paistaa korkealta kullanhohtoisena. Mustaa aurinkoa ei ole.
”Avani”, Mariel henkäisee etsien
ystäväänsä katseellaan, ”Avani, katso, valoa…”
”Aurinko ei ole enää musta. Me
ehdimme.” Avanin ääni murtuu. Nainen vetää syvään henkeä,
murhe ja ilo vuorottelevat kasvoilla. Miten paljon on jo takana,
miten paljon on lopullisesti jäänyt sinne.
”Me olemme vihdoin täällä.
Mariel, sinä näet jälleen auringon.”
Avani raahautuu lähemmäs, vie
molemmat kätensä Marielin kaulalle ja painautuu ystäväänsä
vasten ilman ajatustakaan siitä, että Mariel on mies ja sen vuoksi
automaattisesti ihminen, jota hänen täytyy pelätä. Miellyttäjien
taloissa Avani oppi koskettamaan miestä oikealla tavalla. Marielia
koskettaessaan hän ajattelee vain heidän selvinneen.
Kun Avani päästää irti Marielista,
molemmat katsovat vuoroin Marielin sylissä makaavaa Larusia, vuoroin
kuumalle hiekalle jäänyttä Floriania. Kumpikaan ei selvinnyt, ei
oikeasti. Larus hengittää yhä, mutta hänen silmänsä seisovat
tyhjinä. Kun toivo kerran lähtee, se kovertaa jotakin tyhjäksi
juostessaan ulos.
”Larus, katso, me olemme jälleen
kotona”, Mariel kuiskaa. ”Katso.”
”Hän ei kuule sinua. Olen nähnyt
paljon ihmisiä tuossa tilassa. Namyriassa se oli yleistä. Hänen
tilassaan olleet naiset yleensä poltettiin hengiltä, jotta heidän
jäännöksensä oli helpointa siivota pois.”
Mariel säpsähtää.
”Anteeksi, tarkoitin vain, että
tuosta tilasta ei välttämättä ole paluuta. Namyria oli Namyria.
Minun ei tarvitse kantaa sitä enää mukanani, Javirkin on minut
selvinneeksi katsonut.”
Mariel nyökkää. Korkealla
taivaallla lentää kultasiipinen lintu. Se lentää liian korkealla,
jotta siipien ja pyrstön muotoa näkisi, mutta kultaisen hohteen
erottaa hiekalle saakka. Elävä, hengittävä aruni on saapunut
tervehtimään kotiin palanneita.
”Minä hoidan hänet kuntoon”,
Mariel sanoo. Ääni on vahva. Käsi silittää Larusin mustaa,
selkämittaiseksi kasvanutta tukkaa. ”Olen ennenkin pitänyt huolta
ihmisistä. Me olemme Larusin kanssa olleet liian kauan yhdessä,
jotta antaisin hänen noin vain vajota itseensä.”
”Meistä kukaan ei ole enää
ennallaan tämän jälkeen. Pystytkö sinä kantamaan myös hänen
surunsa?” Avanin katse käväisee Florianin hengettömässä
ruumiissa, kun hän puhuu.
”En jätä veljeäni yksin
järkkyneen mielensä kanssa”, Mariel jatkaa päättäväiseen
sävyyn. ”Ja mitä isääni tulee…” Huokaus. Syvä, kaiken
kuullut. ”Kunpa olisin voinut puhua hänen kanssaan kunnolla.”
”Sinulla on yhä Larus. Hän taisi
tuntea isäsi melkoisen läheisesti.”
Mariel katsoo sylissään makaavaa
ystäväänsä, jonka epätoivo ja pelko ajoivat hänen isänsä
käsivarsille. Mariel on jo antanut anteeksi. Hän ei voi kenties
koskaan ymmärtää, kuinka hänen isänsä päätyi Larusin iholle.
Jokin oli mennyt rikki Florianissa jo ajat sitten. Äitikään ei ole
enää kertomassa. Nyt Mariel ymmärtää, mikä äitiä järkytti,
mikä sai äidin vaeltelemaan tulikuumalla aavikolla itsensä
hengiltä.
”Minulla on paljon hyväksyttävää”,
Mariel huokaa, ”mutta nyt meillä on aikaa. Meidän pitää vain
palata linnaan, kohdata omani jälleen.”
”He ovat ylläpitäneet toivoa.
Taivas on tullut kirkkaaksi.”
Mariel nyökkää. Helpotus kulkee
pitkin kurkkua, kohoaa ylemmäs. Kyyneleet kohoavat silmiin, mutta
eivät putoa poskille. Mariel on jättänyt kyyneleensä taa, hän ei
vielä ymmärrä kaikkea kokemaansa. Hän itkisi isäänsä ja
menettämäänsä vasta paljon myöhemmin.
”Me selvisimme”, Mariel sopertaa,
”me todella selvisimme tänne saakka…”
”Minä valitsin oikean ihmisen,
johon uskoa. Voit kuvitella, että kaiken kokemani jälkeen en usko
enää kovin useaan asiaan.”
”Avani, kiitos. Aivan kaikesta.”
Avanin käsi hakeutuu Marielin olalle,
pitää lujaa kiinni kuin veljestä, jota hänellä ei koskaan ollut.
Ei Namyrian kaltaisessa maassa veljellä olisi mitään tehnyt. Nyt
Avanilla on Mariel, eikä hän enää koskaan katso miehiä samalla
tavalla. Pelko jäytää yhä rintaa, mutta ei Marielin kanssa.
Mariel ei ole pelkkä mies, hän on aurinko, valo kulkee hänen
kanssaan, missä hän ikinä meneekin.
”Kiitos kuuluu myös sinulle. Minä
taisin olla oikeassa, sinä löysit tältä matkalta jotakin muutakin
kuin totuuden isästäsi.”
Vaisu hymy käväisee Marielin
huulilla.
”Minä olen nyt Adamantian kuningas,
jos he hyväksyvät minut. Minua pelottaa edelleen. Onko yksikään
lempeä ihminen koskaan ollut hyvä hallitsija?”
”Yksinomaan sinä olet pitänyt
heidän toivoaan yllä. Se palautti valon tälle maailmalle. Minä ja
Larus menetimme maailmamme, mutta kodin voi luoda minne tahansa. Minä
en jää ikävöimään Namyriasta mitään muuta kuin öisin
laulanutta taivasta, joka piti minut järjissäni. Tämän maailman
kauneus korvaa sen tuhatkertaisesti, jos vain sallit minun jäädä.”
Mariel nyökkää. Hymy leviää
kasvoille, pysyy.
”Tietenkin”, hän kuiskaa,
”Adamantia on sinun kotisi nyt ja myöhemminkin. Voit mennä ja
tulla miten haluat, en kahlitse sinua, jos tahdot kulkea porteista.”
”Aion palata Ildarieniin Khindan luo
vielä myöhemmin.”
”Saat aina tulla takaisin. En sulje
oviani sinulta.”
Marielin puhuessa Avani nousee ylös.
Vaatteiden keltainen kangas on repaleina, ainoastaan kultainen koru
ranteessa on ehjä. Avani tarttuu siihen, kiskaisee sen irti ja
katsoo sitä pitkään. Viimeistä muistoa kodistaan, viimeistä
muistoaan Alyasta. Avani antaa kevyen tuulenvireen viedä korun
mukanaan, se katoaa hiekkaan.
”Olen valmis jatkamaan eteenpäin”,
Avani sanoo. ”Menemmekö palatsiin? Kansalta pitää kysyä,
kauanko olimme matkassa. Aika kun ei ole koskaan puolellamme.”
Mariel naurahtaa ja nostaa itsensä
varovasti ylös, jotta ei tiputa Larusia.
”Jaksatko sinä kantaa isän?”
”Jaksan. Nyt olen vihdoin luopunut
raskaimmasta taakastani.” Ranne on tyhjä, koristelematon.
Avani tarttuu sanaakaan sanomatta
Florianiin ja nostaa miehen selkäänsä. Mariel ei tiedä, paljonko
nainen on joutunut elämänsä aikana kantamaan, mutta Florianin
Avani kantaa ongelmitta, valittamatta kertaakaan.
Kaupungin tornit ja ihmisvilinä ovat
ennallaan. Tuttuja kasvoja, hymyjä, hämmästyneitä ilmeitä.
Kyyneliäkin. Mariel, Avani ja Larus otetaan lämpimin kasvoin ja
ojennetuin käsin vastaan, kun he kulkevat kaupungin halki kohti
palatsia.
”Me olemme kotona”, Mariel kuiskaa
Larusille tietäen, että tämä kuulee hänet yhä. ”Me olemme
vihdoin kotona.”
*
Vasta kaksi viikkoa Florianin
suurieleisten hautajaisten jälkeen Larus puhuu ensimmäisen kerran.
Mariel on saanut hänet pestyä ja ruokittua ja on laskenut hänet
sängylle, peitellyt viimeisen päälle, kun hän nostaa katseensa ja
ymmärtää.
”Mariel.”
Marielin kasvot kirkastuvat. Varovasti
hän sipaisee ystävänsä poskea.
”Mariel…” Sanat hakevat
paikkaansa. ”Minä olen pahoillani…”
”Sinun ei tarvitse olla. Sinä olet
hengissä ja me olemme turvassa.”
”Kuningas.”
Hetken Mariel kuvittelee Larusin
puhuvan Florianista.
”Ei, isä on kuollut. Hän kuoli
sinun syliisi, kun olimme vielä Enfallassa.” Mariel hämmentyy
omasta äänestään. Hän kykenee puhumaan isänsä kuolemasta niin
kevyesti, tiputtamaan sanat huuliltaan ilman vihlovaa kipua.
”Minä tarkoitin sinua. Sinä olet
nyt kuningas.” Hymyntapainen käy Larusin huulilla. Onni läikähtää
Marielin rinnassa.
”Niin, veli rakas, minut kruunataan
muutaman auringonnousun kuluttua. Koko kansa on valmistellut sitä.”
Larus kampeaa itsensä ylös. Liike on
nopea, poika on kaatua takaisin makuulleen miltei heti. Mariel antaa
Larusin toimia itse, kokeilla, jaksavatko hänen jalkansa jo kantaa,
vai istuvatko suru ja järkytys niissä vielä liiaksi.
”Avani on yhä hengissä, eikö
niin? Minä en koskaan tainnut sanoa hänelle ainuttakaan kaunista
sanaa. Onko hän yhä Adamantiassa?”
”On hän. Adamantia on nyt Avaninkin
koti.”
”Minun täytyy varmaan palata
kehälle.”
”Mistä sinä oikein puhut? Sinä
kuulut minun rinnalleni. Veljeni, ystäväni, en päästä sinua enää
silmistäni, nyt, kun minulla jälleen on molemmat silmät.”
”Minä petin sinut kuolleen maailman
vuoksi.”
”Sinä et voinut tietää, miten
Enfallalle kävisi.”
Larus pudistaa päätään. Epätoivo
istuu yhä hänen harteillaan. Mariel tietää, millaista taakkaa
Larus on joutunut kantamaan. Moni ei puhuisi tai kävelisi enää
koskaan. Larus on sentään saanut äänensä jälleen kuuluviin.
”Tiesin minä. Siksi minä tännekin
tulin ja päädyin… päädyin isäsi luo.” Larus ei enää katso
Marielia silmiin. ”Sitä minä en koskaan uskalla pyytää sinulta
anteeksi. Se häpeä on pitänyt minut pitkään hiljaa. Kuinka
hautajaiset sujuivat?”
”Isän ruumis kannettiin
kunniakujalta An-Edilien hautakammioon kaupungin toiselle laidalle.
Ne olivat kauniit juhlat. Paljon aurinkokuvioita, kirkkaita kukkia ja
laulua. Kansan laulu saatteli hänet viimeiseen lepoonsa. Kukaan ei
koskaan saa tietää, kuinka hän miltei tuhosi maailmansa
menetettyään itsensä.”
Vaisu nyökkäys. Hymy, joka
pyyhkiytyy pian pois. Larus tarraa kiinni Marielin ranteesta.
”Onneksi Adamantia on yhä kunnossa.
Minä menetin Enfallan, mutta se oli menetetty jo silloin, kun
pakenin sieltä ensi kertaa.” Larus laskee jalkansa lattialle,
hapuilee kosketuspintaa maattuaan useita auringonnousuja hämärässä
huoneessa.
”Sinä et ansaitse menettää
mitään. Sinun ansiostasi minä olen yhä tässä. Kiitos sinulle,
että Adamantia selvisi. Kun sinusta tulee kuningas, tällä
maailmalla on vielä useita vuosia edessään.”
Mariel onnistuu hymyilemään. Larusin
usko lämmittää hänen rintaansa.
”Minun isäni on myös kuollut, eikö
olekin? Me jätimme hänet Enfallaan. Hänet ja Darlanganin.”
Mariel vain nyökkää.
”En muista lopusta paljoakaan.
Muistan huutaneeni. Taivas oli halkeamilla.” Larus värähtää.
”Sinun ei tarvitse muistella sitä
juuri nyt.”
”Kenties ei nyt, mutta joskus minun
on ajateltava se loppuun. Etten päädy tekemään niin kuin nyt
tein. Minun ansiostani sinä, Avani, Darlangan ja moni enfallalainen
joutui kärsimään.”
Kun Larus nousee ylös, Mariel on
valmis ottamaan hänet kiinni, jos hän kaatuu. Varovaisia askelia.
Ne kantavat. Larus kävelee marmoripöydän luo, ottaa tukea,
ymmärtää, että hänen jalkansa kestävät kävelyä. Hymy leviää
kasvoille.
”Minä elän”, Larus huokaisee.
Äänessä on myös surua. Mariel tietää, ettei se lähde kenties
koskaan. Hänkin kantaa paljon mukanaan vielä kuninkaanakin.
”Niin elät. Me kaikki elämme.
Taivaat eivät ole sulkeneet meiltä silmiämme.”
Larus nojaa yhä pöytään, hengittää
raskaasti, päästää sitten jälleen irti ja kävelee takaisin
Marielin luo. Mariel on puettu kultaan ja silkkiin, ruskeat kiharat
ovat letillä selässä. Mariel näyttää kuninkaalliselta ja
kauniilta. Aivan itseltään.
”Voitko sinä koskaan antaa minulle
anteeksi? En pyydä sitä sinulta. En ole sen arvoinen, että
voisin.”
”Olen jo antanut. Kauan sitten.”
Pieni tauko, hengenveto. ”Kuule, kerro minulle eräs asia. Sen
jälkeen meidän ei tarvitse puhua tästä aiheesta hetkeen. Voimme
palata siihen paljon myöhemmin. Minä en ole juuri miettinyt sinua
ja isääni, en ole voinut. Mutta kerro minulle, rakastitko sinä
häntä? Rakastiko hän sinua?”
Larusin kulmat kohoavat. Hän näyttää
lapselta, joka ei tiedä, mistä häntä syytetään.
”En tiedä”, Larus huokaisee, ”en
todella tiedä. Yhden ainoan kerran minä kipusin hänen syliinsä
ajatellen, että tarvitsen häntä. Pyysin häntä pitämään minua
sylissään koko yön, sanomatta sanaakaan. Ihan vain siinä hänen
lähellään. Hän teki niin eikä kysynyt, miksi. Silloin minä
ajattelin, että voisin rakastaa häntä.”
Mariel nyökkää. Se riittää
hänelle.
”Hänestä minä en tiedä. Hänestä
kukaan ei tiennyt, voimme vain arvailla, eikä meidän kannata tehdä
sitäkään.”
Siitä Mariel on samaa mieltä. Hän
lähti etsimään Florian An-Ediliä, haavoittunutta, rikkoutunutta
miestä, jonka sijasta hän löysi paljon muuta. Hän on itkunsa
itkenyt ja kantaisi mielessään mieluummin sitä miestä, joka oli
hänelle isä, joka hymyili nostaessaan hänet harteilleen. Larus jää
muistelemaan toisenlaista Floriania, kansa omaansa. Mitä ikinä
Adamantian entinen kuningas olikin, saisi jäädä hautakammion
syvyyksiin keräämään pölyä ylleen.
Mariel tarttuu Larusia kädestä,
varmistaa, ettei hänen ystävänsä kaadu.
”Menisimmekö katsomaan Avania? Hän
on hovitiikerin luona. Minähän lupasin esitellä sen hänelle. Hän
on kovin mieltynyt siihen.”
Larus hymyilee.
”Mennään vain. Nyt, kun meillä on
kaikki aika maailmassa.”
”Niin. Meillä on kaikki aika.”
*
Päivänä, jona Mariel kruunataan
kuninkaaksi, auringonvalo tippuu palatsin avonaisista ikkunoista
sisälle, värjää lasiset koristeet kymmeniin eri sävyihin.
Palatsin suurin sali on täynnä väriä ja loistoa. Paikalle
saapunut kansa katsoo, kuinka auringon symbolia vaatteissaan kantava
Mariel kulkee salin päästä päähän vastaanottamaan kultaisen
kruunun otsalleen.
Larus ja Avani ovat yleisössä,
seisovat aivan lähellä Marielia. Lasi-ikkuna heijastaa arunin kuvan
lattiaan, kun Mariel polvistuu. Kruunu lasketaan hänen ruskeille
kiharoilleen. Hän nousee ylös, kohtaa hymyilevät kasvot. Hetken
pelko lepää hänen sisällään, hän on nyt Adamantian hallitsija.
Hänen tekonsa määrittäisivät maailman kohtalon.
Sitten kansa alkaa taputtaa. Hymy
leviää kasvoilta toisille. Lopulta Marielin huulet taipuvat
varovaiseen hymyyn, joka levenee paljastamaan valkeat hampaat.
Marielin kullanruskeat silmät kohtaavat Larusin ja Avanin katseet.
Heidän silmänsäkin iloitsevat. Pelko sydämessä hellittää, valo
kipuaa sen paikalle. Ihmiset polvistuvat yksi kerrallaan.
Mariel on kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti