Hetki

Kun saavun kotiin, pöytä on katettu kahdelle. Pöydällä on kynttelikkö ja punainen pöytäliina. Ruoan tuoksu täyttää kaikki aistini, Julius on laittanut alkukeittoa myöten kaiken valmiiksi.

”Rakas? Rakaaaas?” huhuilen.

Kuulen kolinaa portaikosta.

”Ai? Muru? Joko sinä tulit kotiin?”

”Täällä ollaan!”

”Äääähh!”

Alan nauraa.

”Hitto, anteeksi, että tulin kotiin”, nauran Juliuksen kompuroidessa portaat alas pitkillä jaloillaan. ”Menikö jokin yllätys pieleen?”

”Kana on vielä uunissa.”

”Leikitään, etten kuullut siitä.”

Julius tulee lähemmäs ja nappaa minut vyötäisiltä ilmaan. Hän suukottaa minua ainakin kymmenen kertaa joka paikkaan ennen kuin laskee minut alas.

”Voi rakas, mitä nyt?”

”Tulin vain ajatelleeksi sitä, miten tarpeettoman rankkaa meillä molemmilla on. Rupesi suututtamaan. Miksi meidän pitäisi aina madella vähillä energioilla ja rämpiä päivästä toiseen? Me olemme vihdoin saavuttaneet aidon onnen kaikkien kipeiden vuosien jälkeen. Olemme jumalauta naimisissa. Kohta siitäkin tulee kaksi vuotta, kun menimme naimisiin. Tämä ei ole oikein, olemme rauhamme ansainneet.”

Voi rakkaani. Kiedon kädet tiukasti hänen vyötäisilleen.

”Oikeassa olet”, hymähdän ja suukotan häntä kaulalle.

”Miksi vain, koska meillä molemmilla on ollut järkyttävän pitkä matka tähän pisteeseen, meidän pitäisi kokoajan taistella jaksamisestamme? Emme ansaitse tällaista. Rakastan sinua.”

”Minäkin rakastan sinua”, sanon, ja kun sanon sen ääneen, tunnen väristykset kaikkialla kehossani. Hyvä luoja, minä todella rakastan tätä miestä. Jos jokin tässä maailmassa on totta, niin se.

Annan Juliuksen käden harhailla, etsiä vyöni soljen ja työntyä housuihini. Me olemme muovautuneet kiinni toisiimme, kehomme ovat kuin palapeli; joka pala sopii yhteen. Minä olen hänen kuvansa ja hän minun. Julius koskettaa minua koko pituudelta, ja minä työnnän lantiotani hänen kättään vasten. Kaikki tapahtuu täysin spontaanisti. En ehdi tulla, vaikka käyn lähellä painautuessani yhä tiukemmin häntä vasten. Yllättäen Julius hätkähtää taaemmas.

”Ei helvetti! Se kana!” Hän sinkoaa itsensä suoraan keittiöön. Kana höyryää, mutta ei pala, sekin on puolivoittoa. Kanan sävy on pehmeän ruskea ja tuoksu herkullinen. Luotan siihen. Julius on säheltäessään ja kiroillessaan niin suloinen, että miltei unohdan sen, että olen kesken. Vedän sepaluksen kiinni ja nauran.

”Jätit sitten reunalle”, hymähdän ja lyön Juliusta takamukselle.

”Saanko nyt piiskaa? Oijoi…”

”Hiton idiootti, sehän olisi sinulle vain palkinto.” Vinkaan silmääni.

Julius heittää patalaput pöydälle ja kiskoo minut itseään vasten. Alaruumiissani tykyttää edelleen. 

”En malta odottaa iltaan…” Julius sanoo. Ääni taipuu päästään, kuulen, miten häntä kiihottaa.

”Teit jo valinnan”, sanon ja nuolaisen hänen kaulaansa. Kurotan näykkäämään hänen rikkinäistä korvanlehteään. Olen joka päivä kiitollinen siitä, miten pitkällä me olemme. Minun ei enää tarvitse ajatella aiheuttamaani kipua joka kerralla, kun kosketan Juliusta. Me molemmat olemme jo paremmassa paikassa. Yksin ja yhdessä. ”Elä valintasi kanssa.”

Tiedän, miten tämä kiihottaa häntä, hänen ruskeissa silmissään säkenöi. Hän yrittää suudella minua, mutta vien käden hänen suulleen.

”Ehei, hyvä pitää ansaita”, hymähdän ja siristän silmiäni. Tällä asetelmalla menemme tänään. Tunnen Juliuksen erektion lantiotani vasten. Annan hänen odottaa.

”Eiköhän syödä ensin”, nauran.

”Olet kamala. Kamala. Vihaan sinua”, Julius nauraa kanssani.

”Odota vain, pääset kostamaan sitten illalla.”

”Senkin.”

Tiedän, millaisena kiihkona tämä tilanne purkautuisi tunteja myöhemmin. Sekoaisimme toistemme ihoille. Minulla on ollut ikävä tätä. Meitä. Tällaisia me jaksoimme joskus olla, kiusasimme toisiamme, otimme toistemme halut ja tarpeet huomioon kaikessa. Viimeaikoina olemme tuskin jaksaneet nostaa itsemme sohvalta, niin uupuneita olemme olleet. Kaikki on muuttunut, me ymmärrämme itseämme paremmin. Ja silti olemme olleet niin väsyneitä, niin hajalla, omien virheittemme ja pelkojemme sumentamia, että arjesta on kadonnut värit.

Mutta nyt. Illallinen, kynttilä ja punainen pöytäliina. Tämä hetki, vain meidän kahden. Muistutan itseäni siitä, että saan rakastaa Juliusta, saan haluta vain hänet ja tämän hetken meidän välillämme. Hän on minun. Ja minä hänen. Sen ei tarvitse muuttua.

Kun kurotan ottamaan alkukeittoa, Julius hymyilee.

”Voi rakas, sinä olet kauneinta tässä maailmassa.”

Muistan ajan, kun hän sanoi sen minulle joka hetki kuin mantran. Silloin hän pelkäsi, että hajoaisin, jos hän ei olisi joka hetki vahvistamassa minulle, miten paljon hän minua rakastaa. Kenties hän oli oikeassa. En osannut piirtää omia ääriviivojani tähän maailmaan, hänen oli oltava näyttämässä minulle tietä. Nyt ymmärrän paremmin. En olisi koskaan päässyt kehittymään ja kasvamaan, jos olisin antanut hänen jäädä hengittämään minun puolestani.

Nyt, vuosien jälkeen, tiedän, että hän todella tarkoittaa sanomaansa. Minä olen hänelle kauneinta maailmassa, eikä se koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Hymyilen. Hän tietää, miten suunnattoman kiitollinen minä hänestä olen.

”Arvaa mitä”, sanon.

Julius kallistaa päätään.

”Minun kipuni eivät ole viimeaikoina olleet sietämättömät. Ruokakin on pysynyt sisällä. Olen kiitollinen tästä rauhallisesta kaudesta. Se vielä puuttuisi, että itsetutkiskelun lisäksi kehokin pettäisi taas.”

”Minä en koskaan unohda niitä kertoja, kun olin varma, että et heräisi enää.” Juliuksen ääni värisee. Hänen keittolusikkaa pitelevä kätensä pysähtyy puolitiehen. ”Se pelko ei häivy koskaan. En pysty ikinä unohtamaan, miltä tuntui rukoilla koko yö, ettet sinä kuolisi.”

Julius nousee tuoliltaan ja tulee lähemmäs, painaa pääni vasten lantiotaan ja silittää kiharoitani.

”Luoja, rakas, olen niin kiitollinen siitä, että olet siinä. Elossa. Se riittää.”

Se todellakin riittää. Kaikki muu tulisi ajallaan.

”Mennään päivä kerrallaan”, minä kuiskaan ja painan rakastavan suukon Juliuksen lantiolle.

”Kuten aina.”

Julius laskeutuu hetkeksi polvilleen ja painaa päänsä syliini. Silitän hänen tummia suortuviaan, jotka ovat kaikkien vuosienkin jälkeen yhä yhtä pehmeät ja silkkiset. Kiitollisuus vyöryy aaltona ylitseni, kun ymmärrän, mitä kaikki tämä todella merkitsee. Olen käynyt lähellä kuolemaa liian monesti. Olen miltei menettänyt Juliuksen. Olisin voinut tappaa hänet. Lisäksi oli aina mahdollista, ettei hän olisi koskaan palannut luokseni sen jälkeen, mitä hänelle tein.

Mutta me olemme tässä. Meillä on edessä pitkän kaavan kahdenkeskinen ilta, ja vain tällä hetkellä on merkitystä. Juliuksen pää lepää reisilläni, silitän häntä hellästi ja tiedän, etten tarvitse juuri nyt mitään muuta.