maanantai 23. toukokuuta 2022

Likainen

Makaan tuttuun tapaani Chiónin sylissä pienellä sykkyrällä, kun ajatus käväisee mielessäni. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan, en ole uskaltanut. Chióni silittelee kiharoitani kaikessa rauhassa.
”Chióni… hei.”
”Mm? Niin?”
”Minä… tuota…” Nielaisen. ”Ei mitään.”
”Rakas, mitä nyt? Sano vaan.”
”Ei kun…” Häpeä leimahtaa ylitseni väkevänä aaltona. Värähdän. ”Ei mitään. Tai siis.”
”Sano vaan.”
”Ajattelin vain, että… olisitko sinä voinut… tai siis…” Pelottaa. ”Haluaisitko mennä… alas?”

Heti pyynnön lausuttuani itku pakenee minusta yhtenä voimakkaana purkauksena. Vetäydyn kauemmas ja likistyn vasten seinää pieneksi. 

”Ilta. Hei.”
”Olen likainen! Älä… älä…”
”Hei rakas, nyt jutellaan.”
”Olen kuvottava! Anna anteeksi… Olen oksettava, en ansaitse mitään, anteeksi että pyysin, olen pahoillani, ei minulla ole oikeutta, ei ainuttakaan…”

Kajon pieni keho. Minun eritteeni hänen kasvoillaan. En saa henkeä.

”Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi…”
Chióni rikkoo suojamuurini, hän tarttuu minua ranteista ja lukitsee ne aloilleen. Ollakseen niin pieni hänessä on uskomattoman paljon voimaa. Hän kohtaa katseeni, ja hänen silmistään erotan vauhkon omassa olemuksessani.

”Minussa on jotain vialla”, kuiskaan, ”anteeksi.”
”Sinussa ei ole mitään vikaa”, Chióni sanoo lempeästi, mutta jämäkästi. Se koskettaa minua joka kerta syvältä. Hänen tapansa olla samaan aikaan luja ja varma ja silti hellin koko maailmassa. ”Kuuletko minua? Sinussa ei ole mitään vikaa.”
”Olen likainen. Oksettava.”
”Et ole.”
”En voi pyytää sinua ottamaan minua… suuhusi. Anteeksi. Kuvotan itseäni.”
”Oletko sinä aina ajatellut näin?”
Nyökkään. Koko kehoon sattuu, jokainen lihas on jännittynyt ja kireä.
”Jo silloin, kun…?”
Nyökkään uudelleen, tällä kertaa nyyhkäisten. Se oli samanlaista silloinkin. Kun hän oli vielä minun luonani.

”Miksi sinä ajattelet, että olet oksettava?”
”Olen sitä syntyjäni. Olen aina ollut. Minun seksuaalisuudessani on jotakin vialla, olen halunnut omaa veljeäni, olen ollut oman veljeni sisässä, en saa haluta mitään, en enää ikinä…”
”Sinä saat haluta, että minä otan sinulta suihin. Hei. Se on ihan tavallista. Ilta, muistutan sinua, että sinä et koskaan saanut tarvitsemaasi apua silloin, kun olisit sitä kaivannut. Tästä on puhuttu.”
”Minä raiskasin hänet ja satutin häntä.”
”Niin. Me olemme käyneet tämän monesti läpi.”
”En ansaitse mitään!”
”Ansaitset apua, aikaa ja rautaista itsereflektiota. Et ole enää siellä. Ainut keino hyväksyä, mitä teit, on mennä eteenpäin, elää jollekin muulle.”
”En ymmärrä, että sinä haluat minut.”
”Olen aina halunnut sinut ja olen kiitollinen, että sinäkin halusit minut. En odottanut sen koskaan tapahtuvan.”
”Rakastan sinua.”

Painan pääni vasten hänen kämmentään. Hän silittää hellästi kyyneliäni pois toisella kädellään.
”Minua pelottaa kaikki intiimiys, koska olen tällainen”, kuiskaan. ”Minussa on syntyjäni jotain vikaa.”
”Johan olen monesti sanonut sinulle, että kaikki seksuaaliset tarpeesi eivät ole väärin. Se, mitä haluat tehdä kanssani, on täysin tavallista ja sallittua.”
”Jo pelkkä seksuaalinen halu saa minut vääntymään kasaan. En ole tottunut siihen, että saan haluta.”
”En aio lakata muistuttamasta sinua siitä, että saat tehdä niin. Ihan siinä missä kaikki muutkin.”

Annan itseni kietoa molemmat käteni tiukasti Chiónin ympärille. Olen pieni ja minua pelottaa, osana vihdoin sanallistaa sen. Muistan kaikki ne kymmenet kerrat, kun käperryin Kajon syliin näin ja itkin omaa oloani. Niinä hetkinä häpeä söi kaiken muun tieltään. Kajo silitteli ja rauhoitteli. Hän kuristi minua hitaasti elävältä kaikella sillä lempeydellään. Se oli ase, joka miltei tuhosi minut.

En halua ajatella sitä nyt.

”Ilta. Osaatko sanoa, miksi juuri tämän pyytäminen on sinulle niin hankalaa?”
”Se… se on niin intiimiä. Tunnen oloni niin pieneksi. Kyseessä on kuitenkin minun…”
”Ymmärrän.”
”Olen niin likainen.”
”Etkä ole. Et millään tavalla.”
”Oletko oikeasti sitä mieltä?” Oma ääneni on niin pieni, että tuskin tunnistan sitä omakseni.
”Olen.”

Rutistan Chiónia kuin koko olemukseni riippuisi hänestä. Olemme siinä pitkään, hengitän häntä sisääni ja annan pulssini laskeutua. Ei ole hätää. Chióni tuoksuu turvalta. Elämältä, jota en valinnut, mutta joka käveli luokseni ja antoi minulle armahduksensa.

”Ilta.”
”Niin?”
”Haluaisitko vielä, että otan sinut suuhuni?”
Hän sanoo sen niin suoraan, että minusta lähtee älähdys. Olen aina ollut luja ja avoin ja hurja, mutta tämä osa minua on pieni ja vielä vaiheessa. Chiónin kanssa olen turvassa. Hän katsoo minua suoraan silmiin. Tiedän, miten nopeasti lämpö katseessa voi kääntyä kiihkoksi, jos annan sille luvan.
”Ota”, minä kuiskaan.
Chiónista lähtee pehmeä naurahdus, joka lähettää sähköisen väristyksen koko kehooni. Se saa minut ottamaan häntä hiuksista ja painamaan hänen päänsä alas.

Hänellä on niin pehmeät huulet. Hän liikuttaa niitä kiusoittelevan hitaasti, enkä voi uskoa, että hän tekee tämän. Painaudun vasten lakanoita, puristan ne sormieni väliin etten huutaisi. Hänen liikkeensä nopeutuvat, hän on kiihkeä, mutta kiusoitteleva, ja minun on hankala kestää sitä ilman, että huudan.

Mieleni laitamilla kieppuu kuvia. Minä muistan, miltä se tuntui hänen kanssaan. Muistan, millainen hän oli halutessaan minua ja polvistuessaan eteeni. Sille ikävälle ei ole sijaa nyt. Suru käväisee ruumiissani, mutta Chióni jatkaa vielä, hän on huolellinen ja nuolee minua koko matkalta. En ymmärrä, miten hän saa minut niin syvälle, missä hän on sellaista oppinut.

Koko kehossa säkenöi niin, että itkettää. Tunnen kyyneleet jälleen silmäkulmissani, annan niiden tulla, sillä tiedän, mitä tämä hetki merkitsee. Olen rakkaimpani suussa, olen antanut kaiken itsestäni hänelle ja hän on niin taitava ja pehmeä ja hyvä.

”Ah, hei, saanko… haluatko, että tulen suuhusi vai –”
Chióni nyökkää, mutta ei lopeta, hänen kielenkärkensä on aivan päälläni ja ajaa minut hulluksi. Tärisen, ehkä itkenkin, en ole enää varma, tiedän vain, että tässä hetkessä on kaikki. Kaikki purkautuu yhtenä voimakkaana laukeamisena, puristan käteni lakanaan ja Chiónin hiuksiin, huohotan niin, että koko kehoni tärisee.

Chióni nousee hitaasti ylös, istuu hajareisin erektioni päälle ja saa minut kiemurtelemaan. Jälkilämpö sykkii koko kehossani, kun tunnen hänen lämpimän painonsa ylläni. Hänen hiuksensa ovat sotkussa ja hän on hengästynyt kuten minäkin. Hän nuolaisee huuliaan huolellisesti, ja se saa minut nousemaan ylös ja kietomaan molemmat käteni hänen ympärilleen.

”Kuinka kehtaat olla niin upea”, kuiskaan hänen olkaansa vasten. En ajattele enää Kajoa, kun kosken häneen. Annan mielikuvan upota syvemmälle surun virtaan, se ehtisi palata luokseni myöhemminkin. Kietoudun tiukasti kiinni Chióniin, annan erektioni hiljalleen laskea. Itku saapuu kysymättäkin. Sallin sen tulla.
”Rakastan sinua”, itken vasten Chiónia.
”Ssh, ei hätää. Onko kaikki hyvin?”
”On”, minä henkäisen, ”paremmin kuin koskaan.”
”Kelpasiko?”
”Vai että kelpasiko? Sinä… sinä olet niin…”
Rutistan häntä kovempaa.
”Kiitos”, minä kuiskaan.

Kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti