Jonne taivaat eivät näe: luku 13

Luku 13: Taivas lauloi heille tien

Namyria, kaksi Namyrian vuotta sitten

Hiekka polttaa jalkapohjiin merkkinsä. Naisten askellus on nopeaa, mutta ei vaivatonta. Jalat tottuvat kipuun, vaikka se ei koskaan lakkaa tuntumasta. Riittävän pitkän ajan jälkeen kipu kuitenkin menettää merkityksensä, muuttuu automaattiseksi. Sen kantajat eivät enää muista aikaa ennen sitä.

”Avani, odota, minä en jaksa enää”, naisista taaimmainen sanoo. Edellä kulkeva pysähtyy. Hänen korunsa kilisevät käsissä, hiuksensa soljuvat selkään.

”Matkaa ei ole enää pitkästi, Ivira, jaksa vielä hetki”, Avani sanoo kääntyen naisen puoleen. Tarkoin koristellut kädet asettuvat Iviran harteille. Silmissä palaa voimakas tahto, Ivira kohottaa väsynyttä päätään hymyillen.

”Ei pysähdytä vielä. Jalkamme palavat muuten.” Avani rutistaa seuralaisensa harteita kerran, siirtää voimaansa tälle yhdellä pienellä eleellä.

Matka jatkuu ilman väreillessä kuumuuden voimasta. Naiset askeltavat peräkkäin, kaikkialla on pelkkää punertavaa hiekkaa. Päivän loimuavan punainen taivas kaartuu alas, muuttuu tummemmaksi, kunnes yön mustuus lyö läpitunkevana päälle. Taivas on lähellä, aivan naisten yllä, se hengittää heidän niskaansa heidän kulkiessa kuumaa matkaansa.

Kun yksinkertaiset rakennukset näyttävät tasaisia seiniään punaisen hiekan takana, Iviran suusta pääsee parahdus, johon sekoittuu pitkän matkan jälkeinen helpotus sekä pelko siitä, mitä rakennusten seinien sisällä odottaisi.

”Me selvisimme tänne saakka”, Ivira hengähtää vieden kätensä Avanin ympärille kuin sisar, ”me kuljimme koko matkan itäiseltä Talolta.” Helpotuksen kyyneleet putoilevat Iviran poskille, Avani pitää tiukasti kiinni seuralaisestaan, kun tämä päästää itsensä lipumaan tunteittensa keskelle.

”Pisin matka on vielä edessä.”

Iviran kyyneleet katkeavat kuin leikaten. Avani katkaisee helpotuksen sateen. Iviran piirteet muuttuvat yhä epäuskoisemmiksi, hän päästää irti Avanista ja vetäytyy taaemmas kuin kammoksuisi matkatoverinsa kosketusta.

”Me olemme etuoikeutettuja”, Ivira lausuu kuin Avanin sanat olisivat merkinneet hänelle avointa sodanjulistusta. ”Talo on päättänyt ylentää meidät miellyttäjiksi, ajattele, kuinka onnekkaita me olemme.”

Avani pudistaa päätään, pitkät hiukset keinahtelevat puolelta toiselle.

”Me olemme yhä tavaraa. Meidät voi myydä yhtä helposti kuin orjatkin.”

”Emme joudu enää tekemään raskainta työtä! Olemme vapaampia kuin koskaan.” Iviran vapiseva käsi osoittaa edessä häämöttävien rakennuksien yksinkertaisia seiniä. ”Tuolla me saamme elää joka päivä vailla samanlaista pelkoa kuin tähän saakka!”

Yötaivaan täyttää kirkas, luritteleva ääni. Ivira on liian kiihtynyt ymmärtääkseen heti, että Avani nauraa hänen sanoilleen. Toisen naisen huvittuneisuus iskee Iviran lihaan kiinni, hänen lihaksensa jäykistyvät.

”Mitä naurettavaa siinä on, että saamme vihdoin elää kunnollisempaa elämää?” Iviran ääni värisee.

”Kunnollisempaa? Kuunteletko sinä koskaan itseäsi?” Avanin nauru katkeaa kuten Iviran itku vain minuutteja aiemmin. Naisen silmissä palaa. Huvittuneisuus on korvattu jollakin muulla, jollakin alkukantaisella.

”Meidät myytiin miellyttäjiksi. Lopun elämästämme me vietämme palvellen jokaista miestä, joka tahtoo ottaa hyödyn kehostamme! Millaista elämää se on? Olemme yhä tavaraa, eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Nyt lihamme on kaupan. Mutta kunhan Talo on tyytyväinen, niinkö, Ivira, sitäkö sinä ajattelet?”

Avania lyhempi Ivira näyttää pieneltä kuin lapsi. Hänen ilmeensä on tytön, joka ei ole koskaan nähnyt kenenkään nousevan johtajia vastaan. Kaiken kiltisti tehnyt tyttö ei voi ymmärtää, miksi joku tahtoo nousta vastaan. Lyöväkin käsi ruokkii. Ivira ei tiedä, miksi Avani on niin täynnä vihaa.

”Tiedätkö sinä, keneltä sinä kuulostat?” Ivira kysyy hiljaa, kuin häpeäisi sanomaansa, varoisi sitä, mitä aikoo tiputtaa huuliltaan seuraavaksi. ”Javirilta. Sinä kuulostat Rubiinisiipien Javirilta.”

Avani onnistuu hymyilemään.

”Javirin ansiosta tiedämme, että on olemassa jotakin muuta kuin tämä.” Avani ottaa askeleen lähemmäs. ”Ilman Rubiinisiipien kansannousua emme edes tietäisi jumalista ja porteista. Siitä, että on olemassa muitakin taivaita kuin punainen taivas, joka ei koskaan itke omiaan.”

”Avani!”

Avanin voimakkaat sanat pudottavat loputkin Iviran rohkeudesta. Naisen suojakuori pettää, kyyneleet pääsevät jälleen kerran vapaiksi. Tällä kertaa Avani erottaa niiden olevan pelkästään pelon kirvoittamat. Ivira pelkää hänen rohkeuttaan. Hänelle se ei sitä. Miksi olisi rohkeaa kohota iskevää kättä vastaan, myöntää, että on altavastaavana omassa maailmassaan?

”Haluatko sinä olla ikuisesti toissijainen? Haluatko, että me naiset olemme aina Talon valuuttaa, miesten käytettävissä ja ohjailtavissa?” Avanin katse liekehtii kuin kuuma kivi aavikon reunoilla. Ivira ei uskalla juosta pakoon, matkasta kipeytyneet jalat eivät tottele häntä enää.

”Me emme voi muutakaan”, Ivira sopertaa, ”mitä me muka voisimme Talolle?”

”Ajattele Javiria ja Rubiinisiipiä. Oliko heidän työnsä meidän oikeuksiemme eteen tyhjiä?”

”Ja ajattele, kuinka siinä kävi. Kapina kukistettiin verisesti, ohjaksia tiukennettiin. Olemme yhä täällä, yhä vain naisia. Ei meille ole jumalia, jotka meitä auttaisivat. Emme saa edes ajatella moista.”

Taivaan muuttuessa yhä mustemmaksi, tähtien kohotessa sen kannelle Avani kohottaa katseensa. Hän nostaa kätensä kohti mustuvaa yötä. Ivira aikoo huutaa, käskeä Avania lopettamaan. Kauhu istuu Iviran kurkulla, hän ei saa sanaa suustaan. Avani säkenöi liiaksi, naisen toivo palaa kirkkaana ja kuumana kuin Namyrian ydin.

”Javir otti selvää kaikesta meidän puolestamme”, Avani sanoo tähtien katsellessa. ”Vaikka Talo kieltää puhumasta hänestä tai luovuttamasta mitään Rubiinisiipien kapinan levittämiä tietoja naisille, me tiedämme niistä silti, sillä toivo on syttynyt, sen liekki ei kuole niin kauan, kun jatkamme sen ylläpitämistä.”

”Se liekki polttaa vielä tämän maailman! Namyria on tarkoitettu tällaiseksi! Jos kapinoimme, ydin murtuu, palamme kaikki tuhkaksi, tasapaino sortuu. Lopeta, Avani, älä jatka enempää. Meidän vain kuuluu elää näin.”

Taivas on mustempi kuin Namyrian aavikon takainen kivinen maa. Tähdet liikkuvat, yö elää, Avani tuntee sen läsnäolon kaikkialla kehossaan. Jossakin heidän taivaansa takana on kehä, jumalten olevaksi tanssima maailmojen kehto. Jossakin on vielä paikka, jossa Avani voi nukkua ilman pelkoa.

”Jumalat!” Avani kohottaa äänensä kohti Namyrian yötaivasta. Ivirasta lähtee hengähdys, hänen eleensä muistuttavat yhä lapsen nimetöntä kauhua. Avani ei enää kuule. ”Jumalat, katsokaa minua! Te annoitte Javirin avata portit, te annoitte hänen kapinansa synnyttää toivon Namyriaan. Katsokaa minua, antakaa minulle merkki siitä, että kuulette minut, että uskotte minuun!”

”Avani, ole kiltti ja lopeta! Tuo on vaarallista, jumalista ei saa puhua, heitä ei ole olemassa naisille.” Iviran ääni hajoaa nyyhkytykseksi.

”Puhun suoraan teille! Kaikkien taivaiden jumalat, minä en lopeta, ennen kuin annatte minulle merkin niin kuin annoitte Javirille.”

Yön katto pysyy hiljaisena ja mustana Avanin voimakkaana hehkuvaa tahtoa vasten. Avani pitää katseensa ylhäällä, päänsä pystyssä. Pitkät hiukset soljuvat selkään, kiroukseksi muuttunut kauneus loistaa Avanista tehden hänestä Iviralle miltei mahdottoman katsoa. Iviran pelko sekoittuu kunniotukseen, hiljaiseen kiitokseen siitä, että Avani avaa suunsa jokaisen Namyrian taivaan alla askeltavan naisen puolesta.

Hetken Iviran sydämen syke peittää hiljaisuuden alleen, pelko äänettömästä taivaasta kasvaa liialliseksi kestää. Ivira toivoo, että Avani luovuttaisi. Samalla hän haluaa, että taivas syttyisi Avanin tahdosta tuleen, polttaisi kaiken alleen.

Laulu lähtee alimmista tähdistä. Hiljaisuus täyttyy, pimeässä syntyy ääni vastaukseksi rukouksiin. Ivira katsoo, kuinka Avani kohottaa kätensä taivaankantta kohti hymyillen. Tähdet liikkuvat toistensa ohi, taivas elää, kun sen kappaleet hipaisevat toisiaan matkallaan. Niiden liike synnyttää taivaalle äänien kerrostuman, joka on kuulijalleen kuin laulu.

Avani kääntää kasvonsa takaisin Iviraan. Hymy hänen kasvoillaan, säteily hänen silmissään kertovat Iviralle kaiken. Taivas laulaa hänen rukouksensa tahtiin. Iviran itku mukailee sointuja, vuodattaa kiitollisuutensa äänten virtaan.

*

Ildarien

Avani räväyttää silmänsä auki todellisuuden repiessä tiensä unen läpi. Jaloissa jyskyttää kuin hän olisi vasta kävellyt toisen naisen kanssa halki aavikon uuteen elämäänsä, joka hänen tuli ottaa kiitollisena vastaan. Hänen kehonsa muistaa yhä pelon, rasituksen, kaiken sen, jonka joutui jättämään sisälleen, jotta selvisi. Taivaan laulu tuntuu yhä sydämessä asti, pelkkä muisto riittää herättämään liekin sisällä.

Avani nousee ylös, luolan kiviset seinät herättävät toisenlaisen muiston. Syyllisyys iskee häntä leukaluuhun, hetken hän kuvittelee, ettei kykene palaamaan toisten luo. Avani ei tiedä, kauanko on nukkunut, onko aikaa kulunut jo liiaksi.

Hädissään Avani juoksee takaisin suureen luolaan. Osa ihmisistä on hereillä, osa on painanut päänsä vasten kankaista koottuja tyynyjä. Vuorokaudenaikaa on mahdotonta sanoa pimeässä luolassa, mutta ihmisten arkisista toimista Avani päättelee aamun koittaneen. Onko hän nukkunut päivien yli, ovatko Mariel ja Larus yhä luolassa? Avani muistaa vain kyyneleensä, vapinan ja pelon, yli juoksevan syyllisyyden.

”Saitko sinä nukuttua?” Khindan lämmin ääni saa Avanin hätkähtämään. Naisella on yllään auringonkeltainen vaate, joka korostaa tummia silmiä ja kaljuksi ajeltua päätä. Aurinkoon kiedottuna Khinda näyttää entistä lempeämmältä.

”Sain”, Avani sanoo ymmärtäen, että on todella nukkunut vieraassa maailmassa. Häntä pilkattiin, vihattiin, hänen sisimpänsä täytettiin kylmällä. Ja hän sai silmänsä suljettua. Sydämessä läikähtää.

”Missä Mariel ja Larus ovat?”

”Lähetin heidät päivän metsästysvastaavien kanssa ulos hakemaan ruokaa”, Khinda vastaa. ”He ovat kunnossa. Adamantian prinssi tuntuu olevan erityisen vastuuntuntoinen, hän pitää valkean pojankin ruodussa.”

Avani huomaa suupieltensä kaartuvan hymyyn.

”Mariel on hyvin huolehtivainen ihminen. Hän välittää Larusista kovasti.”

”Minä en kanniskelisi sellaista poikaa matkassani, mutta onneksi en ole hän”, Khinda naurahtaa. ”Pojalla on erittäin ikävä asenne.”

Avani ei varsinaisesti voi lausua sanaa ristiin. Koko matkan ajan Larus on tuntunut vastustavan kaikkea tapahtuvaa, astuvan poikkiteloin jokaisen idean ja suunnitelman muutoksen kanssa. Jos Larus olisi suurempi ja vanhempi, Avani karttaisi hänen kaltaisensa seuraa, sillä juuri Larusin kaltaiset miehet ovat piinanneet Avania hänen syntymästään lähtien. Sellaisenaan Larus vaikuttaa vain pieneltä lapselta, joka on niin kiinni pelossaan, ettei osaa muuta kuin vastustella.

”Me pärjäämme hänen kanssaan”, Avani huokaisee. Hän astelee lähemmäs Khindaa voidakseen ojentaa tälle kätensä. ”Minä olen erittäin kiitollinen eilisestä. En ole koskaan nukkunut yhtä huolettomasti.”

Hymy Khindan kasvoilla on lähes surullinen.

”Ajattelin, että sinulle olisi parempi levätä hieman. Mikä olosi on nyt?”

Kuuma punainen hiekka vasten jalkapohjia, laulava taivas, Iviran pelko. Unen sisältö lepää Avanin lihassa, hän osaa ulkoa kaiken sinä yönä tapahtuneen. Kaiken, mitä tapahtui sen jälkeisinä vuosina. Avani tietää, että sen kaiken tarvitsi tapahtua.

”Minä näin unen”, Avani sanoo. ”Se sai minut muistamaan, että kaikki Namyriassa tapahtunut oli tarpeen. Minä haluaisin puhua siitä kaikesta sinun kanssasi. Sinun ja Marielin.”

Khinda nyökkää. Jokin eleessä kertoo Avanille, että nainen epäröi.

”Hyvä on. Oletko aivan varma, että jaksat?”

”Olen.” Kylmyys sisällä on poistunut. ”Minun täytyy puhua siitä. Muuten en pysty koskaan jatkamaan.”

Khinda hyväksyy Avanin valinnan. Aamu kuluu hiljaisissa askareissa. Luolan väki siistii toistensa haavoja, sytyttää nuotioita, hätyyttelee savua kohti ulos vievää käytävää. Osa vaihtaa siteitään. Ennen Marielin ja Larusin paluuta Avani ehtii nähdä useita märkiviä haavoja, useita sijoiltaan menneitä raajoja, haavaumista kukkivaa ihoa.

Mariel saapuu kantaen suurta, sorkkajalkaista eläintä olallaan. Sen sarvet ovat suurimmat, jotka Avani on koskaan nähnyt. Mariel virnistää luolan suulta nähdessään Avanin hereillä. Larus kulkee prinssin vierellä roikottaen kädessään kahta pienempää, karvaista eläintä.

Nuoret miehet saapuvat Khindan ja Avanin luo. Marielin hymyn takana kuplii, Avania lämmittää prinssin ilo hänen näkemisestään.

”Hyvää huomenta, Avani”, Mariel tervehtii, ”saitko sinä levättyä riittävästi?”

”Olen kunnossa”, Avani sanoo antaen pojan hymyn tarttua. Kaikki ovat liian syvällä omissa askareissaan viiltääkseen Avania katseillaan. Hän seisoo jäykkänä, varuillaan, mutta antaa Marielin ja Khindan lämmön luoda turvaa kiviluolaan.

”Minä tahdon puhua teille”, Avani hengähtää pitäen tauon, jonka aikana mielessä kieppuva taivaan laulu himmenee kannustavaksi ääneksi taustalle, jalkojen kipu hiipuu pois, Iviran pelokas katse unohtuu, ”kaikesta. Kaikesta, josta ehdin ja kykenen. Tahdon teidän tietävän, mitä Namyriassa tapahtui ennen sen tuhoa.”

”Olen ylpeä päätöksestäsi”, Mariel sanoo hiljaa, hymyillen yhä. ”Me kuuntelemme.”

”Mariel, viethän ildanpeuran noille miehille tuolla”, Khinda sanoo nyökäten sivulle, ”ja Larus, anna minulle ne jänikset. Valmistan ne meille ruoaksi. Voimme siirtyä sivummalle, jotta saamme puhua rauhassa.”

Marielin vietyä suuren eläimen miehille, Khinda kuljettaa heidät takaisin siihen luolaston osaan, jossa Avani nukkui yön yli. Marielin ja Larusin sytyttäessä nuotiota Khinda alkaa nylkeä eläimiä nopein, kokenein ottein.

Avani tuntee sisäisen liekkinsä lepattavan kuin Marielin ja Larusin sytyttämä nuotio, jonka kituva liekki leimahtaa hetkessä suuremmaksi.

”Ennen kuin puhumme mitään vallankumouksesta, teidän olisi hyvä tietää jotakin siitä, millainen maailma Namyria on”, Avani huokaa. Muistojen kuohua ei voi estää, hän antaa sen tulla. Aalto ei riitä sammuttamaan hänen tultaan. Kaikkien keskittyminen lepää hänen harteillaan. Hän ei anna sen painaa.

”Namyriassa ei tunnettu portteja ja jumalia ennen kansannousua”, Avani aloittaa. ”Meillä kaikesta vastasi maailmamme alusta tuhoon saakka Talo, korkea-arvoisten miesten hallinto. He päättivät kaikesta. Alkaen siitä, kuinka naiset luokiteltiin.”

Khinda raastaa ruoaksi tarkoitetun eläimen lihaa paljain käsin. Hänen ilmeensä ei värähdäkään.

”Naiset luokiteltiin?” Mariel ei kykene peittämään järkytystään.

Avani vain nyökkää vaisusti.

”Talo luokitteli naiset jo Namyrian ensiaikoina”, Avani kertoo. ”Osa orjiksi, osa synnyttäjiksi, jokainen ulkoisten avujen ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Fyysisesti miellyttävimmät saivat olla miellyttäjiä ja kokoontua erilaisiin niille tarkoitettuihin rakennuksiin, joihin miehet saapuivat täyttämään tarpeensa.”

Ensimmäistä kertaa Larusin ilme muuttuu. Tummat kulmat kaartuvat, kädet hakeutuvat keholle. Mariel sen sijaan näyttää pieneltä pojalta, joka ei ole koskaan ymmärtänyt, kuinka julma maailma voi lapsilleen olla.

”Osa meistä sai olla esineitä, kauniita koristeita, joita Taloon kuulumattomat miehet ostivat itselleen. Sellaiset naiset olivat kalliimpia kuin hienot matot ja jalokivet, heillä saattoi ostaa kokonaisia rakennuksia ja halvempia naisia”, Avani sanoo matalalla, muistavalla äänellä. ”Jokaisella naisella oli paikkansa. Talon määrittämä. Kesti vuosisatoja, että yksikään nainen ymmärsi, millaisessa maailmassa elää. Kaikki kuvittelivat, että asioiden kuuluikin mennä sillä tavalla.”

”Entä perheet?” Kysyjä on Larus. Pojan äänessä on jotakin erikoisen intensiivistä, Avani ei takerru siihen ettei menetä otettaan.

”Synnyttäjät huolehtivat uusien sukupolvien syntymisestä hedelmällisyyden temppeleissä. Perheitä ei ollut, kaikki huolehdittiin Talon puolesta. Ei vaimoja, ei vanhempia. En ole koskaan nähnyt synnyttäjäni kasvoja.”

Larusin katse sumenee, hän nyökkäilee hiljaa. Mariel on joutunut sulkemaan silmänsä.

”Kansannousu, joka avasi portit ensimmäistä kertaa, syntyi erään naisen ajatusten pohjalta”, Avani sanoo. Javirin ajatteleminen nostattaa hymyn hänen kasvoilleen. ”Javir El-Hadil oli harvinaislaatuisen kaunis nainen, joka eli noin sata Namyrian vuotta ennen minun syntymääni. Hänet oli nostatettu korkea-arvoiseksi esineeksi, sillä hänen harvinaiset valkoiset hiuksensa ja kultaiset silmänsä keräsivät paljon katseita. Javir oli kuitenkin ymmärtänyt, ettei hänen kuulunut tuntea kiitollisuutta siitä, että häntä pidettiin arvokkaana kauppatavarana.”

Avanin ääni madaltuu. Khinda työntää valmistamansa jänikset nuotion ylle, pitää niitä liekkien päällä vakain ottein. Avani kertoo nuotion ääressä siitä, kuinka Javir ymmärsi asemansa ja alkoi koota tapaamistaan saman luokituksen omaavista naisista itselleen ryhmää. Ryhmä levittäytyi halki Namyrian, etsi tietoa, alkoi soluttautua vaarallisiin tehtäviin miehen roolissa. Lopulta ryhmä oli riittävän suuri ja alkoi kutsua itseään Rubiinisiiviksi Javirin punaisten koristusten vuoksi.

Kansannousuun ei kulunut kauan. Avanin ääni on murtua, kun hän kertoo, kuinka Javir johti Rubiinisiivet kaikkialle Namyriaan. Tieto kuului kaikille. Ymmärrys siitä, että maailmoja on Namyrian ulkopuolellakin, sellaisia maailmoja, joissa naisella on arvo.

”Kansannousu kukistettiin Talon toimesta, mutta ei riittävän pikaisesti”, Avani sanoo. ”Tieto ehti levitä. Naiset kaikkialla Namyriassa saivat tietää muista maailmoista, kehästä, jonka olemassaolon Talo oli pitänyt salassa vuosikymmeniä.”

Avani maalaa taitavasti mielikuvat kuulijoidensa eteen. Kuulijoiden mielessä on rubiininpunaan kietoutunut nuori nainen, joka seisoo kuumalla hiekalla vaatien oikeutta, kunniaa kaltaisilleen. Jokin hänen palavassa tahdossaan herättää jumalten mielenkiinnon, kääntää taivaiden katseet Namyriaan. Portit aukeavat. Javirin tahto avaa ne, eikä tiedon leviämistä voi enää estää.

”Khinda, sinä tiedätkin, mitä siitä seurasi”, Avani sanoo hiljaa. ”Kuvittelin aina, että Javir oli ainoa, joka siirtyi kehälle. Talo kielsi kaiken kansannousussa julki tuodun ja teki porteilla kulkemisesta ehdottoman kiellettyä.”

Häpeä painaa Avanin tumman pään alas, tasaisiksi leikatut hiukset valahtavat kasvoille. Kun Avani nostaa päänsä, hänen katseensa on muuttunut. Se on kovempi, läpäisemätön. Se ei päästäisi kyyneliä ulos.

”Mutta niitä käytettiin kuitenkin, eikö niin? Koska Namyrian miehet pääsivät tänne?”

”Teidän historiassanne ei siis tiedetä mitään siitä, että kymmenet miehet saapuivat tänne ja anastivat vallan?”

Avani pudistaa päätään. Ylpeys pitää häntä pystyssä.

”Rubiinisiipien kansannousu oli hirvittävä rike Taloa vastaan. Siitä vaiettiin mahdollisimman tyylikkäästi. Porttien avaamisesta ei juuri puhuttu.”

”Sinä tiedät tämän kaiken vain, koska Javirin kapinan sydän jäi elämään naisten keskuuteen.”

Minä olen elossa, koska teidän maailmanne tuhottiin. Avani nyökkää. Ilman Javiria toivo ei olisi kantautunut sukupolvien halki hänen sydämeensä, tehnyt kotiaan häneen. Liekki asuu Avanissa vain, koska hän tiesi, että on olemassa taivaita, jumalia, jotka näkevät hänet ihmisenä.

”Voi, Avani…” Mariel empii, ojentaa kättään kohti Avania, joka on yhä kova kuin marmori. Hän on koskettamattomissa, kaukana. Avani tarttuu prinssin käteen itse, sillä empaattisen Marielin ilme on lähempänä murtumista kuin hänen. Mariel kantaa kaikkien muidenkin haavat, sen Avani on jo oppinut lyhyessä ajassa.

Marielin käsi on lämmin Avanin omalla. Avani ei tunne prinssin sydäntä, sillä tämä on mies, kuten jokainen ihminen, jota Avani on elämänsä aikana joutunut pelkäämään. Hän ei näe kultasilmien pohjaan asti, pelko estää häntä menemästä lähemmäksi.

”Entä Javir?” Larusin ääni katkaisee hetken. ”Mitä hänelle tapahtui?”

Avani pitää yhä kiinni Marielista kohdatessaan toisen pojan kalvakat kasvot. Mustat silmät pistävät niistä levottomina.

”Enkö minä sanonut? Te olette tavanneet hänet jo.”

Larusin kurtistaessa kulmiaan, avatessaan suunsa aikeissaan kysyä, Khinda tiputtaa lihanpalat kivelle ja nostaa kätensä ylös. Jäykistynyt, kohonnut käsi on varoituksen merkki, sanat ja aikeet hajoavat hiljaisuuteen. Hiljaisuuden laitamilla liikkeen äänet antavat kulkijat ilmi. Askeleet kaikuvat pitkin käytäviä. Usean ihmisen askeleet.

Avani päästää otteensa Marielista. Larus kumartuu lähemmäs. Jokaisen ruumiinkieli jäykkenee, Khinda nousee ylös kyyristyen kuin villipeto. Tuli rätisee, kaikki puhuttu unohtuu hetkeksi.

”He ovat täällä”, Khinda sanoo hiljaa. Hänen ei tarvitse katsoa nuoria silmiin. Avani tietää yllä leijuvasta pelosta, mitä on tulossa. Kukaan ei ole valmistautunut, ketään ei ole varoitettu. Luolassa ihmiset tekevät yhä arkisia aamutoimiaan, auttavat toisiaan siinä maailmassa, joka heille on jäänyt. Yksikään ei ole taistelukunnossa. Avanin sydän hakkaa, hän tietää, kuinka hänen omansa toimivat. Varoittamatta, ketään säästämättä.

”Namyrialaiset ovat löytäneet meidän piilopaikkamme”, Khinda sihisee hampaidensa välistä. Hän vetää laskostuneiden vaatteidensa seasta sapelin. Tuli heijastuu hopeisesta terästä, Khindan piirteet seikoittuvat hajanaiseksi kuvajaiseksi.

”Tulkaa, minä vien teidät ulos.”

”Entä ihmiset luolassa?” Marielin ääni on lähes murtunut.

”Seuratkaa minua”, Khinda sanoo. ”Omani tietävät, kuinka tulee toimia. Minä vien teidät pois täältä.”

Avani nousee ensimmäisenä. Kertomisen paino lepää hänen luissaan, mutta sitäkin selkeämpänä hänen kehonsa osaa selviytyä. Hän on kuten Khindakin, hän tietää, kuinka pärjätä maailmassa, jossa hänet on ajettu nurkkaan. Sydän sykkii verta kaikkialle kehoon. Pelko ei lamaannuta häntä, hän tuntee elämän hakkaavan jokaisessa ruumiinosassaan. Kun hän seuraa Khindaa käytävälle varjoa hiljaisempana, hän tietää, ettei hän saa kuolla. Avani on kertonut, avannut itsensä. Valo hänen sisällään pitää hänet hengissä.