Jälkiä

Aika on tuskin koskettanut Juliusta. Hänen hiuksensa ovat silkkiset, ihonsa puhdas ja kasvonsa yhä kuten sillä nuorella pojalla, jonka löysin oveni takaa. Vain hienoiset juonteet silmien ympärillä kertovat ajan hipaisseen häntä kulkiessaan.

Julius istuu sängynlaidalla tyynen rauhallisena ja tuijottaa eteensä. Viimeajat ovat koetelleet meitä puolin ja toisin, olen vasta puoli tuntia sitten itkenyt hänen sylissään omaa itseäni. Sitä, miten vaikeaa minun on yhä edelleen hyväksyä se, että Julius ei voi elää minulle, ei vain voi. Miten se saakaan minut tuntemaan, että menetän jotakin. Olen luonut koko elämäni sen ympärille, että hän hengittää minun vuokseni. Kieroutumamme purkaminen on vaatinut sellaista selkärankaa, johon en koskaan uskonut pystyväni.

Mutta nyt minä vain katson Juliusta, joka on kaikesta huolimatta yhä siinä, samassa sängyssä kanssani. Hän on voimakkaampi ja kovempi kuin ennen, mutta kun hän riisuu paitansa, samat vanhat arvet risteilevät iholla kuin irvokas kartasto. Hetket, joita emme voi pyyhkiä pois.

Kun hän kääntyy katsomaan minuun, minä hymyilen. Yhä kaikkien vuosien jälkeen hän on siinä. Minä olen satuttanut häntä pahemmin kuin yhdenkään ihmisen pitäisi kyetä satuttamaan ketään, ja hän on silti tässä, katsomassa minua lempeillä silmillään. Jos jokin tässä maailmassa on minulle osoitus hyvyydestä, se on hän, hänen tapansa katsoa minuun.

Menen lähemmäs, asetan käteni hänen olalleen. Olallakin risteilee haavoja, yksi suuri kulkee kohti selkää. Painan huuleni sille ja suukotan hellästi. Vuosia sitten en olisi kyennyt edes koskettamaan hänen haavojaan suoraan. Vuosia sitten tämä versio minusta ei ollut vielä ottanut ensimmäistäkään askelta. En ollut edes alussa, sillä en ymmärtänyt, että oli matka, joka tulisi kulkea.

Kun kuljetan kättäni Juliuksen selällä ja muistelen, miltä asiat joskus tuntuivat minulle. Muistan pakottaneeni itseni hymyilemään, jos hän näki siskoaan tai meni töihin. Muistan pinnistelleeni, etten huutanut vihaavani Fridaa ja Juliuksen töitä ja niitä kirjapinoja, joiden pariin hän usein iltaisin vetäytyi. Muistan, miltä sulkeutunut ovi edessäni tuntui.

En ole enää siellä. Olen ottamassa ensiaskelia nyt, enkä suostu ajattelemaan, että olen vuosia myöhässä. Tiedän, että häneen sattui, koska en ottanut näitä askelia jo kauan sitten. Olen vihdoin ymmärtänyt, ettei mitään muuta reittiä ollut. Tuntuu murskaavalta ajatella, että rakkaimpaani täytyi sattua, jotta ymmärtäisin, mutta niin se on, eikä syyllisyyteen tukehtuminen auta. 

Muistan myös ajan, jolloin pyysin jatkuvasti anteeksi. Itkin syyllisyyttäni pois, se ulottui kaikkialle.

Anteeksi, etten voi koskaan antaa sinulle lapsia. Anteeksi, että olen niin sairas. Anteeksi, etten ole enää yhtä kaunis kuin vuosia sitten. Anteeksi, etten voi elää ilman sinua.

Olen opetellut olemaan pyytämättä anteeksi. Minä olen sellainen kuin olen, ja alan vihdoin ymmärtää, ettei anteeksipyytely muuta mitään. Julius on kauan sitten valinnut rakastaa juuri minua, ja on epäreilua itseäni kohtaan, etten usko itseeni hetkeäkään. Hänkin uskoo. Hän jaksaa katsoa minuun lempeillä silmillään joka ikinen päivä.

Julius kääntyy katsomaan minua ja sipaisee hiukset kasvoiltani. Olen vihdoin alkanut nähdä itseäni edes hivenen hänen silmin. Hän näkee minut niin valtavan kauniisti, että pakko osan siitä on olla totta. Olen päättänyt uskoa siihen.

”Rakas…”

Hän kallistaa päätään.

”Kiitos, kun olet siinä”, minä sanon. ”Olet kaikki nämä vuodet jaksanut olla vierelläni. Se ei ole itsestäänselvyys. Julius… sinä et ole itsestäänselvyys. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että olet siinä.”

Hänen ilmeensä heltyy täysin. Hän kurottaa painamaan pehmeän suukon huulilleni.

”Tietenkin minä olen tässä. Minulle se on itsestäänselvää. En ole koskaan halunnut olla missään muualla enemmän.”

Julius vetää minut hellästi syliinsä ja rutistaa tiukasti. Hän on aina osannut ottaa syliin silloin, kun olen kaivannut sitä eniten.

”Rakastan sinua”, minä kuiskaan hänen korvaansa, siihen, jonka korvanlehti on minun vuokseni ikuisesti rikki. Suukotan sitä kevyesti. Syyllisyys uinuu sisälläni, en anna sille lupaa herätä. Olemme tässä, lempeässä yössä. Meillä ei ole hätää.

”Minäkin rakastan sinua”, Julius sanoo painaen tuhansia pieniä suudelmia kasvoihini. Miten samat sanat voivatkaan kurottua kaikkien vuosien läpi syvälle sydämeeni, jättää sinne jälkiä. Hivuttaudun tiiviimmin häntä vasten ja suljen silmäni.

Kaikki on hyvin, sittenkin.