Ihonalainen

Junan raiteet kulkevat eteenpäin pitäen tasaista, jyskyttävää ääntä. Katson ulos ikkunasta, taivas on syvänpunainen, auringon viimeiset säteet värjäävät maailman kaltaisekseen. Näky on lähes sairaalloinen. Punaisessa kylpevät pellot, mustina taivasta vasten kohoavat puut. Maisemassa on jotakin lopullista. Käännän katseeni takaisin kirjaani, vaihdan sivua muistamatta mitään lukemastani.

”Mitä sinä luet?”

Nuori nainen. Tyttö. Hän istuu minua vastapäätä. Hätkähdän. En muista hänen istuneen siinä. Junassa on hiljaista iltaisin. Ojennan kirjani tytölle, hän katselee sitä avaamatta tai lukematta takakantta ja hymyilee. Hän ei hymyile silmillään. Yritän pakottaa itseni hymyilemään samalla tavalla, tunnottomasti, merkityksettömästi. Vain se estää kylmiä väreitä kulkemasta kehossani.

Tytön silmäkulma nykii. Hän ei osoita huomaavansa sitä millään tavalla ojentaessaan kirjan takaisin minulle. Hänellä on erikoisen vähän päällä. Neitseellinen valkea hame ja yhtä valkea, olkapäät paljaiksi jättävä paita. Hiukset ovat tasaiset ja tippuvat selkään valkeina suortuvina. Tytössä on jotakin vahamaista, iho näyttää päälleliimatulta. Se lepää erottuvien luiden päällä kuin pingotettu kangas.

”Tämä on kaunis ilta”, tyttö jatkaa pehmeällä äänellään.

”Taivas on erikoisen punainen.”

Hymy leviää, silmä nykii edelleen, aivan kuin ihon sisällä kulkisi jotakin. Värähdän.

”Taivas on tuollainen vain erityisinä iltoina.”

Katse kääntyy minuun. Se on epäluonnollisen tyhjä. Huomaan puristavani kirjaa lujempaa, rystyseni hohtavat valkoisina. Tytön läsnäolo on kuin sadat muurahaiset kuhisisivat sisälläni, kaluaisivat luitani puhtaaksi. Jokin ei ole paikallaan.

Kun tyttö kääntää katseensa takaisin maisemaan, vedän syvään henkeä ja avaan kirjani uudelleen. Vastaavan katseen olen saanut isosisareltani tämän kulkiessa vielä kanssani saman taivaan alla. Se oli ennen hoitoja. Ennen valvottuja öitä, lakanoihin pinttynyttä hajua ja huutoa, joka kieppuu tajuntani laitamilla yhä niinä iltoina, jolloin en saa unta kiinni.

Suljen kirjan. Taivaanranta on kuin tulessa. Mustasiipinen perhonen räpyttelee junan ikkunassa, en henno hätyyttää sitä pois. Jännitteen saattaa tuntea ilmassa. Punainen taivas on kauneudessaan armoton. Puristan matkalaukkuani jalkojeni väliin, kunpa olisin jo perillä.

Nytkähdys. Juna pysähtyy. Kääntelen päätäni kuin eläin, mutta en löydä vastausta. Tyttö edessäni tuijottaa minua jälleen. Tällä kertaa erotan selvästi liikkeen kaulan tienoilla, kun jokin sykkii ihon alla. Se on siirtynyt silmästä kaulalle, vallannut lisää tilaa.

”Se on alkanut”, tyttö sanoo katsoen yhä minuun. Vihdoin ymmärrän, mikä hänen katseessaan tuntuu niin irralliselta. Hän ei räpyttele silmiään lainkaan.

”Mitä tarkoitat?”

Jostain kuuluu ääntä. Junan ikkunat alkavat väristä. Ääni kohoaa yhä korkeammalle, mutta en peitä korviani siltä. Odotan kuulutusta junan pysähtymisestä. Sitä ei kuulu. Sen sijaan taivas hajoaa.

Taivas täyttyy mustasta, kuhisevasta massasta. Se liikkuu eteenpäin kuin sairaus, hengittämätön ja kiivas. Tiedän, missä olen nähnyt sen ennenkin. Muistan, miltä se näytti sisareni iholla. Ikkunat eivät mene rikki, niiden värinä lakkaa taivaan hajotessa. Punaisen hehkun keskellä musta massa liikkuu ja vaatii lisää elintilaa itselleen.

Pauhaava ääni täyttää taivaan. Kuulen sen ikkunoidenkin läpi. Ihmiset eivät huuda tai panikoi, he jättävät tavaransa junaan ja kävelevät ulos kuin unessa. Silmät eivät räpyttele kertaakaan. Kehot nykivät kuin niissä olisi ylimääräisiä lihaksia, jotka pyrkivät tunkeutumaan ulos ruumiista. Katkeilevia askelia. Kädet nykivät irvokkaassa tanssissa, kohoavat yhä korkeammalle. Ihmiset kerääntyvät taivaan alle ja kohottelevat käsiään sitä kohti.

”Perhoset ovat niin kauniita eläimiä”, tyttö minua vastapäätä sanoo. Hän on noussut ylös. Nyt tiedän, mistä taivasta halkova ääni syntyy, mikä peittää punaisena helottavan illan kajon.

”Me olemme valmiita. Ne odottavat.”

Tyttö kävelee ohitseni, kääntää minulle selkänsä. Näen, kuinka lapaluut kohoilevat ja vääntyilevät, liike on kuumeista ja nopeaa. Nahan alla elää. Nousen ylös, seuraan häntä ulos.

Punaisen taivaan saattaa yhä erottaa mustilta perhosilta. Ihmiset ojentelevat käsiään. Osan jalat eivät kestä, nykivä liike ajaa heidät polvilleen. Ilma riippuu painavana yllämme. En enää erota tyttöä muiden joukosta.

Liike lähtee sormenpäistä ja kohoaa pitkin käsivarsia, tykyttää ja repii, tekee kaltaisekseen. Aivan kuin siskolla, ehdin ajatella, kun käteni kohoavat ylös ja pääni taittuu taaksepäin. Lihakset ja luut väistävät parempaansa.

Se elää kaikissa meissä. Sama sairaus. Syvällä ihon alla se odottaa hetkeä tulevaksi. Niin sen täytyy olla. En enää erota, mistä se alkaa ja mihin se loppuu, sisälläni se on ikuinen. Taivas ylläni rakoilee. Musta massa väistyy punaisen taivaankannen tieltä. Suupieleni kaartuvat äänettömään nauruun.