maanantai 18. huhtikuuta 2022

Jälkiä

Aika on tuskin koskettanut Juliusta. Hänen hiuksensa ovat silkkiset, ihonsa puhdas ja kasvonsa yhä kuten sillä nuorella pojalla, jonka löysin oveni takaa. Vain hienoiset juonteet silmien ympärillä kertovat ajan hipaisseen häntä kulkiessaan.

Julius istuu sängynlaidalla tyynen rauhallisena ja tuijottaa eteensä. Viimeajat ovat koetelleet meitä puolin ja toisin, olen vasta puoli tuntia sitten itkenyt hänen sylissään omaa itseäni. Sitä, miten vaikeaa minun on yhä edelleen hyväksyä se, että Julius ei voi elää minulle, ei vain voi. Miten se saakaan minut tuntemaan, että menetän jotakin. Olen luonut koko elämäni sen ympärille, että hän hengittää minun vuokseni. Kieroutumamme purkaminen on vaatinut sellaista selkärankaa, johon en koskaan uskonut pystyväni.

Mutta nyt minä vain katson Juliusta, joka on kaikesta huolimatta yhä siinä, samassa sängyssä kanssani. Hän on voimakkaampi ja kovempi kuin ennen, mutta kun hän riisuu paitansa, samat vanhat arvet risteilevät iholla kuin irvokas kartasto. Hetket, joita emme voi pyyhkiä pois.

Kun hän kääntyy katsomaan minuun, minä hymyilen. Yhä kaikkien vuosien jälkeen hän on siinä. Minä olen satuttanut häntä pahemmin kuin yhdenkään ihmisen pitäisi kyetä satuttamaan ketään, ja hän on silti tässä, katsomassa minua lempeillä silmillään. Jos jokin tässä maailmassa on minulle osoitus hyvyydestä, se on hän, hänen tapansa katsoa minuun.

Menen lähemmäs, asetan käteni hänen olalleen. Olallakin risteilee haavoja, yksi suuri kulkee kohti selkää. Painan huuleni sille ja suukotan hellästi. Vuosia sitten en olisi kyennyt edes koskettamaan hänen haavojaan suoraan. Vuosia sitten tämä versio minusta ei ollut vielä ottanut ensimmäistäkään askelta. En ollut edes alussa, sillä en ymmärtänyt, että oli matka, joka tulisi kulkea.

Kun kuljetan kättäni Juliuksen selällä ja muistelen, miltä asiat joskus tuntuivat minulle. Muistan pakottaneeni itseni hymyilemään, jos hän näki siskoaan tai meni töihin. Muistan pinnistelleeni, etten huutanut vihaavani Fridaa ja Juliuksen töitä ja niitä kirjapinoja, joiden pariin hän usein iltaisin vetäytyi. Muistan, miltä sulkeutunut ovi edessäni tuntui.

En ole enää siellä. Olen ottamassa ensiaskelia nyt, enkä suostu ajattelemaan, että olen vuosia myöhässä. Tiedän, että häneen sattui, koska en ottanut näitä askelia jo kauan sitten. Olen vihdoin ymmärtänyt, ettei mitään muuta reittiä ollut. Tuntuu murskaavalta ajatella, että rakkaimpaani täytyi sattua, jotta ymmärtäisin, mutta niin se on, eikä syyllisyyteen tukehtuminen auta. 

Muistan myös ajan, jolloin pyysin jatkuvasti anteeksi. Itkin syyllisyyttäni pois, se ulottui kaikkialle.

Anteeksi, etten voi koskaan antaa sinulle lapsia. Anteeksi, että olen niin sairas. Anteeksi, etten ole enää yhtä kaunis kuin vuosia sitten. Anteeksi, etten voi elää ilman sinua.

Olen opetellut olemaan pyytämättä anteeksi. Minä olen sellainen kuin olen, ja alan vihdoin ymmärtää, ettei anteeksipyytely muuta mitään. Julius on kauan sitten valinnut rakastaa juuri minua, ja on epäreilua itseäni kohtaan, etten usko itseeni hetkeäkään. Hänkin uskoo. Hän jaksaa katsoa minuun lempeillä silmillään joka ikinen päivä.

Julius kääntyy katsomaan minua ja sipaisee hiukset kasvoiltani. Olen vihdoin alkanut nähdä itseäni edes hivenen hänen silmin. Hän näkee minut niin valtavan kauniisti, että pakko osan siitä on olla totta. Olen päättänyt uskoa siihen.

”Rakas…”
Hän kallistaa päätään.
”Kiitos, kun olet siinä”, minä sanon. ”Olet kaikki nämä vuodet jaksanut olla vierelläni. Se ei ole itsestäänselvyys. Julius… sinä et ole itsestäänselvyys. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että olet siinä.”
Hänen ilmeensä heltyy täysin. Hän kurottaa painamaan pehmeän suukon huulilleni.
”Tietenkin minä olen tässä. Minulle se on itsestäänselvää. En ole koskaan halunnut olla missään muualla enemmän.”

Julius vetää minut hellästi syliinsä ja rutistaa tiukasti. Hän on aina osannut ottaa syliin silloin, kun olen kaivannut sitä eniten.
”Rakastan sinua”, minä kuiskaan hänen korvaansa, siihen, jonka korvanlehti on minun vuokseni ikuisesti rikki. Suukotan sitä kevyesti. Syyllisyys uinuu sisälläni, en anna sille lupaa herätä. Olemme tässä, lempeässä yössä. Meillä ei ole hätää.
”Minäkin rakastan sinua”, Julius sanoo painaen tuhansia pieniä suudelmia kasvoihini. Miten samat sanat voivatkaan kurottua kaikkien vuosien läpi syvälle sydämeeni, jättää sinne jälkiä. Hivuttaudun tiiviimmin häntä vasten ja suljen silmäni.

Kaikki on hyvin, sittenkin.

torstai 14. huhtikuuta 2022

Välitunnilla

SV: seksin kuvaus

(Osa Sinelmän modernia AU:ta)

Beth nojaa viereiseen pöytään ja auttaa muita luokkalaisiani esseen kanssa. Hänen kyynärpäänsä nojaavat pöytään. Vilkaisen riittävän varovasti hänen korkeavyötäröisiä housujaan ja valkeaa kauluspaitaansa, jonka ylin nappi on auki. Beth pitää tänään hiuksiaan auki, ne soljuvat hänen olalleen vapaina ja silkkisinä. Haluaisin jäädä tuijottamaan hänen siroa, kaunista olemustaan, mutta olemme luokassa ja kuka vain voisi erottaa harhailevan katseeni.

Kun Beth tulee pöytääni, hän auttaa vierustoveriani ensin ja siirtyy vasta sitten taakseni. Hän kumartuu katsomaan esseetäni, eikä ilmekään hänen kasvoillaan värähdä, sen erotan sivusilmälläni. Beth naputtaa mustaksi lakatulla kynnellään näyttöäni.

”Minulla olisi korjausehdotus tähän viimeiseen kappaleeseen”, hän sanoo niin lähellä niskaani, että koko kehoani kihelmöi.
”Okei.” Ääneni on niin välinpitämätön kuin se voi olla hänen ollessaan näin lähellä minua. Tavanomaisesti minun on helppoa vastata hänen kysymyksiinsä luokassa ja olla kuten kuka tahansa oppilas, mutta joinakin päivinä meidän välillämme säkenöi niin, että joudun keskittymään kunnolla pysyäkseni kurissa.

Beth ojentuu kirjoittamaan tekstini loppuun jotakin. Korjausehdotus, niinpä tietenkin.
Alakerran vessassa tämän tunnin jälkeen. Sinulla on ihana paita.
En vilkaisekaan häneen, kun hän siirtyy seuraavan oppilaan luo.

Tämä on meidän omaa leikkiämme. Hän saattaa kysyä kasvot peruslukemilla jotakin koko luokan kuullen, ja minä vastaan aina hänen kysymyksiinsä suoraan ja rauhallisesti. Saatan lisätä vastauksiini piiloviestejä, joita muu luokka ei ymmärrä, mutta jotka Beth noukkii puheestani. Hän on monesti kertonut minulle saaneensa erektion kesken oppitunnin, kun olen flirttaillut hänelle muiden ymmärtämättä sitä. Niinä päivinä Beth on ollut tyytyväinen opettajanpöytään, jonka taa piiloutua.

Beth on myös kertonut minulle, että jo ennen minun tunnustustani hän pyrki olemaan lähelläni keinolla millä hyvänsä. Hän katseli minua kaukaa ja toivoi, että rikkoisin etäisyyden välillämme. Minua kihelmöi jo se, kun hän katsoi minuun, saati kaikki ne kerrat, kun hän vahingossa hipaisi kättäni kumartuessaan katsomaan tekstejäni. Jälkeenpäin hän on myöntänyt tehneensä sen aina tahallaan, ja se saa koko olemukseni värisemään.

Tunnin jälkeen kävelen tyynesti alakerran WC-tiloihin. Vilkaisen Noria pikaisesti, hän nyökkää pienesti kuin tietäisi turvata selustani tarpeen tullen. Hän jää toiseen kerrokseen, minä kävelen kellarikerrokseen ja valitsen perimmäisimmän WC-kopin. Seison suljetun oven takana ja odotan. Näillä vessoilla ei koskaan käy ketään. Seinät ovat kuolleen vihreät ja lattia on kostea; koko tila haisee siltä, miltä hidas mädäntyminen haisee. Täällä ei tulisi mieleenkään käydä tekemässä sitä, mitä me teemme. Kun erotan tutut teräväkärkiset mustat kengät oven alta, vedän oven hetkeksi auki ja kiskaisen Bethin sisään.

Hetkeäkään odottamatta Beth painaa minut kopin seinää vasten ja suutelee. Hän on intohimoinen ja nälkäinen, hän ei säästele hetkeäkään. On kuin hän olisi kuolemaisillaan ja minä olisin ainut, mitä hän tarvitsee pysyäkseen elossa.

Beth irrottautuu hetkeksi vetämään henkeä, hän on hengästynyt ja tärisee, vaikka me olemme vasta suudelleet.
”Rani…” hän kuiskaa ja vie pitkät sormensa valkoisen kauluspaitani napeille. ”Minulta pettää kohta jokin. Olet niin upea.”
Bethin kädet värisevät hänen avatessaan paitani nappeja. Hän saa paidan lähes kokonaan auki, vain muutama nappi jää, mutta hänen kätensä eksyvät tunnustelemaan rintakehääni ja vatsaani, ja hänen keskittymisensä kuolee siihen. Hän painautuu tiiviimmin minua vasten, enkä vieläkään voi uskoa, että tämä aikuinen ihminen käy minuun niin kuumana, ettei pysty hillitsemään itseään.

”Ah, Beth, odota…”
Hän hätkähtää. Silmissä kiiltää. Beth menettää kaiken kontrollin kiihottuessaan, ja se saa koko kehoni kihelmöimään.
”Haluatko sinä… tai siis… ehdimmekö ennen seuraavaa tuntia…?”
Hetken Beth vain tuijottaa minua kuin ei aivan ymmärtäisi kysymystä. Sitten hän hymähtää ja vie kätensä vyölleni. Hän nostaa minut WC-istuimen päälle ja laskee housuni. 

En voi uskoa, että me todella teemme tätä koulussa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, ja tiedän jo nyt muistelevani kaikkea tätä valmistuttuani. Bethin intohimoa, vaihtamiamme katseita luokassa ja tätä; yhdistyneitä kehojamme.

Bethin silmät eivät pysy auki. Kiinnitän siihen aina huomiota. Hänen aistinsa käyvät niin täysillä, että ne sulkevat itsensä, hän on monesti etenkin jälkikäteen täysin sykkyrällä. Beth takertuu minuun kuin ihoni sitoisi hänet tähän maailmaan. Niin monesti ajattelen, että hän on valtavan himokas, mutta ei sillä tavalla kuten olen käsittänyt aikuisten yleensä olevan. Beth janoaa minua sellaisella huutavien aistien palolla, että se joskus miltei pelottaa minua.

Beth on jo sisälläni, kun ovelta kuuluu kolahdus. Me molemmat hätkähdämme sekunneissa. Nostan jalkani WC-istuimen päälle niin, etteivät meidän molempien jalat näy ulos. Beth tärisee ja huohottaa kaulaani vasten, minä pysyn täysin ääneti. Nostan Bethin päätä leuasta, katson häntä silmiin, ja meitä molempia alkaa naurattaa. Joku on täällä. Yleisillä vessoilla, joita kukaan ei koskaan käytä. Beth näyttää siltä, että hänestä lähtee pian jokin ääni, ja minä vien hellästi käteni hänen suulleen. Se kiihottaa häntä entisestään, hän nuolaisee kämmentäni ja minä hutkaisen häntä kevyesti takamukselle. Senkin. Nyt ei ole varaa tehdä näin.

Vasta, kun askeleet poistuvat tilasta, otan käteni pois Bethin suulta ja annan hänen nauraa kaulaani vasten. Hän kuulostaa lähes hysteeriseltä.
”Idiootti, olisimme voineet jäädä kiinni!” sihahdan.
Bethiltä kestää hetki ymmärtää äänensävyni lempeä piikittelevyys. Hän hymähtää ja silittää minua korvan takaa.
”Mutta emme jääneet”, hän kuiskaa.
”Rakas. Jäikö jotain kesken?” Nyökkään alaspäin. Bethistä lähtee pehmeä naurahdus.
”Tosiaan.”

Näykkäisen Bethiä korvasta, ja se riittää palauttamaan hänet siihen tilaan, jossa hän oli ennen keskeytystä. Hän työntyy entistä tiukemmin minua vasten, ja minä annan hänen jatkaa siitä, mihin jäimme.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Maailmojen katsoessa

Aurinko väreilee helakan oranssina taivaanrannassa, koko maailma peittyy sen lempeään kultaan. Avani istuu leveällä ikkunalaudalla ja tuijottaa auringonlaskuun. Istuudun ikkunalaudalle ystäväni viereen. Hän ei sano mitään. Hetken istumme itse valitsemassamme hiljaisuudessa ja vain nautimme päivän hiipuvista viimesäteistä.

”Avani.”
Ystäväni kallistaa päätään.
”Minä aion kosia Larusia.”
Avani hätkähtää niin, että miltei tippuu ikkunalaudalta. Hänen silmänsä suurenevat.
”Niin miten oli?”
”Aion kosia Larusia.”
”Hän kieltäytyy.”
”Niin kieltäytyykin.”
”Ja aiot silti kosia?”
Virnistän.
”Kokeilen onneani.”
”Älä sitten pety.”
”Petyn minä vähäsen.”
”Aina sinä olet tuollainen. Et koskaan opi.”
”Läksytä minua vähän lisää.”

Avani hutkaisee minua olkapäähän. Nauran.
”Olen tosissani! Anna palaa! Sinun realismisi on pelastanut minut ennenkin. Onko tämä oikeasti aivan tuhoontuomittu idea? Luulisi tietysti, että kahdessa vuodessa Larus olisi ehtinyt tottua ajatukseen siitä, että olemme yhdessä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
”Te olette kyllä aikamoisia.”
”Minua tuskastuttaa, että tämä on vain hänen omanarvontunnostaan kiinni.”
”Mariel…” Avanin äänessä on moitetta.
”Tiedän, tiedän.”

Huokaisen syvään.
”Tiedänhän minä, että Larus näkee sisäsyntyisesti itsensä lähes täysin arvottomana. Kaiken tapahtuneen jälkeen hänen on lähes mahdotonta uskoa, että minä ihan todella tahdon naida hänet.”
”Larus on myös lähtökohtaisesti hyvin erilainen kuin sinä. Tietenkään hän ei viihtyisi koko kansan tuijotettavana ja arvosteltavana sen jälkeen, kun hänen koko elämänsä tehtiin käytännössä tyhjäksi. Larus on kantanut valtavia paineita harteillaan. Hän on traumatisoitunut niin monesta eri syystä, että tietenkin hän suhtautuu tähän juuri niin kuin hän suhtautuu.”
”Toki… Joskus on vain niin vaikeaa hyväksyä sitä, että hänessä on niin paljon kaikkea sellaista, jolle en voi tehdä yhtään mitään. Eihän tämä minusta ole kiinni, ei millään tavalla.”

Avanin ilme pehmenee. Hän tarttuu käteeni ja puristaa hellästi.
”Kai sinä tiedät, että Larusille on kaikkein parasta, kun olet vain juuri tuollainen? Oma aurinkoinen itsesi. Sinä olet hänen kaikkensa. Hän löysi kotinsa sinusta kauan sitten, ja hän tahtoo sinut juuri tuollaisena. Luota minuun, olen aina nähnyt, mitä sinun läsnäolosi tekee hänelle.”
”Minä…”
”Usko pois.”

Tiedänhän minä sen. Avanin sanomana uskon mitä tahansa, sillä kukaan tässä maailmassa ei ole tarkkasilmäisempi ja ymmärtäväisempi. Avanin silmät ovat kohdanneet kaiken sen, jonka jälkeen mikään ei näytä enää samalta. Avani tunnistaa Larusissa kaltaisensa.

”En tahdo pakottaa häntä naimisiin kanssani, jos se on ajatuksena hänelle kertakaikkisen mahdoton, mutta jokin sisälläni sanoo, että hän ei vain luota itseensä tarpeeksi. Tahtoisin kovasti näyttää hänelle, että hän on kaiken arvoinen. Minä olen kysynyt kaikista järjestelyistä etukäteen, tämä ei ole juridinen ongelma ja hänkin tietää sen. Kyse on lopulta vain siitä, että hänen täytyy luottaa siihen, ettei tästä ole minulle vaivaa. Minä haluan hänet.”
”Siinä mielessä te olette kyllä ihan samanlaisia.”
”Hmm?”
”Teistä kumpikaan ei koskaan tahdo olla vaivaksi. Olette sellaisia aivan eri syistä, mutta silti. Se on surkuhupaisaa, oikeastaan.”
”Olet ehkä ihan oikeassa…”

Avani ristii jalkansa ja kumartuu lähemmäs. Hän pitelee kättäni molemmissa käsissään.
”Minä kannustan sinua jatkamaan. Ole hänelle hyvä, näytä, ettei ole mitään pelättävää. Saa hänet ymmärtämään, että tätä sinä todella haluat.”
”En minä loukkaannu, jos hän ei vielä suostu.”
’Vielä’, kuuntele nyt itseäsi.”
”Niin…”
”Sinun ei tarvitse tehdä taikakonsteja, ole vain oma itsesi. Niin sinä saat hänet luottamaan, että olet hänen turvansa nyt ja aina.”
”Kiitos. Avani, kiitos.”

Avani hymyilee ja sipaisee poskeani.
”Onnea matkaan, Mariel rakas.”
Minä hymyilen hänen sanoilleen, niillä on voima kannatella minut uusiin huomisiin.

*

Kuluu viikkoja siihen, kun löydän Larusin tutulta ikkunasyvennykseltä. Hän istuu räikeillä tyynyillä ja on kietonut auringonoranssin viltin harteilleen. Hänen katseensa on tiiviisti auringonlaskussa. Se on aina.

Istuudun vaivihkaa Larusin viereen, hän kääntää hymyillen päätään minuun päin.
”Vain sinulla voi olla kylmä tässä maassa”, nauran nyökäten hänen viltilleen. ”Oletko kipeä?”
”En sentään, on vain taas huterampi olo. Uskomatonta, ettei keho kahdessatoista vuodessakaan totu tähän ilmastoon.”
”Tarvitsetko jotakin? Pyydänkö tuomaan meille juotavaa?”
Larus pudistaa mustaa päätään.
”Ei tarvitse. Aina sinä olet auttamassa.” Hän hymyilee.
Olen jo miltei nousta pyytämään hovipalvelijaa hakemaan kylmää juotavaa, kun Larus kiskaisee minua hihasta.
”Ei, kun ei ihan oikeasti tarvitse tällä kertaa. Kiitos.”
Hänen mustien silmiensä katse pyytää minua jäämään. Menen aavistuksen lähemmäs, silitän hänen poskeaan. Yhä edelleen on hetkiä, jolloin meistä kumpikaan ei muista, että meillä on lupa koskettaa toisiamme kuten partnerit koskettavat. Vuosien ystävyyden jälkeen olemme vihdoin avanneet oven, joka tuntui aina olevan avattavissamme.

”Larus…” Lausun hänen nimensä tavalla, joka saa hänet hymyilemään. ”Minä olen ajatellut.”
”Voi ei”, hän naurahtaa. ”Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää.”
Mätkäisen häntä lempeästi kylkeen. Hän nauraa.
”Sinä olet minun vertaiseni. Olet aina ollut.”
Larusin ilme on kuin pienellä lapsella. Näinä hetkinä tiedän hänen olevan hauraimmillaan.
”En osaa pitää puheita, vaikka kuinka toivoisin. En osaa sanoa kaikkea sitä, mitä olen kantanut sydämessäni nämä kaksitoista vuotta, jotka olemme kulkeneet yhdessä. Me kasvoimme aikuisiksi pitäen toisistamme kiinni, me itkimme ja nauroimme ja jätimme hyvästejä.” Ajattelen isääni. Hänen isäänsä. Enfallaa. Kaikkea sitä, joka ei enää koskaan palaa, mutta joka elää sydämissämme kuin piikki, joka kaihertaisi aina. ”Me selvisimme.”

Larus ei kykene tekemään elettäkään.
”Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut. Meidän ei tarvitse muuttaa mitään, jos et todella tahdo, mutta minä ihan tosi toivoisin vielä yhtä.”
Vien käteni Larusin omalle.
”Minä tahdon olla kanssasi aina. Tahdon ottaa sinut miehekseni, jos vain suostut.”

Olemme aivan lähekkäin, tunnen, miten hän alkaa väristä. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneliä, hän käpertyy hetkessä pieneksi rintaani vasten. Rutistan hänet tiukasti kiinni ja silitän hänen kapeaa selkäänsä. Näin minun olisi pitänyt osata tehdä jo kymmenen vuotta sitten. 

Larus kohottaa itkuisen päänsä ja tuijottaa minua häkeltyneen lapsen kasvoin.
”Oletko sinä tosissasi? Yhä edelleenkö sinä… haluaisit…?” hän sopertaa. ”En voi uskoa sitä. Sinä, kaikista ihmisistä, yhä tahdot minut…”
”Voi, Larus, me olemme olleet yhdessä kaksi vuotta. Ja tunteneet kaksitoista. Tietysti minä haluan sinut.”
”Anteeksi, minä vain… Minun on yhä niin hankala uskoa se.”
”Ei hätää, tiedän sen kyllä.”

Hetken vain silitän häntä, olen laskevassa auringossa hänelle se, jota hän tarvitsi jo kauan ennen minun tapaamistani. Meillä ei ole kiire minnekään.

”Kyllä.”
”Hmm?” hätkähdän.
”Kyllä, suostun minä”, Larus sanoo kohottaessaan jälleen päätään ujosti minua kohti. Tuijotan häntä hetken kykenemättä ymmärtämään sanaakaan siitä, mitä hän sanoi. Kun kyyneleet ryöpsähtävät poskilleni, ymmärrän, mitä juuri tapahtui. Larus silittää poskiani hiljaa, vaikka hänen omissa silmissäänkin on kyyneliä.
”Mariel, minä tahdon. Mennään naimisiin”, Larus kuiskaa ja tulee niin lähelle, että tunnen hänen sydämensä sykkeen omaani vasten. Katson häkeltyneenä hänen kasvojaan, enkä voi uskoa, että nämä ovat ne samat kasvot, joita olen aina katsonut. Minun paras ystäväni. Kumppanini. Puolisoni.

Larus silittää kyyneliäni pois ja painaa huulensa hellästi omilleni. Auringon laskevat säteet ovat lämpimät, Larus on raukea minua vasten ja me menemme naimisiin, me todella menemme.

”Mariel…”
”Niin?”
”Onko se varmasti järkevää? Oletko ihan varma, että jaksat sen pyörityksen, mitä siitä voi seurata? Ja… lapsi… Minä en sitten pysty olemaan isä, en edes varaisä, en ikinä. Sinä tiedät sen. Tarvitset perillisen, mutta se ei tule olemaan helppoa. Jos selviämme ensin siitä, että kansa ihmettelee puolisovalintaasi ja todennäköisesti parjaa sinua sen vuoksi, edessämme on lapsimylläkkä, eikä se tule olemaan helppoa minun kaltaiseni kanssa.”
”En koskaan vaatisi sinulta sitä. Sinun ei tarvitse olla isä, vaikka minun tuleekin hankkia laillinen perillinen.”
”Pelkään, että tulen kateelliseksi. Lapselle, siis.”
”Larus, meidän ei tarvitse miettiä sitä pitkään, pitkään aikaan. Ehdimme kasvaa ja kehittyä siihen mennessä, kun lasta tarvitsee edes ajatella.”
”Mutta…”
”Sinä ajattelet aina ihan liikaa. Minä rakastan sinua ja haluan sinut, ja minä tiedän, että tämä on hyvä päätös.”

Larus hivuttautuu syliini, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen. Viltti lepää hänen reisillään.
”Ihan käsittämätöntä, että olemme nyt tässä. Pohtimassa avioliittoa. Parhaat ystävät, melkein kuin veljekset… Ihan hullua”, Larus hymähtää lopulta. ”Jos minulle olisi kymmenen vuotta sanottu, että olen nyt tässä, olisin nauranut päin naamaa.”
”Niin minäkin.”
”Minä elin siinä uskossa, ettet sinä edes pidä ihmisistä sillä tavalla. Miehistä nyt ainakaan.”
”Taisin elää minäkin, en minä ajatellut sellaisia ajatuksia ennen sinua. Enkä sinustakaan heti, vaikka tiesin aina, että sinä tulet ennen muita.”
”No en minäkään sinusta…” hän sanoo hiljaa.

Larusin täytyy ajatella isääni. Värähdän. En tahdo ajatella häntä nyt.
”Mutta me olemme nyt tässä. Suunnittelemassa naimisiinmenoa. Ajatella.”
”Minä kyllä alan sitten kutsua sinua ihan kiusallanikin aviomieheksi ihan joka käänteessä”, Larus nauraa. ”Mieti nyt! Aviomiehiä! Sinä ja minä. Ihan kamalaa. Keskenkasvuiset kakarat yrittämässä leikkiä sivistynyttä avioliittoa, ihan hirveä ajatus.”
”Niinpä”, minä nauran hänen kanssaan. Meistä ei koskaan tule jäykkiä ja muodollisia, me olemme kasvaneet kuten veljet, ja se näkyy yhä meidän tavasta olla toistemme lähellä.

Silti hellyys rinnassani vain kasvaa, kun Larus painautuu tiiviisti minua vasten ja tuntuu jälleen samalta eksyneeltä pieneltä pojalta, joka hän sisimmässään aina on. Silitän hänen kylkeään ja suukotan hänen otsaansa.

”Teet minut niin onnelliseksi”, kuiskaan. Hän nostaa päätään, hymyilee arasti, mutta valtavan iloisesti ja painaa suudelman huulilleni.

*

Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, kun adamantialaiset ovat edellisen kerran saaneet kuninkaalliset häät. Isäni häistä on valtavan kauan, enkä voi olla ajattelematta häntä nyt. En ajattele sitä miestä, joka satutti Larusia ja hylkäsi kansansa, siitä miehestä en kanna ajatustakaan matkassani. Ajattelen sitä isää, jota kansakin muistelee. Kuvajaista, joka tuntui minulle oikealta ihmiseltä. Haava, joka ei koskaan haalistu. Vielä joskus minä muistelen häntä ja annan anteeksi, mutta se ei ole nyt. Kuvittelin aina, että vanhempani näkisivät hääpäiväni, mutta äitini on poissa ja isääni ei koskaan sellaisenaan ollutkaan. Minun perheeni on täällä jo, ja kaikkein rakkaimmalleni annan käteni tänään.

Adamantiassa häät kestävät useamman päivän, seremoniaa seuraa monen päivän juhlat. Palatsi on koristeltu pienin lyhdyin, ne hehkuvat käytäviltä yölliselle taivaalle kilpaa tähtien peiton kanssa. Kansaa on saapunut niin Adamantiasta kuin porteistakin, läheisimpien vieraiden maailmojen lähettiläät todistavat maailmamme hallitsijan häitä.

Kun näen Larusin kaikkien hehkuvien valojen ja värikkäiden pukujen massan seasta, ympyränmuotoisen lattiamosaiikin keskellä, sydämeni jättää lyönnin välistä. Hän on kalpea ja siro ja niin tavattoman kaunis, etten saa henkeä. Hänen pukunsa saa minut häkeltymään, en koskaan ymmärtänyt, että hopea voi hehkua niin monissa eri sävyissä. Asu on hienointa, haurainta kangasta Adamantian taivaan alla, se loistaa valkeana ja hopeisena keskellä kirkkaiden värien ympäröimää salia. Laahus on koristeltu pienenpienin helmin, se on kuin tähtipölyä.

Miten vaatettaja onkaan nähnyt Larusin näin kauniina; ymmärtänyt hänen ytimensä ja tuonut sen esiin kylmänhehkuisessa asussa. Kun katson tulevaa aviomiestäni, ymmärrän, että kaapu tuo mieleeni Enfallan, sen jäiset kadut ja hyisen meren yllä tanssineen lumen. Liikutun kyyneliin saakka. Mennyt ja tuleva elämä kävelevät toisiaan vastaan tässä hetkessä, kaikkien näiden valojen loistaessa meille.

Larus, joka pelkää polttavia katseita ihollaan, seisoo täysin tyynenä ja rauhallisena keskellä suurta salia. Kävelen hänen vierelleen, astelen häntä vastapäätä, mutta en kosketa, en vielä. Ylhäälle kattoon on kiertynyt suuri auringonlinnun maalaus, se kohottaa sädehtivät siipensä meidän yllemme.

Seremonia on lyhyt. Papittaret seisovat rivissä ympärillämme, rukoukset lausutaan yleisön seisoessa kaaressa papitarten takana. Ylipapitar seisoo vierellämme, tarttuu meitä molempia käsistä ja asettaa käteni Larusin omalle. Kun vihkivalat lausutaan, en näe mitään muuta kuin Larusin.

Me sanomme ”tahdon” samanaikaisesti, me katsomme toisiamme kuin kaikkien maailmojen valo sirottuisi silmistämme. Larus vie vapaan kätensä toiselle poskelleni ja kurottaa suutelemaan minua. Suutelemme siinä, kansan katsoessa, ja ensimmäistä kertaa koskaan suutelemme toisiamme aviomiehinä. Salin kirkkaat värit ja valot, jopa ihmisten katseet, hiipuvat pois, kun hän on siinä. Kaikki maailmat, kaikki tuhannet ja taas tuhannet taivaat ovat tässä, ne eivät kääntäneet katsettaan meiltä. Me olemme vihdoin maailmojen edessä toisillemme luvatut.

Juhlat jatkuvat pitkälle yöhön, kansa juhlisi hallitsijansa avioliittoa vielä usean päivän ja yön. Ruokaa ja juomaa on niin paljon, että se riittäisi kuukausiksi, pöydät ja varastot notkuvat maan kalleimpia lihoja ja hedelmiä.

Me kierrämme salissa ja linnassa, kaikkialla kuhisee ihmisiä, kun kansa on saapunut todistamaan meidän hetkeämme. Kuninkaana hääni eivät kuulu vain minulle, ne kuuluvat koko kansalle, aivan kuten minäkin. Ja silti minä tiedän nyt, että on olemassa osa, joka on vain Larusin oma, yksikään muu ei saa pidellä sitä. Me kävelemme palatsissani yhdessä, hän minun rinnallani, enkä ole koskaan tuntenut oloani yhtä kokonaiseksi. Kaikki taivaat näkevät minut nyt.

Avani etsii meidät käsiinsä ensimmäisenä. Hän halaa meitä samaan aikaan, ja hän rutistaa niin kovaa, että minua naurattaa. Olen kuningas, aikuinen mies, ja silti minä olen sisimmässäni aina se nuori poika, joka katsoo elämää näiden kahden rinnalta. Missään en olisi mieluummin, he ovat minun kotini.

”Te rakkaat idiootit”, Avani nauraa ja suukottaa meitä molempia poskille. Hän joutuu pyyhkimään silmiään. Hän, jonka en ole koskaan nähnyt itkevän. ”En voi uskoa, että parhaat ystäväni ovat naimisissa. Rakastan teitä. Senkin typerät, rakkaat idiootit, että kehtaattekin tehdä minut näin onnelliseksi.”
Me nauramme ja kiskaisemme Avanin uudelleen tiukkaan rutistukseen. Avani on pukenut parasta ylleen, hänen asunsa loistaa kirkkaan keltaisena ja hänellä on korvissaan aurinkoa esittävät korvakorut.
”Onnea”, Avani sanoo hymyillen. Hänen äänensä on liikutuksesta sakea. ”Rakastan teitä.”
”Ja me rakastamme sinua”, minä sanon.
”Kiitos, Avani. Kiitos ihan kaikesta. Sinun kannustuksesi…” Laruskin joutuu pyyhkimään silmiään. ”Se on aina merkinnyt paljon.”
”Tämä on varmaan isoin määrä rakkautta, jonka sinä ja minä olemme kerralla toisillemme antaneet”, Avani nauraa Larusille.
”Älä vaan totu siihen”, Larus nauraa takaisin.

Avania vain hymyilyttää. Hänen hymyssään on uusi sävy, hän on vihdoin löytänyt rauhan. Sen näkee hänen tavastaan seisoa kuin mikään tuuli ei enää kaataisi häntä.

”Koittakaahan kestää seuraavien päivien pyöritys, teitä tullaan nykimään joka suuntaan”, Avani hymähtää. ”Tanssi ja laulu eivät ole vielä alkaneet. Kohta ne esittävät sisäpuutarhalla näytelmiä ja tiputtavat veripisaroita tuleen uhraukseksi jumalille. Aiotteko mennä sinne?”
Vilkaisen Larusia, joka kohottaa minulle kulmiaan. En ole saada katsettani irti hänestä, niin valtavan kauniilta hän näyttää valkeassa asussaan.
”Hmm, mitä sanoisit?” Larus pohtii.
”Myöhemmin”, minä sanon. ”Avani, miten olisi pieni harhautus? Kansa ei tarvitse kuningastaan vielä hetkeen, eivät muiden maailmojen lähettiläät ja neuvoston miehet huomaisi, jos livahtaisimme pois. Ihan hetkeksi vain.”
Avani hymyilee leveästi.
”Onnistuu”, hän sanoo. ”Ei kiirettä. Minä harhautan. Pitäkää hauskaa.” Avani vinkkaa meille silmäänsä, ja elettä korostaa se, ettei hän koskaan tee niin. Meitä kaikkia naurattaa.

Vien Larusin kädestä pitäen syrjään, omaan makuukammariini. Kuljemme täysien käytävien läpi, pahoittelemme poistumistamme ja annamme Avanin hoitaa loput. Makuukammari on hiljainen, kevyt öinen ilmavirta keinuttaa magentanvioletteja oviverhoja. Kuu paistaa suoraan sängylleni, Larusin asu hehkuu tähtiäkin kirkkaammin. Hetken minä pelkästään katson häntä. Olemme vihdoin hetkeksi poissa hälystä, kukaan ei katso meitä. Katson miestä, jonka olen valinnut rinnalleni, ja tunnen onnen läikkyvän koko kehossani.

Larus on täysin rento ja rauhallinen minun vetäessäni hänet hellästi päälleni. Kuljetan kättäni kalliilla kankaalla, annan hänen vetää hunnun päästäni ja avata vyöni nyörit. Kuu piirtää hänelle kruunun. Kaikki tämä valo ei ole mahtua kehooni, minä pakahdun, niin oikealta tämä hetki tuntuu. Larus on elävä ja todellinen minua vasten, tämä todella tapahtuu minulle, ja minä annan tämän tapahtua.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Hän

SV: seksin kuvaus


Hänen selkänsä kaari. Hänen sirot, kapeat kätensä, joiden liikkeet ovat saumattoman sulavia. Livin esitystä on aina yhtä häkellyttävää katsoa, sillä se on joka kerta erilainen, mutta hänen syvin olemuksensa hehkuu hänen liikkeistään niin kirkkaasti, etten kykene kääntämään katsettani. Liv on syntynyt lavalle. Hän kuuluu sinne.

Pukuhuoneessa Liv on yhä oma, eloisa itsensä, mutta osa hänestä jää aina lavalle. Sitä osaa hänestä ei näe muualla kuin liikkeissä, jotka syntyvät ja jäävät lavalle. Miten kaunis onkaan ihminen, jolla on sellainen olemus.

Liv katsoo minua siristäen silmiään ja hymyilee.
”Ah, minä näen, mitä sinä tulit tänne tekemään”, hän hymähtää ja alkaa hapuilla esiintymisasunsa nyörejä. Nousen tuolilta ja autan häntä, vien käteni hänen vaatteilleen ja autan häntä jättämään koristeellisen asun tuolinsa nojalle. Tiukka korsetti on jättänyt rinnalle ja kylkiin painaumia, hän seisoo pelkissä pitsisissä pikkuhousuissa peilin edessä ja näyttää niin uskomattoman kauniilta, että minun koko kehossani tykyttää.

Liv on kaikkialta siro ja pieni, katseeni eksyy jatkuvasti lantiolta pienille rinnoille. Kiedon käteni hänen ympärilleen takaa päin, painan pääni hänen vapaaseen niskaansa. Hiukset ovat vielä kiinni, suukotan niskaa niin, että tunnen Livin värähtävän.

”Tiedät, mitä tuo aiheuttaa”, Liv naurahtaa. ”Julma, julma nainen.”
”Anna minun kerrankin olla julma.”
Hän vain hymähtää. Tuijotan häntä pelistä, ja vaikka olen ollut hänen sisällään ja suudellut jokaista kohtaa hänessä, en kykene katsomaan hänen nännejään suoraan. Haaroissani sykkii, olen aivan lähellä häntä, tunnen ihollani hänen esityksenjälkeisen lämpönsä. 

Silti tunnen yhä kaikki ne vuodet, jotka välttelin tätä; toista ihmistä lähelläni, ja ennen kaikkea itseäni. En kyennyt näkemään tätä, olin piilossa itseltäni ja maailmalta. Ja nyt hän on siinä, hän on kaunis ja nuori ja minä saisin katsoa ja koskettaa jokaista osaa hänessä. Minä en vieläkään saata uskoa, että joku hänen kaltaisensa antaa itsensä minulle. Liv, joka on aina tehnyt taidetta kehollaan, on minun kosketettavissani. Se nuori nainen, joka hätkähdyttää ihmisiä lavalla ja antaa koko kehonsa ja olemuksensa muiden silmille alttiiksi, on antanut itsensä minulle. Sen suurempaa kunnioitusta ei olekaan, enkä osaa vieläkään toimia sen edessä. Olen yhä edelleen se sama nuori tyttö, joka ei uskaltanut katsoa toisen tytön lantion kaarta hetkeä pitempään.

Minä tiedän, miten miehet koskettavat naista. Tiedän, miten mies rakastelee ja rakastaa. Minä en ole sellainen. Minä en tiedä, miten naiset rakastavat naisia. Häpeän värittämä katseeni ei uskalla pysähtyä hänen nänneilleen, ja hän tietää sen. Häpeä on määrittänyt kaiken olemuksessani, eikä se kuole, vaikka Liv saa jo koskettaa minua kaikkialta. Olen nainen, joka ei osannut edes koskettaa itse itseään. Joka kerta, kun yritin, suunnaton häpeä hulmahti ylitseni ja sai minut vääntymään sykkyrälle. En kyennyt tekemään itselleni mitään, pelkkä halun myöntäminen oli kynnys, jota ei kyennyt ylittämään.

”Liv…”
”Mmh?”

Suukotan hänen kaulaansa, kuljetan käteni hänen lantiolleen ja vatsalleen ja ylemmäs. Toinen käteni pysähtyy nännille, tunnustelee ja puristaa. Liv hengähtää, antaa minun hetken vain koskettaa. Kuljetan toista kättäni vatsaa pitkin pikkuhousujen reunalle.

”Anna minä käännyn ensin”, Liv sanoo ja kiepsahtaa ympäri niin, että painautuu minua vasten. Hän tarttuu käteeni ja vie sen pikkuhousuihinsa, ja minä annan itselleni luvan koskettaa häntä. Liv painaa päänsä kaulalleni ja hengittää raskaasti. Hän on jo kostea ja kuuma minua vasten, vaikka vasta hyväilen häntä. Koko kehoni säkenöi pelkästä ajatuksesta. Minä olen se, joka saa hänet märäksi ja huokailevaksi, eikä se mahdu päähäni, ei mitenkään. 

Hetken päästä Liv painaa minut kapealle sängylle, jonka yllä pienet valot riippuvat. Vedän Livin takamuksesta päälleni, annan hänen riisua minut. Tunnen samalla, kuinka kuuma hän on, hänen haaransa ovat vasten lantiotani ja hohkaavat lämpöä. Hän painaa itseään minua vasten ja odottaa, että kieputan hänen pikkuhousunsa pois hänen päältään. Liv itse on saanut paitani napitettua auki, hymy hänen kasvoillaan on tarvitseva ja lempeä.

”Haluatko…?” Liv henkäisee viedessään kätensä hellästi toiselle rinnalleni. Nyökkään. Liv kuljettaa kätensä rintaliivieni sisään ja puristaa.
”Olga… ah, voitko… viimeistellä minut?”
Nostan hänen lantiotaan niin, että voin jatkaa siitä, mihin jäin. Painan sormeni hänen klitorikselleen, tunnen, kuinka hän värisee minua vasten. Hän on vähällä tulla, ja tunnen, kuinka häpeäni sulaa hiljalleen pois. Joka kerta hänen vapautuneisuutensa ja rentoutensa minua vasten vapauttavat minua vuosia kestäneestä taakastani. Hän tekee sen aivan yksin, pieni ihmistyttö. Se ei koskaan lakkaa häkellyttämästä minua.

Rakastan Liviä.
En kuten mies rakastaa naista.
Rakastan häntä kuten olen aina sydämessäni rakastanut ja tahdon rakastaa niin kauan, kun sydämeni lyö.