Tuttu polku ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta. Se, joka odottaa minua polun päässä, saa koko kehoni kihelmöimään. Metsä on aivan äänetön, puissa ei tuule, kanervikko ei heilu. Koko metsä odottaa minua saapuvaksi, sen ydin on kutsunut minut luokseen.
Kuljetan kättäni puiden rungoilla kävellessäni, sivelen niiden vuosien hapertamaa kaarnaa. Nämä kaikki ovat ystäviäni, tunnen ulkoa jokaisen mättään ja varvun. Kesä on parhaimmillaan, joka paikka kukoistaa vihreänä ja elinvoimaisena. Tunnen metsän hengittävän kanssani samaan tahtiin. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Me olemme elossa. Sittenkin. En ota sitä enää koskaan itsestäänselvyytenä.
Ilta-aurinko heittää varjonsa puille, katselen kaikkea lumoutuneena kuin näkisin ilmassa tanssivat perhoset ja laskevan auringon ensi kertaa. Se tunne ei koskaan haalistu. Tämä paikka on kotini, tunnen sen joka hengenvedolla.
Silti jännitys säkenöi kehossani, kun menen syvemmälle, sinne, jonne vain harva valonsäde halkoo tiensä. Koko metsän olemus tuntuu tiivistyvän, käpertyvän kokoon, mitä syvemmälle astelen. Polku on kadonnut jalkojeni alta jo kauan sitten, mutta minä en pelkää. Kuulen oman hengitykseni, niin hiljaista täällä on.
Erotan siluetin jo kaukaa. Suuret sarvet, jotka piirtyvät osaksi puita. Sirot raajat, joiden päistä kasvaa lehtiä. Hän istuu sammaleisella kivellä vailla ainuttakaan suojaa paljaalla kehollaan. Hänen kehostaan kasvaa lehtiä ja köynnöksiä kuin hän olisi juurtunut siihen minua odottamaan.
Koko kehoani pakottaa. Hän katsoo minuun suoraan ja häpeilemättä, sillä hän on enemmän luonto kuin nainen, eikä hänellä ole mitään hävettävää. Hänen kehonsa on siro ja linnunluinen, se ei muistuta yhdenkään näkemäni ihmisen kehoa. Hänestä kasvaa köynnöksiä, mutta ne eivät tule hänen ihonsa alta, ne ovat kuin hänen kehonsa jatke, ja se kaikki on niin luonnollista, etten voi edes ihmetellä sen edessä. Olen rakastunut itse luontoon, ja ymmärrän vihdoin, että niin sen täytyi aina mennä. Jokainen lehti ja puu on aina kuiskinut nimeäni, ja nyt näen hänet tässä, villeimmän ja kauneimman kaikista. Hän on metsä ja metsä on hän, heitä ei voi erottaa toisistaan. Ja hän on valinnut minut.
”Sinä tulit”, hän sanoo pehmeällä äänellään, jonka kuulaus ja lempeys yllättää minut joka kerta.
”Tottakai minä tulin”, sanon hypistellen valkean kesämekkoni olkaimia. Hän on niin täydellisen paljas ja minä vielä kesken. Olen tyttö, jonka keho on aina verhoiltuna. Kukaan ei ole päässyt näkemään piilottamaani maailmaa. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua haluten, ei sillä tavalla kuten mies katsoo vaimoa. Ja nyt itse luonto on edessäni haluamassa minut osaksi itseään.
”Sinä olet niin kaunis”, saan kuiskattua. Menen varoen lähemmäs, hän ojentaa käsiään, joista en erota, mistä kynsi alkaa ja mihin iho loppuu. Olen rakastunut olentoon, jota en voi sitoa tai kahlita, enkä sitä toivoisikaan. On suuri kunnia saada olla tässä, näkemässä hänet paljaana ja aitona.
Hänen kehonsa kulmat ovat liki teräviä ja ihonsa täysin kalpea, mutta hän ei näytä sairaalta, hän näyttää siltä miltä puutkin niiden ollessa nuoria ja kurottaessa kohti taivasta. Hänestä huokuu jokin niin väkevä, että tunnen halua polvistua sen edessä.
”Kalla… Olen aidosti kiitollinen, että tulit”, hän kuiskaa.
”Valve.” Nielaisen. Hänen nimensä lausuminenkin lähettää väristyksiä koko kehooni. ”Haluaisitko sinä riisua minut?”
Hänen tummille huulilleen leviää hymy.
Hän vetää minut vyötäisistä lähemmäs.
Hän vie kätensä mekkoni olkaimille, sinne, missä käteni vielä hetki sitten tapailivat hermostuneena kosketuspintaa.
Hän tarttuu olkaimiin hitaasti, vetää ne alas varoen; hänen kosketuksensa on pehmeä ja janoinen, mutta lempeän tutkiskeleva. Se antaa minulle aikaa ajatella, tottua siihen, että hän koskee minua. Hän, kaikista maailman olennoista. Saan väristyksiä.
Varmoin ottein hän riisuu mekon yltäni niin, että olen hänen edessään pelkät alushousut jalassa. En pukenut edes rintaliivejä ylleni, rintani ovat niin vaatimattomat ja tavalliset ja tiesin, ettei liiveille olisi täällä käyttöä. Tunnen poskieni punehtuvan, kun hänen katseensa risteilee kehollani. En uskalla enää katsoa häntä silmiin.
”Pelottaako sinua?”
Onnistun pudistamaan päätäni. Vatsanpohjaani vihloo, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, miten voimakkaalta ja ikuiselta hän tuntuu edessäni. Olen hänen edessään niin nuori ja paljas enkä ole tottunut siihen, että kenenkään katse nuolee kehoni jokaista taitetta tuolla tavalla. Vaikka se on hän. Vaikka tahdon tämän ja paljon enemmänkin.
”Ei pelota”, kuiskaan. ”Enemmänkin… hävettää.”
Koko vapiseva, paljas olemukseni kaiken tämän uuden edessä. Paljaat rintani ja pieni kehoni, joka ei koskaan saavuttanut naisellisia muotoja, joita ihailla. En ole koskaan ollut miesten mieleen, heidän katseensa eivät ole tavoittaneet minua kahdesti. Mutta nyt hän katsoo minua eikä minulle ole hetkeäkään epäselvää, etteikö hän janoaisi minua. Koko metsä on aivan hiljaa, kun hän vie kätensä pikkuhousujeni reunalle. Nekin ovat niin tavanomaiset, ei pitsisiä koristeita tai mitään, mikä kiinnittäisi huomion. Kangas on niin ohut, että häpykarvoituksen saattaa nähdä sen lävitse, ja häpeä hulmahtaa kehoni läpi niin tummana, että miltei peräännyn. Tällaisena yksikään mies ei katsoisi minua, he nauraisivat pienille rinnoilleni ja koruttomille alusvaatteilleni. Häpeä miltei vetää minut kasaan, mutta hän livuttaa tyynesti alushousuni nilkkoihin. Olen täysin paljas hänen edessään, enkä ole erottanut hänen katseestaan vielä hienoistakaan katumusta.
Kevyesti hän ottaa minut takamuksesta lähemmäs. Hänen huulensa painavat tunnustelevan suukon ensin lantiolle ja vatsalle, sitten lempeästi häpykummulle. Huuliltani pääsee hienoinen hengähdys, vaikka hän ei tee vielä mitään, koskettaa vain lempeästi huulillaan paikkoja, joita kukaan ei ole koskaan edes nähnyt. Kaikki veri pakkautuu haaroihini, kehoni sykkii vierasta, uutta halua. Se on pelottavaa ja suurta ja niin kaunista, että vastustan halua itkeä.
Hän nousee seisomaan, hän on vain aavistuksen minua pitempi. Köynnökset hänen ihollaan ovat poissa, kun hän tulee alastomana minua vastaan, mutta hän ei vieläkään tunnu vähääkään ihmiseltä. Hän tarttuu minua kädestä ja vie toisen kätensä poskelleni. Hänen kätensä on kylmä, mutta en säpsähdä sitä, se tuntuu tutulta kuin olisi jo koskettanut minua monia, monia kertoja aiemminkin.
”Kalla…” Nälkä hänen äänessään heikottaa minua. ”Älä anna kenenkään koskaan sanoa sinulle, että sinussa olisi jotain vikaa.”
”Ah… minä…”
”Tahdon tuntea sinut syvältä”, hän sanoo matalammalta ja hiljempaa kuin yleensä. Se saa koko kehoni värisemään.
”Valve…”
”Ei ole mitään, mitä sinun tarvitsisi hävetä.”
”Olen niin tavallinen.”
”Entä sitten? Minä pidän siitä, miltä näytät.”
”Minussa ei ole –”
”Ssh.” Hän hipaisee huuliani sormillaan. ”Olet niin sievä.”
Uskaltaudun sipaisemaan hänen olkaansa, ja se lähettää sähköisen kipinän koko kehoni halki. En ole koskenut enkä tullut kosketetuksi, se maailma ei ole koskaan ollut minun otettavissani. Olen nainen paljaana luonnon edessä, ja luonto ottaa minut syleilyynsä kuin olisin aina kuulunut siihen.
Hän kuljettaa kättäään kaulaltani rinnalleni, sipaisee vain. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni, kun hän tekee niin. Hän käy minut läpi hädin tuskin koskien, hivelee varoen kuin piirtäisi mieleensä kehoni ääret. Kun hän vihdoin painautuu minua vasten, lämpö löytää kehoni ja saa sen sykkimään. Hän on samaan aikaan lempeä ja kova, hän katsoo minua silmiin ottaessaan nännini suuhunsa ja vetäessään minut hajareisin syliinsä. Tunnen kosteuden haaroissani, ja se on täysin vieras, täysin uusi, sillä en ole koskenut edes itseäni. Tämä kiihkeys ja kaipuu on kokonaan uusi, ja se saa minut helläksi.
Pian hän painaa minut selin mättäälle ja saa minut avaamaan haarani ja rentouttamaan lihakseni. Hänen suudelmansa ovat yhä vain kiihkeämpiä ja nälkäisempiä, ne jättävät pieniä mustelmia kylkiini ja kaulaani. Hänen kätensä sivelee reisiäni hänen katsoessa minua suoraan silmiin.
”Saanko koskettaa sinua?”
Nyökkään.
”Haluan tuntea sinut syvältä.” Hän sanoi sen jo, ja toisella kerralla se kiihottaa minua vielä enemmän. Avaan reisiäni, ja hän kuljettaa sormiaan hävyltä hiljalleen sisälleni. Tunne on vieras, aavistuksen kipeä, eikä sellaisenaan tunnu hyvältä sen pahemmin kuin huonoltakaan. Mutta hän liikuttaa sormiaan samalla kun suutelee kaulaani. Hän liikuttaa niitä välillä nopeammin, välillä hitaammin, ja alan tuntea kuinka kehoni tottuu ja rentoutuu.
En saata uskoa tätä.
Elämänmittainen häpeä.
Ja nyt tämä.
Mättäät ja puiden lempeästi keinuvat oksat.
Erotan, kuinka ne piirtyvät vasten taivasta, aivan kuten minäkin. Rajoja ei ole, sulan osaksi luontoa, kasvan oksia ja lehtiä. Elämä on tässä. Luonto hengittää kun minäkin hengitän, kun hän hengittää; maailman hengityksiä on vain yksi ja se on tässä, pienessä hetkessä.
Kun hän lopettaa, köynnökset ja lehdet kiertävät meitä kaikkialta. Niitä kasvaa hänen sarvistaan ja hiuksistaan, ne juoksevat kaikkialla kehossani. Luonto ja nainen. Kuinka koskaan ajattelin, että ne voisi erottaa toisistaan? Me olemme yhtä, samaa ajatusta.
”Onko kaikki hyvin?”
”On”, minä sanon ja kuulen itkun äänessäni. ”On…”
”Minä tahdon olla sinulle hyvä.”
”Sinä olet. Voi, sinä olet…”
”En anna kenenkään enää saada sinua tuntemaan oloasi arvottomaksi. Mitään, mitä olet, ei tarvitse koskaan hävetä. Olet niin kaunis ja olen täynnä nälkää, jota en ole koskaan tuntenut. Se on miltei kuin… kuin tulisin lähemmäksi ihmisyyttä.”
Sormemme lomittuvat yhteen. Hetken vain huohotamme toisiamme vasten. Lähemmäs ihmisyyttä. Näin me siis kohtaamme, sulaudumme kaikki yhteen kuten silloin, kun kaikki oleva on syntynyt. On vain yksi. On vain minun käteni hänen omallaan.
”Olet minun. En anna enää yhdenkään ihmisen satuttaa sinua.”
En tiedä, mitä sanoa. Kehoni on märkä ja lämmin ja täynnä kaikkea hyvää ja kaunista.
”En ole koskaan, ikinä ollut näin pieni”, hän sanoo, ja yllätyn, että sen sanoo hän enkä minä.
”En minäkään”, kuiskaan. ”Valve…”
Nielaisen.
”Niin?”
”Saanko koskea sinuun?”
”Odotinkin, että kysyisit.” Hän kiepsahtaa selälleen ja vetää minut nopealla riuhtaisulla päälleen. Lehdet hänen ympärillään ja allaan liikkuvat kuin odottaisivat kuumeisina minua koskemaan häntä. Tunnen poskieni punehtuvan, kun katson häntä kaikkialta.
Kun kosketan häntä ensimmäisen kerran, mättäälle hänen alleen kasvaa uusi kasvi, jonka lehdet aukeavat minun kuljettaessa kättäni häntä pitkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti