perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: luku 6


Luku 6: Yön peitto

Aurinko laskee aavikon taa. Marielin kynsien alla on multaa ja likaa, mätä on käsin kosketeltavissa. Larus istuu koristeellisella tuolilla silmät päässä seisoen, kädet sylissään. Avani seisoo suoraryhtisenä hänen vieressään ja tarkkailee aurinkoa kuin se voisi milloin tahansa juosta häntä pakoon.

Nyt sinä tiedät”, Mariel huokaisee istuen Avania ja Larusia vastapäätä. Viimeiset säteet heittävät pylväille pitkät varjot. Käytävä hukkuu ilta-auringon kultaan ja oranssiin.
Kolmas musta auringonnousu puuttuu enää”, Avani sanoo hiljaa, ”niinkö?”
Larus hänen vierellään nyökkää vaisusti.
Arunit kuolevat jo ennen aikojaan”, Mariel sanoo nyökkäillen enemmän itselleen kuin Avanille ja Larusille. ”Enää kolmas musta auringonnousu puuttuu.”

Merkillinen ilme käväisee Avanin kasvoilla, pyyhkiytyy herkkien piirteiden yli laineen lailla. Mariel kohottaa katseensa naiseen. Palvelijoita kulkee ohi. Mariel pitää katseensa Avanissa, joka näyttää yllättyneeltä huomatessaan kuninkaan pojan silmät, jotka kysyvät huulien puolesta.

Sinun isäsi”, Avani aloittaa, odottaa palvelijat meneviksi, ”kuinka monta vuotta siitä on, kun hän lähti? Hänen on täytynyt lähteä ensimmäisen mustan auringonnousun jälkeen.”
Vuosi”, Mariel sanoo varoen. ”Yksi Adamantian vuosi.”
Adamantiassa vuodet kuluvat kuin perhonen räpyttelisi siipiään”, Larus sanoo hymyillen ilottomasti, ”siihen on tottuminen, jos saapuu maailmasta, jossa aika kulkee huomattavasti hitaammin.”
Identtisiä aikarakenteita ei olekaan”, Mariel naurahtaa. ”Katsos, Avani, Larus on vain katkera siitä, että hänen kehonsa ei kestä Adamantian erilaista aikaa.”

Avani on vaitonainen. Naisen katse pysyy yhä auringossa, sisäpihan kaiteessa. Hän ei osoita merkkejä väsymyksestä, vaikka kolmikko on kävellyt metsästä takaisin kaupunkiin. Rasitus ei näy naisen olemuksessa.

Yksi vuosi siis”, Avani sanoo katsomatta Marieliin. ”Kansa ei vieläkään tiedä kuninkaasta. Oletko ajatellut, että sillä saattaa olla vaikutusta kaikkeen siihen, mitä täällä tapahtuu?”
Mariel ajattelee lintua. Välähdys kuolleesta eläimestä punaisine sisuksineen palaa takaisin, kynsien alla tykyttää. Maata sai kaivaa syvälle haudatakseen suuren arunin.
Olen minä”, Mariel vastaa, ”mutta tiedän, etteivät adamantialaiset hyväksy ketään muuta kuninkaakseen. He ovat nielleet valheen sairastuneesta kuninkaastaan. Se on heille miellyttävämpi ajatus kuin kehään kadonnut Florian.”

Avani kävelee paljasjaloin käytävältä tasanteelle. Marielin sanat seuraavat hänen perässään. Aurinko laskee, Avani kohottaa kätensä, puristaa sormensa nyrkkiin. Olkamittaiset, mustat hiukset heiluvat niskassa. Mariel ja Larus vaihtavat katseita ymmärtämättä, miksi nainen kävelee kohti aurinkoa.

Oletko varma, että isäsi lähti hakemaan apua maalleen?” Avani sanoo, kun Mariel ja Larus astelevat hänen vierelleen. Horisontissa lintuparvi kohoaa siivilleen ja lentää kohti palatsia. Korkeat, kiljahdusmaiset äänet liitävät kolmikon yli. Avanin silmissä kiiltää.
Tämä on hyvä maa”, Avani sanoo hiljaa. ”Miksi sen kuningas jättäisi sen saadakseen apua?”

Mariel ja Larus vaihtavat nopeita katseita. Tästä on puhuttu, aihe on kulutettu puhki indigonsinisinä öinä, jolloin Mariel ei ole saanut unta ja hän on painunut Larusia vasten kyetäkseen hengittämään.

Minun on vain luotettava siihen, että isä tulee takaisin”, Mariel sanoo. Lintujen huudot kieppuvat tiilenpunaisella taivaalla. Mariel nojaa kaiteeseen. ”Hän lähti hakemaan apua kuolevalle Adamantialle. Hän lupasi palata.”
Avani ei sano hetkeen mitään. Mariel tietää, että tämä haluaisi kumota hänen sanansa, tehdä toivon tyhjäksi.
Hyvä on”, Avani sanoo hiljaa. ”Me hautasimme tänään pyhän linnun. Mitä seuraavaksi?”

Korvakorut kilisevät, kun Mariel pudistaa päätään.
Ei mitään”, Mariel sanoo äänellä, joka ei värise, mutta paljastaa pelon olemalla seitinohut. ”Adamantia selviää tästä kaikesta.”
Mariel, kauanko sinä aiot hokea tuota? Ajattele äitiäsi. Fanira kuoli, koska tämä maa ei voi hyvin, koska hiekka on polttavan kuumaa ja pelko liian suuri kestettäväksi”, Larus sanoo ensimmäistä kertaa ääntään kohottaen. Niin Mariel kuin Avanikin jäävät tuijottamaan kalpeaa poikaa, jonka ääni kiertää heitä kuin käsi, joka pyrkii kurkulle.

Sinun äitisi on kuollut?” Avanin ääni tihkuu pettymystä, aivan kuin Mariel olisi itse riistänyt äitinsä hengen. Viimeiset säteet heittävät naisen kasvoille syvät varjot.
Minun äitini kuoli, koska isän lähdettyä hänen toivonsa ei enää riittänyt”, Mariel sanoo syvällä, ilosta kalutulla äänellä. ”Sillä ei ole mitään tekemistä Adamantian tuhoutumisen kanssa.”

Larus kohauttaa olkiaan ja astelee kohti käytävää.
Valehtelija”, Larus sanoo naurahtaen kevyesti. ”Minä olen yrittänyt parhaani. Avani, yritä sinä, jos pystyt. Sinä olet uusi täällä. Veljeään Mariel ei enää kuuntele.” Larus heilauttaa käsiään kuin pyyhkisi vastuunsa pois, tekisi yrityksensä tyhjäksi.

Larusin mentyä Mariel nojaa kaiteeseen. Avani erottaa väsymyksen nuoressa prinssissä. Tämän pitkä, vahva keho ei enää jaksa kannatella kuluneen päivän painoa. Marielin on nojattava kaiteeseen, painettava hetkeksi päänsä alas.

Larus on oikeassa”, Avani sanoo hiljaa, pehmeästi, jotta Mariel ei notkahda jaloiltaan. ”Minä en tiedä, mihin sinun äitisi kuoli ja miksi isäsi päätti jättää Adamantian, mutta sinä olet vielä täällä. Eikö se riitä kääntämään jumalten katseita takaisin? Eikö sinun toivosi riitä?”
Avani…” Marielin kultasilmissä kiiltää. Prinssi räpyttelee ripsiään pitääkseen tunteet sisällään. ”Avani, minua pelottaa. Kansa ei ymmärtäisi.”
Kansa ymmärtäisi vielä vähemmän sitä, että aurinko nousisi mustana ja veisi loputkin rippeet heidän toivostaan.”

Syvä huokaus pääsee Marielista. Prinssi valahtaa alas, lysähtää istumaan vasten kaidetta. Auringosta on jäljellä karmiininpunainen suikale taivaanrannassa. Tähdet hehkuvat tummalta kannelta. Avani istuutuu nuoren prinssin viereen kuin olisi tuntenut tämän päivän sijasta vuosia. Hänen äänetön tukensa piirtää värejä Marielin sisälle.

Kuinka sinun äitisi kuoli?”
Varovainen hymy. Kyyneleet valuvat jo kasvoille. Mariel on kaunis itkiessäänkin.
Minä löysin hänet aavikolta, kauempaa kuin sinut”, Mariel sanoo hiljaa. Yö on levinnyt ylle. Palatsista käsin se on kaunis, kuin lempeä, tumma katto, joka tuudittaa kansan uneen. ”Hän oli kävellyt itsensä hengiltä. Sinä muistat, kuinka kuuma aavikolla on. Sekin on Adamantian hitaan tuhon ansiota. Ennen aavikolla pystyi kävelemään päivisinkin.”

Avani nyökkää. Hänen kätensä lepää tyhjänä, Marielin otettavana. Prinssi ei uskalla koskea naiseen, joka ei ole koskaan nähnyt sänkyä tai metsiä. Hän ei tahdo ylittää tuntemattomia rajoja.

Tiedätkö, Mariel, minä olen nähnyt maailman kuolevan”, Avani sanoo kohottaen katseensa tähtiin. Yö rentouttaa hänen lihaksensa, saa hänet näyttämään vähemmän valppaalta. Rennolta. Kauniilta. ”Namyrian ydin oli rikki. Ydin, jonka sanottiin olevan sulaa laavaa, jotakin, joka sytyttäisi maailman lopun hetkenä tuleen.”
Avani naurahtaa, pakenee ajatuksen aiheuttamaa pelkoa.
Niin todella tapahtui. Minä olin paikalla, kun kaikki syttyi tuleen. Minä olin se, joka rukoili jumalia vielä katsomaan minuun, pelastamaan sen, mitä oli jäljellä.”

Kyyneleet ovat lakanneet, Marielin silmät kiiltävät yhä. Prinssin ilme on sekoitus lohduttomuutta ja hiljaista ymmärrystä. Avani näyttää tähtien valkeassa valossa varmemmalta kuin aiemmin.

Namyria ei ollut pelastettavissa, ydin oli rikki, me olimme tuomittuja”, Avani sanoo hymyillen. ”Se oli helpotus. Helpotus…” Nainen pyyhkii silmiään. Mariel ei enää kykene tavoittamaan tunnetta niiden takana. Hän ei saata ymmärtää kaikkea sitä pelkoa, jota Avani kantaa mukanaan.

Vaikka maailmani tuhoutui, jumalat kuulivat rukoukseni”, Avani jatkaa. ”Minun toivoni pelasti minut. Se avasi portit. Namyriassa porttien avaaminen oli lailla kiellettyä, mutta lopussa toivoni riitti pelastamaan minut. Minä yksin selvisin.”
Ja tulit tänne”, Mariel ymmärtää. ”Viimeisin asia, jonka näit ennen Adamantian polttavan kuumaa hiekkaa ja kangastuksia, oli…”
Palava maailma. Tuhoutuva Namyria, joka katosi valkeaan välähdykseen. Portit armahtivat minua, Portinvartija heitti minut tänne.”

Avani hymyilee. Mariel tuntee lämmön sykkivän sisällään. Valkea valo maalaa hänen kyynelistään tähdenlentoja. Hän ei jaksa enää nousta, mutta se ei haittaa, multa saa jäädä kynsien alle merkiksi siitä, että jotain olisi tehtävä.

Sinä kerrot tämän minulle, jotta ymmärtäisin”, Mariel sanoo.
Kenties niin.” Avani sipaisee mustat suortuvansa korviensa taakse. ”Minun toivoni pelasti minut. Tiedän, miltä tuntuu, kun maailman ydin murtuu. Adamantian voi vielä pelastaa.”
Kuinka minä sen teen?”
Ethän sinä ole yksin”, Avani hymyilee.
Tarkoitatko…”

Ojennettu käsi. Tummansininen yö, tähdet kuin hehkuvat pisarat, kuun kyyneleet. Mariel tarttuu Avanin käteen, antaa naisen voiman virrata itseensä. Hermostunut nauru pakenee Marielista, pelkäävän ihmisen nauru.

Sinulla on veljesi”, Avani sanoo. ”Ja nyt minäkin olen tässä, mihin minä menisin? Sinä vaatetit minut, annoit minulle paikan, jossa nukkua. Oma maailmani tuhoutui, mutta sinun maailmallesi ei tarvitse käydä niin.”
Mariel nyökkää. Kiitollisuus putoilee kyynelinä syliin.
Me voisimme etsiä isäni”, Mariel sanoo hiljaa, ”kertoa koko kansalle, että hän on poissa, että me haemme hänet takaisin.”
Jos se on mitä haluat, minä tulen mukaasi. Olen kulkenut porteista jo kerran.”

Mariel päästää irti ojennetusta kädestä. Hymyilee varovasti, nojaa kaiteeseen. Yön viileys on jo hiipinyt palatsiin. Kynttilät loistavat sisällä.
Minä en jaksa mennä takaisin sisälle”, Mariel sanoo. ”Minä jään tähän, odotan aamua tulevaksi. Mene sinä vain sisälle nukkumaan, osaat varmasti jo kulkea palatsissa.”

Avani pudistaa päätään.
Minä en tahdo nukkua”, Avani sanoo. ”Olen nähnyt ja kuullut tänään liikaa saadakseni enää unta. Nuku sinä vain, minä vartioin untasi.”
Kun Marielin ilme ei hellitä, Avani huitaisee käsillään.
Ei, oikeasti, minä en kykene nukkumaan. On jo valmiiksi erikoista voida nukkua ilman jatkuvaa pelkoa. Silmät eivät ole sulkeutua, ne ovat tottuneet pysymään osittain auki, jotta kukaan ei tule viiltämään kurkkuani auki.”

Kun Marielin silmät suurenevat, Avani alkaa nauraa. Nainen pudistelee päätään.
Toisen ajan tarina, niinkö?”
Juuri niin”, Avani nauraa, ”nuku sinä vain.”
Mariel onnistuu vain hymyilemään. Kun hän sulkee silmänsä, Avani parantelee asentoaan, jää katsomaan eläväistä yötaivasta. Taivaankappaleet liikkuvat, yö lipuu yli kuin suojaava peitto. Avanin suupielet vääntyvät varovaiseen hymyyn sen äärellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti