Jatkumo

Kuu loistaa suoraan sänkyyn, josta herään kauhunsekaisena. Sydämeni sykkii, alle sekunnin minä en tiedä muuta kuin sen, että olen hereillä ja yksin. Sitten näen lempeänä huoneeseen loistavan kuun ja tiedän, missä olen. Kuun hopeinen valo piirtää Chiónille rajat. Tässä hän on, tämä pieni ihminen. Kuun piirtämä. Tukka on pörröllään, peitto vain puoliksi alastoman yläruumiin suojana. Tuijotan pisamien kartastoa hänen ihollaan, se on tuttu, se kertoo minulle, että tähän minä kuulun. Jokainen taite hänen kehostaan on minun porttini tähän maailmaan.

Jokin yössä on herkempää kuin ennen, vedän housut jalkaani ja astelen hiljaisen kutsuvaan metsään. Tuntuu kuin koko maailma hengittäisi kanssani ääneti, niin hiljaa, että sen tuskin kuulee. Olen yhtä yön kanssa, tunnen kosteuden metsän mättäissä ja ruohossa, joka pistelee paljaita jalkojani. Maailma peittyy öiseen utuun, kuu kajastaa puitten takaa piirtäen niille hennot varjot.

Jalkani johdattavat minut tutulle lammelle. Tähdet loistavat tänäkin yönä, ne heijastuvat lammesta niin, että on hankalaa piirtää rajaa vedelle ja taivaalle. Puut niiden välissä ovat vain portti. Kaikki on yhtä, aina.

Täällä seistessäni minä tiedän, että suru ei murskaa, se leikkaa. Olen iäkseni sidottu koko olemukseni lävistävään suruun, ja täällä tiedän, että se on taakka, jota kukaan ei kanna puolestani. Se on minun ja vain minun, ja vihdoin olen oppinut koskettamaan sitä tavalla, joka ei pakota minua polvilleni. Se elää minussa aina, toisena ihona. Se on yhtä lailla osa minua kuin käteni ja jalkani. Yhtäkään osaani en tahdo enää piilottaa, annan sen elää minussa, sillä on merkitys.

”Ilta.”

Hätkähdän. Chióni seisoo pelkkä minun omistamani, hänelle liian suuri paita ja vaaleanvihreä villatakki yllään. Kun katson häntä, tiedän voivani kertoa hänelle kaiken. Niin se on aina mennyt.

”Minä ajattelen häntä jälleen.”

”Tiedän sen.”

”Minä…”

Nielaisen. Ei ole hätää. Tämä hetki on täysin pelosta ja häpeästä riisuttu, ja otan sen sellaisena kuin se on. Olen turvassa, olen juossut kaikki nämä vuodet kohti tätä pistettä. Chiónin katse on lempeä, ja se näkee minut sellaisena kuin olen.

”Minä haluan hänen olevan onnellinen.” Ääneni on niin pieni, että sen läpi voisi katsoa.

Chióni nyökkää. Hän ei sano mitään.

”Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana minulle riittää se, että hän on onnellinen. Minun ei tarvitse katsoa ja koskettaa häntä, hänen ei tarvitse olla minun, minä tahdon vain, että hän on onnellinen.”

Chiónin hymyssä on surua. En ole koskaan sanonut tätä ääneen. Olen pieni, pienempi kuin koskaan.

”Jos hänen onnensa on sen miehen kanssa, niin sitten on, ja jos ei ole, niin mitä tahansa, kunhan hän hymyilee kuten silloin kauan sitten minun laittaessani kukkia hänen hiuksiinsa.”

Vedän henkeä. Yö on niin kaunis. Läpäisemätön.

”Minä rakastan häntä aina, ja tiedän, että voin nyt olla onnellinen, koska hän rakasti minua enemmän. Hän rakasti minua tarpeeksi vapauttaakseen minut, se oli epäitsekkäintä, mitä hän saattoi tehdä. Hänen täytyi nähdä ennalta, että vain näin minä voin tulla onnelliseksi. Se… se on niin kaunista, etten ole saada henkeä. Hänen rakkautensa vapautti minut.”

Tunnen kyynelten valuvan kuumina poskilleni, mutta se ei haittaa. Ne kuuluvat minulle, kaikki kyyneleet. Annan niiden virrata.

”Ne elävät nyt toisistaan, rakkaus ja suru, ne kuuluvat yhteen ja ne ovat molemmat minun. Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietä itseeni, jos hän ei olisi päästänyt minua pois, ja olen siitäkin hänelle ikuisesti kiitollinen.”

Chióni kuuntelee hiljaa. Hänen ilmeensä on levollinen, kuin hänessäkin olisi vihdoin loksahtanut jotakin paikalleen.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, etten tarvitse häntä rinnalleni voidakseni rakastaa häntä. Voidakseni olla onnellinen, seistä omilla jaloillani.”

Vedän Chiónin lähemmäs. Tähdet loistavat hänen silmistään, hän on käsittämättömän kaunis. Tämä pieni ihminen, joka on nähnyt minut jo kauan ennen kuin itse näin edes häivähdyksen itsestäni.

”Ja minulla on sinut”, sanon niin, että hellyys äänessäni miltei hätkähdyttää minua. Kosketan pehmeästi Chiónin poskea. ”En kuvitellut koskaan tulevani tähän. En ymmärtänyt, että rakkaus ja onnellisuus ovat eri asioita, ja ne voivat elää myös yhdessä.”

”Minä löysin sinut jo kauan sitten. Olet aivan pieni”, Chióni kuiskaa ja silittää puolestaan minun poskeani.

”Rakastan sinua, Chióni, en koskaan lakkaa sanomasta sitä.”

”Enkä minä koskaan totu kuulemaan sitä.”

”Minä aion sanoa sen niin monta kertaa, että totun sen sointiin suussani. Rakastan sinua. Ja sitä, että todella tarkoitan sitä.”

”En koskaan odottanut sitä, en ikinä, ja siksi minä olen niin valtavan kiitollinen. Olen tottunut unohtamaan omat tunteeni.”

”Sinun tunteillasi on aina merkitystä.”

”Tietysti. En vain koskaan ajatellut niitä. Minä taisin sisimmässäni olla aina yksin.” Chióni painaa päänsä rintaani vasten, kuuntelee sydämeni sykettä. ”Sinä olet tullut niin pitkän matkan. Olen sinusta valtavan ylpeä, tahtoisin vain itkeä. En koskaan kuvitellut sinun sanovan näitä sanoja.”

En minäkään. Ikinä. Chióni jatkaa vielä.

”Tämä kaikki on yksi jatkumo. Niin paljon rakkautta, niin paljon kohtaamisia. Elämiä, jotka risteävät. Se on kaikki yhteydessä, aina, vääjäämättä. Me olemme tässä, koska meidän kuuluu olla, ja hän päästi sinut pois, koska hänen täytyi. Kaikki se on yhteydessä.”

Kaikki tämä aika. Spiraali, joka ei koskaan lopu. Jossain tuolla hän elää elämäänsä ja minä toivon, että rakkauteni ylettää häneen saakka, että hän tuntee rinnassaan minun välittävän. Aina.

”Minä olen nyt tässä”, sanon suukottaen Chiónin poskea, ”olen nyt tässä, en lähde enää pois.”

Hän rutistaa minua tiukasti. Katsoo pitkään, kuin ihmetellen. Chiónin katseiden taa on aina piiloutunut kokonaisia maailmoja. Maailman turvallisin, uskomattomin olento. Rakkauteni on muutakin kuin kiitollisuutta siitä, että hän näki minut, teki minusta jonkun jälleen. Minä rakastan häntä, koska hän on. Se on juuri niin yksinkertaista.

”Tahdotko olla hetken yksin?”

Nyökkään. Chióni painaa pehmeän suudelman huulilleni.

”Jos nukahdan, älä vie koko peittoa.”

”Tasan tarkkaan vien.”

Chiónin heleä nauru kaikuu sinisessä yössä. Sitten hän on poissa, katoaa puitten verhoon. Minä käännyn kohti lampea, johon tähdet piirtävät kuvionsa.

Kohotan katseeni taivaalle. Tähdet ovat aina siellä. Minä ajattelen häntä ja toivon, että jos hän katsoo samoja tähtiä nyt, hän tuntee sen. Hän jätti minut maailman kauneimmilla sanoilla. Minä rakastan sinua aina. Sen vuoksi olen nyt tässä, onnellinen, oma itseni. Koska hän rakasti minua kaikkein kauneimmin. Se riittää. Vihdoin se riittää.

Minä katson tähtiin ja tiedän, että minun rakkauteni ylettää häneen saakka, sillä etäisyyttä ei ole sellaisten välillä, jotka ovat kerran rakastaneet.