sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Kirjat 2023

 Tammikuu

⏩️ Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
⏩️ J. S. Meresmaa: Dodo
⏩️ Tiina Tuppurainen: Sinä olet perheeni
⏩️ J. S. Meresmaa: Kerberos
⏩️ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika
⏩️ Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
Yhteensä: 6

Helmikuu
⏩️ Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille
⏩️ Marika Uskali: Hopeanorsu
⏩️ Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
⏩️ Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
⏩️ Marika Uskali: Veli ilves
⏩️ Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo
⏩️ Soili Pohjalainen: Ihon alla
Yhteensä: 7

Maaliskuu
⏩️ Martta Kaukonen: Sinun varjossasi
⏩️ Mila Teräs: Amiraali
⏩️ Anja Lampela: Älä koske ope
⏩️ Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet
⏩️ Uma Karma: Kaiken se kestää
Yhteensä: 5

Huhtikuu
⏩️ Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
⏩️ Siiri Helminen: Sysi
⏩️ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika
⏩️ Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta
Yhteensä: 4

Toukokuu
⏩️ Vladimir Nabokov: Lolita
⏩️ Sara Valta: Maailmanlopun tarinoita
⏩️ Pauli Kallio: Mutta suurin on rakkaus
⏩️ Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä
⏩️ Aarno Malinen: Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen
⏩️ Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito
Yhteensä: 6

Kesäkuu
⏩️ Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
⏩️ Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen
⏩️ Anne Salovaara: Näin piirretään kuu
⏩️ Marguerite Youcenar: Anna, sisaresi...
⏩️ Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä
Yhteensä: 5

Heinäkuu
⏩️ Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
⏩️ Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä
⏩️ Lillian Fishman: Halun säännöt
Yhteensä: 3

Elokuu
⏩️ J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
⏩️ Merit Riihonen: Mitä ikinä haluat
Yhteensä: 2

Syyskuu
⏩️ Unni Drougge: Hella H:n tunnustukset
⏩️ Marko Hautala: Musta kieli
⏩️ Marko Hautala: Kuokkkamummo
⏩️ Marko Hautala: Itsevalaisevat
⏩️ Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä
⏩️ Marko Hautala: Leväluhta
Yhteensä: 6

Lokakuu
⏩️ Marko Hautala: Kuolleiden valssi
⏩️ Leena Leskinen: Huhtikuun puutarha
Yhteensä: 2

Marraskuu
⏩️ Johanna Sinisalo: Vieraat
⏩️ Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
⏩️ Sari Sariola: Tiedän olevani lihava
⏩️ Sayaka Murata: Maan asukit
⏩️ Rasmus Arikka: Homoromaani
Yhteensä: 5

Joulukuu
⏩️ Suzanne Collins: Nälkäpeli
⏩️ Suzanne Collins: Vihan liekit
⏩️ Suzanne Collins: Matkijanärhi
Yhteensä: 3

Yhteensä: 54

perjantai 29. joulukuuta 2023

Vuosi 2023

Täällä jälleen.

Vuosi 2023 on ollut kaunis. Kipeä ja kaunis. En tiedä, mitä sanoa; on niin paljon sanottavaa, että se kaikki ei mahdu pieneen ihmisen kehoon. Päällimmäisenä mietin sitä pientä ihmistä, joka vuosi sitten näihin aikoihin oli peloissaan eikä tiennyt, mitä odottaa tulevalta vuodelta.

Ole rauhassa, ei hätää. Me olemme tässä. Elossa edelleen.

Se pieni ihminen ei tiennyt, missä nyt on, eikä olisi uskaltanut edes arvata. Kaikki on kauniimpaa kuin koskaan. Kaikki se pelko, joka on aina jumittanut aloilleen, on alkanut väistyä. Tämä uusi varmuus, joka on tullut ja vallannut pelolta pinta-alaa, tuntuu vielä aristavalta ja vieraalta. Olen antanut sille tilaa kasvaa. Olen raivannut tilaa, mutta suurin osa siitä on tullut kuin itsestään. Askeleet ovat vieneet eteenpäin, tuoneet tähän. Sinä tiedät kyllä. Sinä tiesit jo silloin.

Ja minä tiedän myös sen, että rakastin aina teitä kaikkia. Pieniä ihmisiä, vähän eksyneitä, mutta aina valon puolella. Te ette jaksaneet toivoa, mutta minä toivoin aina teidän puolestanne.

Olemme alussa, mutta minä pidän teistä kaikista nyt huolen. Olen viimein tässä, vahvempi kuin koskaan. Avoimempi kuin koskaan. Ja te kaikki olette niin lähellä, että tunnen sen jokaisella hengenvedolla.

Loppuvuosi on tehnyt kiitollisemmaksi kuin mikään. En ole ollut vuosiin tässä, en näin lähellä itse itseäni. Olen aina ollut muualla, elänyt ajassa, jota ei enää sellaisenaan ole. Nyt se kaikki on tässä. Lähellä. Mennyt ja tuleva, se kaikki on tässä nyt. Elämä on kaunista ja hyvää. Tämä maailma on aina ollut hyvä ja rakastan sitä. Suru leikkaa joskus läpi niin, etten ole saada henkeä, mutta sekin kaikki on tässä, osa sitä, mitä minulla on nyt. Olen viimein tässä.

On niin paljon hyvää. On niin paljon kaikkea, josta olla kiitollinen.
Olen jonkin alussa, ja se tuntuu oikealta.

Kiitos kaikesta.

S, 2023

torstai 28. joulukuuta 2023

Lapsuuden aurinko

(Liittyy tarinaani Kuningas ja ruusu. Muutamia vuosia tarinan aikajanan jälkeen.)


Yläkerran ikkunoissa on huurretta. Kiekurat piirtyvät ikkunan reunoihin, hetken tuijotan niitä kuin etsiäkseni niistä vastauksia. Vedän syvään henkeä. Ilmassa tanssii pölyhahtuvia, yläkerran haju on kuin kaikki ne linnan hylätyt huoneet, joihin ei olisi lapsena saanut mennä. Ne, joihin kurkimme salaa ja riitelimme siitä, kuka ottaa luodin muiden puolesta ja käy katsomassa, mitä niissä on.

Nyt veli istuu ikkunoiden edessä nuhjuisessa nojatuolissa viltti sylissään kuin kuka tahansa kansalainen. Vain ryhdistä ja kohotetusta kaulasta erottaa entisen kuninkaan kunnian, jota ei saisi hänestä kalutuksi edes veistämällä.

”Endelion.”
Veljen katse on yhtä ylpeä kuten aina. Hänen huulillaan karehtii hymy, joka ei ole muuttunut hetkeäkään.
”Tervehdys, pikkusisko. Miten tuoreella hallitsijalla menee?”
Kysymyksessä ei ole hiventäkään lämpöä. Hymyilen silti kuivasti, tavalla, joka on ollut minulle ominainen koko ikäni.
”Erinomaisesti, kiitos kysymästä.”

Vedän alleni tuolin. Vartijat ovat sulkemani oven takana, hätää ei ole. Jos Endelion päättää puukottaa minua nyt, tiedostan riskin, jonka olen ottanut. Ei veljeni nousisi takaisin hallitsijaksi puukotettuaan minut hengiltä. Liikehdintä on jo alkanut koko Krielissä, eikä sitä voi enää pysäyttää. Valkomerkkisten ylivaltaan ei ole enää koskaan paluuta.

Me katselemme toisiamme pitkään, isoveli ja pikkusisko. Hallitsijat. Valkoinen kuningas ja hänen aseensa. Aika ei ole kirinyt välillemme, koska meidän välillämme ei ole koskaan ollut mitään. Olemme tuntemattomat toisillemme kaiken sen alla, jota olemme näytelleet kaikki nämä vuodet. Kumpikin meistä on vain äitimme luomus.

”Me emme taida edes osata puhua toisillemme ilman häntä”, hymähdän. Lapsuuden kesien aurinko välkkyy luomieni takana. Muistoissani se on aina korkealla ja sirottuu lempeästi ruusupensaiden väliin.
Endelionkin naurahtaa.
”Meistä ei kummastakaan ole ylipäätään mihinkään ilman häntä.”
”Minusta oli.”
”Hänen synnyttämäänsä kapinaan? Veit vain loppuun sen, minkä hän aloitti. Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun kanssasi.”
”Mutta minä silti tein sen.”
”Vain, koska häntä ei enää ole.”

Ajattelen ruumiiden peittämää katua. Räjähdyksiä yössä. Ystävieni revenneitä rintoja ja auenneita kalloja. Kaikkia niitä henkiä, jotka piti uhrata, jotta veljeni saatiin vallasta. Sävähdän. Minä en ole kapinajohtaja kuten Remi oli. Minä olen kuninkaanlinnan kasvatti, sivutuote, ylimääräinen. Tyttö, jonka ei pitänyt syntyä, ja joka syntyi väärällä merkillä. Vielä aikuisenakaan se leima ei hakkaudu irti ihostani, se on ja pysyy. Se minä olen.

Remi oli parempi johtaja, siinä Endelion on oikeassa. Mutta minä en ole uhrannut kymmenittäin ihmisiä sen vuoksi, että hän saisi nauraa sille. Sen taakan olen päättänyt kantaa eikä veljeni voisi koskaan ottaa pois sitä merkitystä, mikä kapinallisilla on ollut tälle maalle.

”Kaipaatko sinä häntä?”
Hätkähdän kysymykselle. Suljen hetkeksi silmäni. Kuvittelen Remin eteeni sellaisena, jona hänet muistan. Ei veren tahrimana maassa. Hontelo nuori mies mustine vaatteineen.
”Aina.”
Muunlaista vastausta minulla ei ole antaa.

”Tiedätkö, minä en koskaan ajatellut, että sinusta olisi siihen”, Endelion sanoo.
”Kapinaan?”
Hän nyökkää ja katsoo jälleen minua pitkään. Tiedän katseen arvioivan jokaista senttiä. En ole enää peuranraajainen pikkusisko, jonka voi jättää vahtimaan kuningaskuntaa kuusitoistavuotiaana. Olen jotakin muuta. Olento, jota veli ei enää tunne, ei edes kuorta.

”Näytät kauniilta”, Endelion hymähtää. ”Käytät nykyään mustia hansikkaita.”
”Niin käytän.”
Minut on kasvatettu valkoiseksi, vaikka merkkini on musta. En tule koskaan kokemaan mustaa väriä omakseni, olen kasvanut kiinni niihin kulisseihin, jotka minulle syntymässä annettiin. Mutta jotain minä voin viimein näyttää. Kansa tietää, millainen kuningatar heillä on. 

”Sinä jätit sitten Solasin sänkyäsi lämmittämään. Se on yllättänyt minut.”
”Yllättänyt? Sinä kirjaimellisesti olit miltei tappaa miehen, kun hän hyppäsi puolustamaan minua.”
”Minun tuntemani Solas ei ollut aivan noin ritarillinen, katsos.”
”Jätit miehen suojelemaan minua ja yllätyit, kun hän aidosti teki niin.”

On Endelionin vuoro nauraa.
”Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut? Minun on vaikea uskoa sitä sinusta. En uskonut sinussa olevan sellaisia tunteita jäljellä. Olen yllättynyt.”
”Sinä et taida tuntea minua kovin hyvin, Endelion.”
”Äänetön ja väritön ase ei tunne rakkautta.”
”En ole ollut sellainen vuosiin.”
”Et niin. Sinä olet mustamerkkinen. Olet oikeassa, en koskaan tuntenut sinua. Mutta tiedätkö, on eräs asia, jota minä aina mietin.”

Veljeni olemuksessa on aina ollut jotakin pistävää. Levoton ja häilyvä olemus, joka odottaa kuhisevana räjähdystä. Häntä on vaikeaa katsoa silmiin hetkeä pidempää.

”Meidän rakas äitimme”, Endelion sanoo. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana minä jäädyn. Äiti. Äidin kuolevat silmät, kun iskin miekan hänen rintaansa. Ei. Happi pakenee keuhkoistani, tunnen, kuinka ne likistyvät kasaan. ”Meidän rakas äitimme tiesi, että sinä olet mustamerkkinen, eikä hän koskaan kertonut siitä minulle.”
Endelion ei sittenkään tarkoita sitä. Ei veli tiedä. Kukaan ei tiedä. Tässä maailmassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, jolle olisin kertonut. En edes Remille. Vain minä ja äiti tiedämme, mitä tapahtui tornissa sinä yönä. Saan jälleen happea. Käteni tärisevät, ja vihaan, että veljen täytyy nähdä se.

”Miksi? Jos äiti halusi sinusta minulle täydellisen aseen, miksi hän jätti kertomatta, että sinulla on musta merkki? Mitä hyötyä siitä oli? Teillä kahdella oli salaisuus, jota minä en saanut tietää. Sen salaisuuden vuoksi sinä olet nyt siinä ja minä tässä.”
Veljen katkeruus ei hätkähdytä minua. Hän on yhtä lailla äitimme luomus kuten minäkin, hän vielä enemmän. Valkoinen imperiumi oli äidin ajatus. Endelionin päässä on tuskin ainuttakaan ajatusta, joka ei olisi äitimme sinne istuttama. En voi syyttää häntä siitä. Jos olisimme syntyneet toisin päin, minä olisin kuten hän.

Silti minua hymyilyttää. Äitimme pikku salaisuus oli ase Endelionia vastaan. Äiti ei koskaan tarkoittanut sitä niin. Hän petasi kaiken tässä maailmassa erityiselle lapselleen, jopa minut. Ei äiti jättänyt kertomatta merkistäni siksi, että olisi halunnut pitää mitään rakkaalta lapseltaan. Hän teki sen ylpeydestä, ja siinä he kaksi ovat täysin samanlaisia.

”Etkö todella arvaa?”
”Olen miettinyt sitä kaikki nämä vuodet.”
”Ei äiti olisi koskaan tunnustanut sellaista lasta. Minusta kasvatettiin valkomerkkinen. Minä olin valkomerkkinen. Ei ollut olemassakaan mustamerkkistä tytärtä. Äidin silmissä se lapsi kuoli jo ensimetreillä, hän piti siitä huolen.”
”Hän kielsi potentiaalisen uhan? Ei kuulosta äidiltä.”
Naurahdan. Meidän äitimme kuvitteli aina olevansa niskan päällä kaikessa.
”Ei, ei uhkaa. Vain häpeän, jota hän ei voinut ottaa harteilleen. Siksi minä olin sitä, mitä hän minusta halusi.”
”Paitsi, kun et enää ollut.”

Niin. Huomaan tuijottavani mustia hansikkaitani. Ne ovat ensimmäiset mustat vaatekappaleet, jotka olen koskaan omistanut. Yhtäkkiä minun tekee mieli palata linnaan ja käpertyä pieneksi Solasin syliin. Olla ajattelematta tätä kaikkea.

”Minun on ollut vaikeaa ymmärtää sellaista valintaa äidiltä.”
”Hän luotti koulutukseeni. Minun ei pitänyt olla mitään hänen tahtonsa ulkopuolelta.”
”Niin minäkin kieltämättä luulin. Sinulla ei ollut persoonaa. Et ollut kukaan. Olit suloinen pikku aseeni, enkä koskaan ajatellut, että sen takana olisi mitään. Miten väärässä olinkaan.”
”En minäkään ajatellut.”
”Mitä?”
”Että olin joku jo silloin. Minä uskoin siihen kuten tekin. Tunteettomuuteeni, persoonattomuuteeni. Mutta minä olin aina joku. Jopa silloin, kun en tiennyt olevani.”

Painan hetkeksi silmäni kiinni vain tunteakseni lapsuuden auringon läikehtivän vielä hetken. Remin nauru, joka kaikui puutarhassa. Kaikki ne hetket olivat siellä. Mikään määrä lyöntejä ja miekaniskuja ei voisi ottaa niitä pois. Aurinko välkkyy vielä hetken, annan sen lainehtia. Muistot, jotka pitävät minut elossa. Ruusut, jotka kukkivat yhä.

”Minä olen aina ollut joku”, toistan, enkä tiedä, teenkö sen enemmän itselleni kuin veljelleni. Endelion katsoo minua yhä pitkään.
”Haluatko tietää erään asian, sisko pieni?”
”Niin?”
Veli ymmärtää, että tilanteen hallinta ei ole pitkään aikaan ollut enää hänellä. Hän sohii miekalla pimeään. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen surua sen pojan puolesta, jonka kanssa leikin lapsena. Millaiseksi hän olisi saanut kasvaa, jos tämä maailma ei olisi ollut sellainen kuin se oli? Jos äitimme ei olisi tehnyt hänestä tätä ailahtelevaista, julmaa nuorukaista, joka istuu edessäni yrittäen vankinanikin päästä niskani päälle.

”Minä yritin Solasia ennen kuin päätin iskeä Lyran.”
Päätti iskeä. Huokaisen syvään sanoille. Ajattelen Solasin siskoa, joka tanssi pimeässä. Naista, joka särkyi. Solas puhuu Lyrasta usein.
”Tiesin sen.”
”Tiesit? Vai arvasit?”
”Solas on kertonut siitä.”

Endelion irvistää. Tällä kertaa hän ei ehdi piilottaa raivoaan maireisiin sanoihin ja opeteltuihin hymyihin.
”Se mies siis todella välittää sinusta. Yhä.”
Viimeinen sana on ratkaiseva. Ajattelen kuusitoistavuotiasta itseäni. Linnunluista vartaloa, jonka sisällä oli tyttö, joka ei ollut koskaan ehtinyt olemaan kunnolla lapsi.
”Niin. Ajatella. Yllätyin siitä itsekin.”
Se saa Endelionin nauramaan.
”Olet epätoivoisempi kuin kuvittelin. Jos tiesit itsekin, millaisista tytöistä hän pitää, miksi suostuit hänelle?”
”Ehkä minä tosiaan osaan rakastaa.”

Veljen silmät ovat suuret. Hän pudistelee päätään ja nauraa.
”Ei, Lilika, minun on vaikeaa uskoa sitä. Mutta en myöskään usko sinun olevan niin epätoivoinen, että suostuisit miehelle, jonka tiesit suosivan vain nuoria tyttöjä. Ehkä minä todella tein virhearvion Solasista, myönnän sen. Hän todella rakastaa sinua. Onnittelut. En tiedä, mitä kaltaisesi tekee sellaisella palvonnalla.”
Tiedän, että Endelionia järkyttää, kun hän menetti otteen luotetuimmasta miehestään pikkusiskolleen. Solas on silti vain mies, joka rakastui. Olen itsekin viimein ymmärtänyt sen.

”Minäkin voin paljastaa erään asian.”
”Kerro toki, kun sen makuun päästiin”, Endelion rohkaisee. Hymy hänen kasvoillaan on miltei aito.
”Minä olin se, joka vietteli Solasin. Ei hän minua.”
Hetken on aivan hiljaista. Pakkanen piirtää kukkia ikkunaan. Sitten Endelionin korkea nauru täyttää tilan. Hän taputtaa minulle käsiään.
”Mahtavaa, Lilika. Olet aplodisi ansainnut. Sinä todella kuulut tähän sukuun. Me olemme ihan samanlaisia. Meissä ei ole mitään aitoa jäljellä.”

Nielaisen. Ajattelen Solasia, joka kietoo suuret kätensä ympärilleni ja suukottaa hellästi niskaani. Hänen tapaansa nukkua niin kiinni minussa, etten pääse yöllä nousemaan. Hänen valkeaa suortuvaansa mustien hiusten joukossa, geneettistä pientä oikkua, jota olen aina rakastanut pyöritellä sormieni ympärillä.

”Rakastan häntä”, sanon äänellä, joka voisi olla vielä lapsen. Se saa veljeni täysin hiljaiseksi. Hän pudistelee jälleen päätään ja hymyilee.
”En ymmärrä teitä.”
Ei hänen tarvitsekaan. Meillä on nyt oma elämä. Se on eri elämä kuin Endelionilla. Silti en voi lakata ajattelemasta Remiä, joka vielä kuolemansa hetkelläkin luotti tähän mieheen. Miten paljon hyvää Remi jaksoikaan kantaa, ja miten kaikki se veti hänet paikkaan, jonne en voi häntä vielä seurata.

On kuin Endelion näkisi, mitä ajattelen, sillä hän sanoo: ”Minä rakastan häntä edelleen.”
Me kaikki rakastamme. Kaikki laulut, jotka laulan, laulan hänelle. Ei ole mitään, mitä en tekisi ilman ajatusta Remistä. Hän on tuulessa, hän on jokaisessa keinuvassa kortteessa. Lapsen naurussa ja puron solinassa. Minä elän, koska Remi eli, ja joka hetkessä tahdon kunnioittaa sitä työtä, jonka hän teki.
”Hän rakasti sinua myös.”

Asia, jota en tahtoisi myöntää itselleni. Remi rakasti veljeäni vielä viime hetkinäänkin. En tiedä, tunnustiko hän sitä itsekään itselleen, mutta hän rakasti. Olen oppinut hyväksymään sen, että meistä kolmesta he kaksi olivat aina nivoutuneet toisiinsa.

Minä hätkähdän, kun näen kyyneleet veljeni poskilla. Jokin hänen olemuksessaan käpertyy aivan pieneksi ja hauraaksi. En muista koskaan nähneeni häntä tällaisena, en edes lapsena. Hetkessä tajuan, että tämä se on. Tätä Endelionia Remi rakasti.

Tärisen, kun ymmärrän, että tätä minä en koskaan tavoittanut. Sitä rakkautta ja herkkyyttä, joka heidän välillään kipinöi. Suljen silmäni. Tiedän olleeni ulkopuolinen siinä mielessä. Minulla on ollut koko elämä aikaa sisäistää se.

En voi sanoa mitään. Endelionkaan ei voi. Voisin sanoa, että Endelion itse tappoi hänet, hänen vuokseen Remi ei enää koskaan naura kanssamme. Mutta tiedän itsekin, ettei se olisi mennyt niin. Lapsuuden aurinko on palanut loppuun. Se säilyy vain meidän kahden sydämissä, emmekä me voi enää koskaan puhua siitä. Se on ohi meidän osaltamme. Endelion ei tule koskaan pyytämään anteeksi tai kiittämään, se on liian myöhäistä. Me olemme aina sisarukset, mutta me olemme rikki jo syntymässä. Emme voisi koskaan löytää toisiamme niin kuin me molemmat löysimme Remin. Hän on oikeassa. Meistä ei ole enää ehjiksi ilman häntä.

Emme sano enää mitään. Minä nyökkään, Endelion nyökkää. Jään ajattelemaan hänen kauniita kasvojaan, jotka kyyneleet kastelevat. Vasta ulkona huomaan itsekin itkeväni. En tiedä, itkinkö sisälläkin, veljen nähden. Tämän taidon olen oppinut vasta aikuisena. Kenenkään ase ei vuodata kyyneliä, ei edes yksin tähtien alla.

Päivä on vielä kirkas. Vartijat tulevat heti luokseni, kysyvät, pitävät huolta. Vakuutan kaiken olevan hyvin. Vedän väristen henkeä enkä pyyhi kyyneliäni, en ole kenellekään mitään velkaa. Kyyneleet saavat tulla. Annan ne auringonsäteile ilmassa, puuterimaiselle lumelle, joka leijailee verkkaisena maahan.

lauantai 23. joulukuuta 2023

Joulunviettoa

Julius on kääntänyt selkänsä dramaattisesti, jotta en pääse kurkkimaan, miten piparien koristelu sujuu.
”Vaimot pois keittiöstä! Me teemme kerrankin kaiken”, Julius mutisee samalla, kun Dorian purskahtaa nauramaan hänen vieressään. ”Dorian eeei, sinä et voi tehdä niistä… Victoria tappaa sinut.”
”Veljen oikeuksilla.”
”Ei et todellakaan.”
”Fridakin tappaa minut.”
”Siskot ovat kestäviä.”

Pudistelen päätäni ja päätän siirtyä tyttöjen seuraan olohuoneeseen. Maria pyyhkii vielä viimeisiä pölyjä.
”Maria, tule nyt sinäkin istumaan aloillesi. Annetaan noiden nyt riehua. Joulu on huomenna, tänä iltana istutaan vain rauhassa”, sanon Marialle, joka hinkkaa kynttelikköä. Maria hinkkaa kynttelikön loppuun vilkaisemattakaan meitä muita, siirtyy hetkeksi kylpytiloihin ja tulee lopulta takaisin kuin olisi ollut pienikin homma kuurata koko kartano.

Maria istuutuu Victorian viereen hellästi. Naiset, jotka harvemmin osoittavat hellyyttä julkisesti, käpertyvät toistensa kainaloihin. Victoria silittää Marian kylkeä. Minua hymyilyttää. Keittiöstä kuuluu ryskettä, mei kaikki päätämme kollektiivisesti olla puuttumatta poikien riehumiseen.

”Niinköhän saamme ensimmäistäkään syömiskelpoista ruokaa huomenna”, Victoria hymähtää. ”Tuon veljeni tuntien…”
”Minä luotan tuohon idioottikaksoseeni”, Frida hymähtää. ”Se ruokkii sentään Wilhelmiä usein.”
”Totta, hän pitää minut ruoassa”, pistän väliin. ”Eiköhän sieltä ruokaa tule. En tosin luota siihen, että pipareista tulee erityisen… muotovalioita.”
”Ette arvostele yhtäkään piparia!” kuuluu keittiöstä.

Me pudistamme päitämme.
”Nuo kaksi tekevät meille aivan varmasti genitaalipipareita”, Frida huokaa. ”Aivan kuin tietäisivät niistä mitään…”
”Ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea me olemme kokeilleet!” kaikuu protesti.
”No aijaha”, Frida kiljuu takaisin, ”en kyllä haluakaan tietää!”
”Eikä varmaan halua Wilhelmkään”, Victoria kikattaa.
”Me itse asiassa keskustelemme usein iltaisin kaikista niistä tyypeistä, joiden kanssa Julius oli silloin, kun olimme erossa. Julius kertoo minulle iltasatuja.”
”Oho, oikeasti?” Victoria kysyy.
”Minä ihan uskon”, Maria vastaa. ”Kuulostaa heiltä.”

Nauran.
”Niin, luulisi, etten kestäisi kuulla, mutta ne ovat olleet parhaita tarinoita”, hymähdän. Vuotemme erossa tuntuvat tänä jouluna pelkältä kepeältä iltasadulta. Kaikki se kipu on yhä tallessa, mutta sen päälle on kasvanut muuta. Se ei tule heti pintaan, kun muistelen aikaa, jolloin emme olleet toistemme syleilyssä.
”Wilhelm, onko kaikki okei?” Maria kysyy huomaamattomasti, kun Victoria ja Frida ryhtyvät juttelemaan muuta.
”On”, sanon ja huomaan vasta silloin silmieni olevan kyynelissä. Räpyttelen, en ymmärrä kyynelten putoilevan. ”On… Kaikki on tosi hyvin.”

En pyyhi silmiä, hymy nykii suupielilläni.
”On vain kiitollinen olo”, sanon ja painan kädet sydämelleni. ”Kaikki on hyvin.”
Frida ja Victoriakin huomaavat kyyneleeni. Pudistelen päätäni, ei ole hätää. Juliuksen täytyy aistia kyyneleeni, sillä hän on yllättäen ponnahtanut vierelleni ja kietonut piparitaikinaiset kätensä ympärilleni.
”Rakas?”
”Hassut, ei ole mitään hätää. Olen vain onnellinen. Jatketaan. Kaikki hyvin. Tosi hyvin.”

Julius suukottaa poskeani. Hän osaa lukea jokaisen eleeni, ne puhuvat hänen kieltään.
”Olen sinusta ylpeä”, Julius kuiskaa ja painaa päänsä hetkeksi olalleni. ”Huomenna on joulu. Rakastan sinua.”
”Kulta.”
Julius istuu hetkeksi sohvalle viereeni ja tunkee piparintuoksuiset kädet naamalleni.
”Noniin, eläin, ja rauhoitutaanpas.”
”Eii! Piristän. Katsos. Piparisormet.”
”Kulta rakas nyt seis.”
”Maista tästä!”
”Saat sen kuulostamaan pahemmalta kuin piparitaikinalta!”

Jäämme vieretysten mytyksi. Lämpö läikehtii rinnassani, nuolaisen Juliuksen piparinmakuisia sormia. Hän jää viereeni pehmeäksi keräksi. Upotan sormeni hänen tukkaansa ja suljen silmäni.

maanantai 18. joulukuuta 2023

Tuhkista

Leimuavanpunainen taivas, kaukaa soiva kumea kello. Sellaisena minä sen muistan, hetken, jona tuntemamme maailma repesi. Linnan käytävillä juoksevat sotilaat, kaatuvat vaasit ja ilmassa leijuvat irtosulat. Jähmettynyt äiti, joka ei katso minuun, vaikka katseeni etsii hänestä pelastusta. Tuli heijastuu äidin kasvoilta, ilmeessä on jotakin lopullista. Särkyneisyys, joka asettuu ylpeisiin piirteisiin, tulee jäädäkseen. Lapsikin tunnistaa, milloin kunnialta kalutaan pohja.

”Minar. Tule. Ei ole aikaa.” Isoäidin syvä ääni. Korut hänen kaulallaan kiiltävät liekkejä vasten. ”Minar. Pitää mennä.”
”Minne me menemme?”
Isoäidin ilme on vakavampi kuin silloin, kun kierrämme vanhoilla muistomerkeillä ja silitämme Solarindranan patsaita. Isoäidillä on aina silloin tietty ilme. Se ilme, jolla kerrotaan asioista, jotka muodostavat historiamme. Mutta entä nyt? Mihin osaan historiaa tuli ja sinkoilevat sotilaat sijoittuvat?
”Meidän täytyy jättää palatsi.”
”Jättää palatsi?”
”Tule, lintuseni, meidän on mentävä.”
”E-en jaksa vielä lentää niin pitkälle.”
”Olen kanssasi. En jätä sinua.”
”Entä äiti?”
Isoäidin kasvojen ilmeettömyys kertoo minulle kaiken ennen sanoja.
”Äiti tulee perässä.”

Isoäiti ei katso minuun. Tällaisena minä hänet tulen muistamaan. Tulen hehku heijastuneena hänen koruistaan ja silmistään. Katson hetken lamaantuneena hänen oranssin asunsa kirjailuja. Koko sukumme tarinan voisi lukea pelkästään isoäidin ulkomuodosta. Korut hiuksissa, kirjailut vaatteissa. Kaikki ne ilmentävät samaa tarinaa, samaa perinnettä, jota äitini ja minä jatkavat.

”Isoäiti”, kuiskaan, kun hän ottaa minut siipiensä alle suojaan. Jossain räjähtää. Sydämeni ei lakkaa läpättämästä. ”Isoäiti, mitä, jos tämä on viimeinen päivä, kun el Ennain suku on olemassa?”
Tuli syttyy isoäidin silmiin. Aiempi kireys kasvoilla on poissa, sen täyttää ylpeys. Hymy, josta saan voimaa.
”Minä en koskaan anna meidän hiipua”, isoäiti kuiskaa. Hänen kätensä etsiytyvät vaatteidensa sekaan, etsivät kerrosten alta jotakin. Erotan kämmenellä riipuksen, jonka sävy muistuttaa minua Mirandorin kirkkaista turkooseista vesistä ja kasveista.

”Minar, minä tahdon sinun saavan tämän.”
Hän asettaa korun kämmenelleni ja sulkee käteni. Katson liekkejä hänen silmissään ja tiedän, että en unohtaisi koskaan, miltä hän näyttää tänä päivänä.
”El Ennain suku ei hiivu niin kauan, kun sinä olet olemassa, mutta muista, että et voi yksin kantaa historiaa harteillasi. Minä en koskaan tahdo olla sinulle muisto, joka on pelkkä taakka.”
En osaa sanoa mitään. Liekit isoäidin takana nuolevat jo kattoa. Isoäidin siipi ei hievahdakaan, hän ei anna pelon saavuttaa minua.
”Mennään, Minar.”

Siipeni värisevät. Isoäidin siipi suojaa minua katsomasta ympärilleni. Ymmärrän sen merkityksen vasta myöhemmin. 

Lapsen ei tarvitse katsoa, kuinka lapsuus palaa tuhkaksi.

perjantai 15. joulukuuta 2023

Joulun odotusta

Kajo on ristinyt jalkansa ja pukenut pörröiset valkoiset säärystimet kapeiden jalkojensa suojaksi. Kädessään hänellä on valkoinen kuppi peuran kuvalla ja harteillaan minun viime jouluna hänelle ostamani viltti. Kajo virnistää minulle ja raottaa vilttiä. Kiepsahdan häneen tiukasti kiinni ja annan hänen lämpönsä tarttua.

”Mikä fiilis?”
”Se, että onneksi on viikonloppu…”
”Raskas työpäivä?”
”Mm-hmm… Tai en tiedä, ehkä mä olen vaan poikki. Oli ikävä sua.”

Painan suukon Kajon pehmoiseen tukkaan. Kajo tuntuu kauttaaltaan lämpimältä.
”Sulla on jo ihan lämmin täällä…”
Kajo nappaa molemmat käteni ja rutistaa tiukkaan. Rystyseni ovat verillä, en ole käyttänyt hanskoja koko talvena. Kohmeiset käteni sulavat Kajon ihon lämpöön. Kajo mutristaa huuliaan, tiedän, mitä hän aikoo sanoa.

”Joo joo”, murahdan ennen kuin hän ehtii avata suutaan, ”en oo käyttänyt niitä fucking hanskoja.”
”Miksi pitää olla tollanen! Saat syyttää ihan vaan itseäsi.”
”Tiedätkö, sen jälkeen, kun mutsi pakotti aina käyttämään niitä helvetin hirveitä rukkasia, mä en ole halunnut yksiäkään hanskoja lähellenikään. Sä tiiät kyllä ne hanskat. Hyi että.”
”Mä oon meistä se hienohelma, ja mä silti käytin lapsena niitä hanskoja.”
”Koska sä olit kiltti ja tunnollinen ja mä… Öö, no, sinnepäin.”

Kajo kikattaa ja suukottelee sormiani yksitellen. Hänen huulensa ovat niin pehmeät ihoani vasten. Saan väristyksiä.
”Oot mun idiootti”, Kajo kuiskaa hellästi vasten sormiani. ”Mä neulon sulle tumput. Sitten sun on pakko käyttää niitä, kun ne on sellaset säälittävät vähän purkavat ja nukkavierut. Et kehtaa olla käyttämättä.”
Nappaan Kajon tiukemmin itseäni vasten ja suukotan.
”Pitäisin niitä joka päivä. Sisälläkin.”
Kajo nauraa lisää.
”Niin varmaan.”
”Suihkussa. Märällä villalla limpsin sun selkää.”
”Hyi että, kohta en tee sulle noita.”
”Tee pliis! Käyttäisin.”
”Haen sulle kaakaota.”
”Höhlä etkä, haen itse.”
”Etpäs ehdikään!”

Kajo ehtii jo juosta keittiöön ja palaa pian höyryävä kuppi mukanaan. Hänen kasvoilleen leviää ilkikurinen hymy. Suupielissä on kaakaotahra. Purskahdan nauramaan.

”Kiinni jäit”, nauran.
”Ai häh?”
Kaappaan Kajon lähemmäs ja suukotan hänen kaakaoista suupieltään.
”Joit mun kupista saatana. Vaikka sulla on omakin.”
Kajo katsoo minuun samalla ilmeellä kuin aina silloin, kun jää kiinni lautapelissä huijaamisesta. Hän puristaa suunsa viivaksi ja purskahtaa sitten nauruun.
”Julma olet.” Kiedon viltin harteillemme ja painan pehmeitä suudelmia hänen kaulaansa. Kajo on niin lähellä, etten pysty ajattelemaan mitään muuta.
”Kohta on joulu, rakas”, kuiskaan. Se saa Kajon hymyilemään ja painamaan päänsä olalleni.
”Meille tulee ihana joulu.”
”Niin tulee.”

Kajo jatkaa sormieni suukottelua. Suljen silmäni ja painun tiukemmin häntä vasten.

torstai 14. joulukuuta 2023

Terapeutti

SV: mainintoja itsetuhoisuudesta ja viiltelystä


Pitkät sormet näpertävät rispaantuneen villapaidan reunaa, kun tyttö puhuu. Jalat ovat sulkeutuneesti sykkyrällä, katse edessä olevassa matossa. Ranteissa on tuttu määrä koruja ja tiedän, että pian sormet siirtyisivät näpertämään hihan sijaan niitä.

”Ja se ei vaan tunnu tajuavan, että mä tarvitsen TILAA”, kuuluu tuttu selostus poikaystävän viimeaikaisista liikkeistä. ”Se on niin kiinni sen omissa tarpeissa, ettei se tajua, että mä en siedä niskaan hengittämistä. Mulla on niin tukahtunut olo.”
Nyökkäilen. Kirjoitan muistiinpanoihini hienomotorista levottomuutta. Paljon puhetta poikaystävästä.
”Mä oon vaan halunnut maata sängynpohjalla ja mädäntyä. En mä jaksa joka sekunti olla mitään kenellekään.”

Maikki on ollut asiakkaani pian tasan vuoden. Olen oppinut tuntemaan paitsi paksupohjaisten kenkien kopinan lattiaa vasten, myös tytön tavan kertoa aina poikaystäväkuulumiset ensin. Puolitoista vuotta kestäneen parisuhteen yksityiskohdat ovat avautuneet minulle yksi vuolas ryöppy kerrallaan. Poika vaikuttaa tasaiselta ja kunnolliselta. Kiinnostunut musiikista ja saman ikäinen kuin Maikki. Soittaa tytölle kitaraa. Pojassa ei ole vikaa, nuorten elämäntilanteet eivät vain kohtaa, mikä johtaa Maikin totaaliseen sulkeutumiseen.

”Se on ihana ja haluun olla sen kanssa, mutta se ei tajua, että tää vitun masennuspaska ihan for real on PASKAA”, Maikki kiteyttää ja valuu mukavammin sohvalle. Asennosta päättelen monologin päättyneen. Siemaisen vettä lasista.
”Oletko keskustellut poikaystäväsi kanssa siitä, miksi tarvitset omaa tilaa?”
”Joo joo! Kyl sä tiiät.”
Aavistuksen kipakka sävy kielii valvotuista öistä. Väsynyt, kirjoitan vihkooni.
”Ja hän on yhä sitä mieltä, että haluaisi enemmän aikaa sun kanssa?”
”Ainahan se. Ei se ymmärrä, että jos en jaksa nähdä seitsemänä päivänä viikossa, se ei meinaa mitään. Paitsi sitä, että oon vitun depressed ass.”

Maikin rikas kielenkäyttö saa aina hymyn huulilleni, kun jälkikäteen muistelen istuntojamme. Tytöllä on reipas asenne ja hän on ikäisekseen taitava reflektoimaan tunteitaan ja kokemuksiaan. Hänen kaltaisensa hyötyvät terapiasta aina eniten.

”Ja siis, emmätiiä. En jaksa kokoajan miettiä parisuhetta tai oikeestaan ketään. Porukat tajuu. Iskä toi mulle pizzaa eilen.” Maikin huulille leviää hymy. Huulipuna on tänään tummanpunaista. Tytön tukka on aavistuksen sen sävyä kirkkaampi ja räväkästi leikattu.
”Mukava ele”, hymähdän.
”Iskä on best.”
”Teidän ihmissuhteenne on aina tuntunut kannattelevalta voimalta sun elämässäsi. Eikö niin?”
Tyttö nyökkää.
”Jooo! Iskä tajuaa. Se soitattaa sen musaa kovaa keittiössä ja mä omiani mun huoneessa, meillä on täydellinen kaaoksen balanssi. Rakastan iskää.”

Hymyilen. Jo Maikin ensimmäisistä käyntikerroista lähtien on ollut selvää, että tytön kannatteleva voima on perhe. Erityisesti suhde isään on kuljettanut tyttöä eteenpäin. Keskusteluyhteys perheessä on avoin, mutta Maikin ongelmakohdat ovat perheen ulkopuolella. Ala-asteella tapahtunut rankka koulukiusaaminen on näkyvin juurisyy. Sen päälle on alkanut kertyä kuonaa, jota kirkkainkaan kodin valo ei läpäise.

”Mä olen ollut nyt viikon ja kaksi päivää viiltelemättä”, Maikki pudottaa yllättäen. Herpaantunut keskittymiseni palautuu takaisin kiintopisteeseensä. Kohtaan Maikin silmät. Katse on nuoren peuran. Ei eksynyt, mutta ei perilläkään. Näe minut. Hyväksy minut.
”Olen susta todella ylpeä”, sanon hymyillen. En kirjoita vihkooni vielä mitään. Tämä hetki on hauras kuin korennon siipi, sitä ei saa rikkoa tekemällä liian nopeita liikkeitä. Viikko ja kaksi päivää. Ei ”yhdeksän päivää”, vaan viikko ja siihen muutama lisää. Viikko on konkretiaa, jota tyttö kaipaa. Vuosi sitten kaksi päivää oli ehdoton maksimi, siitä pitempi aika tuntui mahdottomalta unelta.

Ja nyt. Viikko ja kaksi päivää.

”Mulla on kokoajan sellainen olo, että en jaksa enää”, Maikki tunnustaa. ”Ei se ole siitä kiinni, että mulla ois jotenkin sietämätön ahdistus, musta vaan tuntuu, että en ole elossa.”
”Elossa ilman viiltelyä?”
”Mm-hhm.”
”Siitä olemmekin puhuneet. Viiltely on keino, jolla maadoitat itsesi tähän maailmaan edes hetkeksi. Se tuntuu hetkelliseltä ratkaisulta.”

Tiedän puhuvani pelkkiä kliseitä, mutta Maikki nyökyttelee. Hänen olonsa tarttuu ilmaan, saa sen tuntumaan raskaalta.
”On vaan niin vaikeaa olla viiltämättä”, Maikki sanoo ja tuijottaa täriseviä ranteita sylissään. ”Mulla on kokoajan sellainen olo, että mä olen irti, mä tarvitsen jotain.”
”Muistatko, kun olemme pohtineet toimintoja, joilla korvata viiltely?”
”Ei ne auta! Mä olen kokeillut jääpalaa, se tuntuu vaan paskalta ja kirvelee vanhoja. Puristan vaatteita, huudan tyynyyn, mutta ei ne tunnu samalta enkä mä silloin nää verta.”
”Sun on aina pakko nähdä verta?”
”Mm-hm, ei se muuten ole sama asia. Nytkin musta tuntuu, että ajelehdin.”
”Oletko koskaan ajatellut, että silloin, kun sun tekee eniten mieli viillellä, sanoisit siitä jollekin? Soittaisit poikaystävälle tai kertoisit isälle.”

Harmaus laskeutuu Maikin olemukseen. Hän nostaa polvensa ylös ja käy mukavammin sohvalle.
”En mä halua huolettaa iskää ja äitiä, ja poikaystävä ei osaa”, hän huokaa.
”Ei osaa? Oletko joskus kääntynyt hänen puoleensa, kun olet halunnut viillellä?”
”Let’s face it, yleensä mä vaan teen sen. Ja se on helpompaa kuin se, että soittaisin sille ja juttelisin jotain niitä näitä, ei se tajua.”
”Vaikka soittaisit, että sulla on hätä?”
”Ei se oo mikään oikea hätä. Kyllä mä selviin.”
”On se oikea hätä, jos tahdot viillellä itseäsi.”
”Nääh.” Maikki heilauttaa kättään. ”On maailmassa pahempiakin asioita.”
”Sun hyvinvoinnillasi on valtavasti merkitystä.”

Maikki nostaa hetkeksi katseensa. Näen taas valppaan pienen peuran, joka kohtaa avoimin katsein sen, mitä tuleman pitää. Maikissa on kovan kuoren alla sellaista viattomuutta, jota harvoin tapaan asiakkaissa. Peura, joka katsoo, vaikka sitä osoittaisi aseella.

Kun istunto päättyy, erotan tutun hymyn tytön kasvoilla. Maikki hymyilee paljon, mutta tämä ujo, pieni hymy on harvinaisuus. Sisäänpäin kääntynyt ja kiitollinen. Ilmeessä on jotain niin aitoa, että se ravistelee.

Tuijotan hetken muistiinpanojani. Seuraava asiakas tulisi jo vartin päästä. Jään ajattelemaan Maikin vääntyileviä käsiä ja silti sitä pientä, toiveikasta ja luottavaista hymyä, jonka hän minulle soi lähtiessään.

Illalla, kun edessäni on tosi-TV-sarjan uusin jakso, lämmitetty leipä ja viikonloppuisen suklaalevyn viimeiset palat, huomaan palaavani ajatuksissani istuntooni Maikin kanssa. Tyttö on yhteistyömme alusta asti jäänyt kirkkaana mieleeni, mutta nyt kaikki hänessä tuntuu tulevan yhä vain lähemmäs. Tyttö on edistynyt, mutta jokin hänessä kiertää kehää. En saa sitä mielestäni. 

Puolessa välissä jaksoa huomaan ajattelevani yhä Maikkia. En tiedä lainkaan, mitä tosi-TV-sankarit tällä kertaa toimittavat yhä vain monimutkaisemman tehtävänsä parissa. Vilkuilen puhelintani. En tiedä, miksi, ei minulla ole elämässäni juuri ihmisiä, jotka laittaisivat viestiä kello kuuden jälkeen. Hätkähdän, kun puhelimen ylälaidassa näkyy ilmoitus.

Pudotan puhelimen sohvalle, kun huomaan viestin tulleen Maikilta. Olen tallentanut jokaisen asiakkaani numeron puhelimeeni kokonimellä. Kuusi illalla ei ole työaikaani, joten minun ei tarvitsisi vastata etenkään henkilökohtaiseen puhelinnumerooni. Avaan silti Maikin viestin. Televisiossa voittajaryhmä juhlii koskemattomuuspalkintoaan. Lysähdän mukavammin sohvalle.

Moi, mä tajusin, et me ei olla varattu ensviikolle aikaa?

Ja heti perään: Sori, kello on jo ihan vitusti!!!! 

Nauran jälkimmäiselle viestille ääneen. Maikin estottomuus on aina ilahduttanut minua. Jotkut asiakkaat jäävät mieleen paremmin kuin toiset. Useat siksi, että heidän kertomansa asettuu sisälleni ja aiheuttaa väristyksiä silloinkin, kun on jo koti ja lämpö ja turva. Kaikilla ei ole. Tässä työssä sitä ei koskaan unohda.

Ja sitten on sellaisia asiakkaita kuten Maikki. Ihmisiä, jotka jäävät mieleen, koska heidän persoonansa säteilee. Maikin kohdalla harvinaisen voimakasta säteilyä. Tarjoan tytölle viestillä huomista peruutusaikaa.

Huomenna jo?? :D

Tuttavallinen ja epäformaali viestittely ei ole standardi, mutta se saa hymyn huulille. Lupaan tytölle ajan puoleen hintaan, koska ehdotan sitä itse näin nopeasti. En oikeastaan tiedä, miksi. Joskus tuntuu hyvältä antaa asiakkaille vapauksia. Maikki ilahtuu ehdotuksesta kovin. Tytön vilpittömän kiitollinen reaktio riittää lämmittämään minua koko illaksi. Vaikka televisio-ohjelma on jo juossut eteenpäin, minä valun tyytyväisenä suklaani kanssa mukavammin sohvalle. Tämän vuoksi tätä työtä teen. Asiakkaiden, ihmisten. Aitojen kohtaamisten.

Maikilla on aamun ensimmäinen asiakas. Tytöllä on kahvia termosmukissa ja meikittömät kasvot. Hän näyttää kalpealta ilman meikkiä, sillä hän on ajanut kulmansakin pois. Väsyneestä olemuksesta huolimatta Maikissa on samaa lämmintä hymyä kuten aina.

”Huomentaaa! Kiitti sikana, kun otit uuden ajan jo nyt”, Maikki tervehtii istuen hymyillen alas. ”Mitä tää tällanen spessutreatment on?”
”Noh, tästä peruuntui sopivasti toinen aika. Ajattelin, että miksipäs ei. Teitä asiakkaita vartenhan tässä ollaan.”
”Kyllä mä voin tästä ihan koko summan maksaa.”
Huiskautan kättäni.
”Ei tarvitse. Tämän kerran.”

Maikki pudistelee hymyillen päätään ja hörppää ison kulauksen kahvia.
”Mulla on hyvä olo tänään”, hän ilmoittaa. Hymyilen tahtomattanikin.
”Niinkö? Mistä se johtuu?”
”Kai musta oli vaan kivaa tulla tänne. Terapia on mulle tosi tärkeä juttu, ja sun näkemisestä tulee aina hyvä mieli.”
Häkellyn hetkeksi tyystin. Se ei ole tapaistani.
”Oot siis tosi hyvä terapeutti”, Maikki nauraa. ”Saispa kaikki tällaista apua.”
”Hyvä, että olemme onnistuneet yhdessä edistämään hyvinvointiasi. Tärkeimmän työn teet tietenkin sinä itse, Maikki.”
”No joo, mutta en mä onnistuisi siinä ilman ammattilaista.”

Tuijotan hetken muistiinpanojani, hymyilen tyhjälle. Sisälläni on lepattava tunne, josta en aivan saa kiinni.
”No, mitäs tänään on mielen päällä?”
”Mä jäin miettimään sitä poikaystäväjuttua.”
 Nielaisen. Taas sama kaava.
”Sanoin sille eilen, että en mä tahallani ja huvikseen sitä ignooraa ja halua olla yksin. Se ei ollut juttutuulella, joten siitä tuli riita ja…”

Maikki vilkuilee ikkunasta ulos. Katse ei enää etsi kosketuspintaa minusta, käsi on jämähtänyt termosmukille. Maikki huokaisee syvään ja siirtää punamustan villapaitansa hihaa. Erotan tuoreet jäljet sisäranteessa.

”Oon pahoillani”, hän kuiskaa niin pienellä äänellä, että se voisi kuulua lapselle. Katsomme toisiamme pitkään, kunnes tyttö purskahtaa hillittömään itkuun. ”Anteeksi…”
”Maikki. Ei hätää.” Nousen nojatuolistani ja asetun tytön vierelle sohvalle. ”Saanko koskea?”
Maikista pääsee parahdus. Tyttö nojaa minuun itse, tulee aivan liki ja painaa päänsä olalleni. Kiedon käteni hänen harteilleen. Tavanomaisesti pidättäydyn koskemasta asiakkaisiin, mutta Maikki on vasta kahdeksantoistavuotias. Silitän tytön olkaa.

”Ei hätää”, toistan. ”Olet nyt tässä, eikä tämä poista viikkoa ja kahta päivää. Et ole epäonnistunut.”
Maikki kohottaa nyyhkäisten katseensa.
”Mutta mä sorruin taas.”
”Paraneminen ei ole lineaarista. Ei ole mitään hätää.”
”Luulin, että selviäisin.”
”Sä olet selvinnyt tosi hienosti.”
”Mut mä sorruin. Ja sorrun taas.”
”Se ei silti poista kaikkea sitä hienoa ajatustyötä, jota olet tehnyt edellisinä viikkoina.”
”Mä en halua enää olla masentunut…”

Tuon Maikin aavistuksen lähemmäs itseäni, silitän pitkin vedoin. Osoitan läsnäolollani tytölle, että hätää ei ole. Olen valtavan ylpeä hänen kehityksestään. Maikki tarttuu vapaasta kädestäni kiinni ja puristaa lujaa.

”Olen susta todella ylpeä, Maikki. Olet edistynyt hienosti siinä ajassa, kun olemme tavanneet.”
”Eeva…”
Miltei hätkähdän. Siitä on aikaa, kun asiakas on viimeksi kutsunut minua nimeltä. Tapaamisissa ei ole kyse minusta. Terapeuttina olen peili, josta he voivat katsoa itseään. Heijastella niitä piirteitä, joita eivät kenties ole vielä nähneet. 
”Niin?”
”Voitko sä hetken pidellä mua. Sori. Tää on ihan outoa, itken kuin joku lapsi.”
”Itke vaan. Muistatko, mitä ollaan puhuttu tunteista?”
”Ne on aina sallittuja.”
”Juuri niin. Ole vain siinä.”

Terapeuttina en kuitenkaan ole kone. En tietenkään voi sysätä itkevää tyttöä sylistäni. Silittelen hänen pörröistä punaista tukkaansa, kunnes hän on valmis päästämään irti. Maikin katseeseen syttyy yllättävä ujous, kun palaan takaisin nojatuoliini.

”Anteeksi.”
Pudistelen päätäni.
”Ei ole anteeksipyydettävää. Tässä tilassa saat tuntea kaikki tunteet, joita tunnet. En koskaan tuomitse sinua niistä.”
”Kastelinko mä sun hihan?”
Vilkaisen tummansinisen paitani hihaa. Hymyilen pienelle läikälle.
”Miltä susta nyt tuntuu, Maikki?”
”Vähän tyhjältä”, tyttö kuiskaa, ”mutta hyvältä, koska sä oot siinä.”

Hymyilen.
”Haluatko lisää kahvia? Voin hakea nopsaan keittiön puolelta.”
”Ei tarvitse, sä teet kokoajan niin paljon mun eteen.”
”Mutta jospa nyt haen kumminkin.”
”Oikeesti.”

Nousen jo ylös. Lopun istunnon ajan huomaan kiinnittäväni huomiota pienimpäänkin hymynkareeseen, joka Maikin kasvoilla käy. Tytöllä on todella ekspressiiviset kasvot. Vähäisinkin ilme erottuu. Istunnon lopuksi Maikki tulee halaamaan minua spontaanisti.

”Kiitos”, hän kuiskaa. ”Kahvista ja ajasta ja siitä, että sain olla sylissä. Oispa kaikilla sun kaltainen terapeutti.”
”Työtänihän tässä vain teen”, hymähdän hämilläni.
”Silti. Kiitos ihan sikana taas! Nähdään ensi tiistaina, hyvää viikonloppua!”
”Hyvää viikonloppua! Nähdään taas, Maikki.”

Sydämeni läpättää vielä seuraavan asiakkaankin ajan. Loppupäivä lipuu ohi sumussa. Huomaan ajattelevani Maikin spontaaniutta ja vilpittömiä kyyneliä. Tytön hätä tulee liian lähelle, istun sohvalla puristaen sipsipussia ja pyöritän kuin filmillä hetkeä, jolloin pitelin häntä sylissäni.

Tämä on huono juttu, Eeva.

Tätä tapahtuu aina välillä. Olen tehnyt työtäni yli kymmenen vuotta ja tottunut siihen, että aina satunnaisin väliajoin joku asiakkaista pyörii ajatuksissani myös arjessa. Useinkin asiakkaiden kokemat vääryydet tulvivat omaan elämääni, mutta hyvin harvoin jokin heissä puhuttelee minua henkilökohtaisesti. Kaikki Maikissa on alusta asti huutanut minulle. Tytön reippaus ja rempseys ja silti hänen haavoittuvuutensa ja herkkyytensä. Jokin minussa on alkanut herätä tyttöä ajatellessa aivan uudella tavalla.

Poskia kuumottaa. Hiki nousee. Tiedän, että tätä käy aina välillä. Ei vain koskaan tällä tavalla, ei asiakkaiden kanssa. Huokaan syvään. Kenties jokin alkukantainen tukahdutettu äidinvaisto minussa on herännyt, tytössä on jotakin niin vilpittömän aitoa. En koskaan saanut omia lapsia ja nyt kaikki minussa tahtoo vain pidellä tätä aikuisuuden kynnyksellä seisovaa tyttöä. Ei sen kummempaa.

Ja samalla tiedän, että en ole koskaan ollut hetkeäkään äidillinen. En olisi tahtonut terapeutiksi, jos olisin. En ole empaattinen sillä tavalla, jota naisilta odotetaan. Hylkään sipsipussin sohvalle ja kävelen suoraan eteiseen. On vain yksi paikka, jonne voin mennä, kun ajatukseni kuumenevat.

Tuttu soratien rapina auton pyörien alla. Rivitalon reunimmaisin asunto, jonka naapurin piha on täynnä puusta veistettyjä eläimiä. Pimputan ovikelloa. Kuulen askelia lähes heti. Hymy isän kasvoilla piirtää uurteita iäkkäisiin kasvoihin.

”No mutta meidän pikku tyttö!”
Ilme isän kasvoilla on autuaan onnellinen, kun hän kahmaisee minut syliinsä.
”Voi, näytätpä väsyneeltä. Annikki! Eeva tuli käymään”, isä kajauttaa talon puoleen. Kestää hetki, että äiti kävelee rollaattorinsa tukemana ovelle. Kasvojen uurteet ovat syventyneet, kädet tärisevät. Ojennan käsivarteni halatakseni äitiäkin. Hän tuntuu jo niin kovin heiveröiseltä siinä minua vasten.

Vaikka tapaan vanhempiani joka viikko useamman kerran, joka kerta merkit vanhenemisesta pysäytävät minut niille sijoilleni. Ihmiset, jotka ovat pidelleet minua kädestä koko ikäni, ovat hiljalleen siirtymässä ulottumattomiini. Vanhempani pärjäävät rivitaloasunnossaan hienosti kotihoidon tuen avulla, mutta minua kalvaa silti ajatus sitä, että tulisi vielä maailma, jossa minulla ei olisi heitä enää.

”Onko meidän Eevalla kaikki hyvin? Näytät itkeneeltä.”
”En ole itkenyt. Työjuttuja vain mietin.”
”Aina sinä niitä, tulehan nyt siitä, me Erkin kanssa ruvetaan juuri iltakahville.”
”Mitä olen sanonut teille noista iltakahveista?”
”Anna ikäihmisten nauttia elämästä!”
”Annan, annan, mutta…”

Nauraen menemme sisälle. Autan vanhempiani kahvin kanssa. Pullan tuoksu täyttää aistini, tunnen, kuinka hermostoni rauhottuu. Hiljalleen annan kevyen rupattelun viedä ajatukseni pois töistä. Vanhempani tietävät, miten paljon sitä tarvitsen. Tuttu vihreä nojatuoli tuoksuu lapsuuden aurinkoisilta kesäiltapäiviltä. Suljen hetkeksi silmäni ja tiedän, että tähän voisin nukahtaa, jos sallisin sen itselleni.

Kun avaan silmäni, huomaan, että isä katsoo minua tietäväinen ilme kasvoillaan. Kohotan katsettani.
”Nyt on meidän Eevalla jotain mielessä. Kerrohan isälle.”
Vilkuilen ympärillemme. Äiti on mennyt WC:n puolelle. Huokaan syvään.
”Noh. Töitä. Tiedäthän.”
”On tuossa ilmeessä jotain muutakin.”
Olen pitkään hiljaa. Tuttu kello tikittää.
”Eräs asiakas pyörii paljon mielessä, ei sen kummempaa.”
”Onko se vaikea? Tunkeileva?”

Pudistelen päätäni. Kaikkea muuta. Mietin taas Maikkia nyyhkyttämässä minua vasten.
”Ei, ei ollenkan. Huomaan vain kiintyneeni häneen.”
”Joku mies?” Isä nostaa kulmakarvaansa. Hymähdän kuivasti.
”Ei. Nuori tyttö. Täyttää tänä vuonna yhdeksäntoista.”
Isä ei yletä ottamaan kädestäni kiinni, mutta näen, että hän haluaisi.
”Kyllä meitä äidin kanssa aina suretti, että sinä et niitä lapsia halunnut.”
”En haluakaan. Ei tämä ole sellaista.”
”Eikö?”
”Ei.”

Mutta en tiedä, millaista tämä sitten on. Millä nimellä pitäisi kutsua kiintymystä, jota olen hiljalleen alkanut tuntemaan Maikkia kohtaan? Isä hymyilee minulle tuttua hymyä. Samaa, jota hän hymyili minun ollessa kaksikymmentä vuotta nuorempi ja kiinnostuneempi opinnoista kuin perheen perustamisesta. Tällä alueella emme aivan kohtaa, mutta se on väistämätöntä. Vanhempani ovat silti ainut ankkurini tähän maailmaan.

Saan kotiin pullaa ja eilisiä sämpylöitä, vaikka sain niitä viimeviikollakin. Tunnen oloni nuoreksi opiskelijaksi, joka käy vanhemmillaan vain syömässä. Kävelen ruokakassin kanssa eri kautta kuin tavallisesti. Ohitan pienen vanhan asuinalueen. Sydämeni hakkaa suhteettoman kovaa enkä ole aluksi ymmärtää, miksi. 

Maikki asuu tällä alueella.

Pysähdyn niille sijoilleni. Eeva, mitä sinä olet oikein tekemässä? En ole koskaan rikkonut asiakkaitteni yksityisyyttä. Olen suhtautunut siihen äärimmäisellä tarkkuudella. Terapeutin ammatti ei salli ensimmäistäkään lipsahdusta. Olen siitä onnekas, että yksikään asiakkaani ei ole koskaan ryhtynyt liian henkilökohtaiseksi. Ainoastaan muutaman kanssa yhteistyö on päättynyt henkilökemioiden vuoksi, mutta sellaista käy aina, se on eri asia. Eri asia kuin asiakkaan talon ohi käveleminen tarkoituksella.

Huoli tytöstä jäytää mieltäni. Tällaista sattuu. Joskus joku jää enemmän mieleen, olen aina tiennyt sen. Tätä toistan itselleni kulkiessani ohi keltaisesta talosta, jonka pihamaalle on jäänyt Halloween-koristeita ja lyhtyjä. Kodikas ja lämmin. Ikkunat ovat auki, säpsähdän. Vilkaisen ihan vain vähän, vain sen verran, että erotan koko perheen pöydän ääressä. Miltei jähmetyn paikoilleni, kun näen Maikin nauramassa perheensä kanssa. Räväkän, mutta rennon näköinen isä ja tavanomainen äiti, kenties minua vain hieman vanhempi. Keski-ikäiset ihmiset ja heidän pieni aarteensa. Päässä heittää ja suuta kuivaa. Maikki näyttää onnelliselta. Noin, olen todistanut itselleni, että tyttö on vahva ja pärjää. Miksi minusta tuntuu silti tältä?

En minä ole osallinen tuohon onneen. Tämä ei ole minun elämäni. Minun elämäni on kotona, sipsipussien ja lukemattoman kirjapinon äärellä. Tosi-TV:tä ja pitkiä työpäiviä. En ole tuolla todistamassa tämän tytön kukoistusta, se ei ole ansiotani, se ei liity millään tavalla minuun. 

Miksi se sitten saa koko olemukseni huutamaan?

Olen vähällä perua Maikin seuraavan ajan, niin kuohuksissa olen. En voi tehdä sitä. Toistelen itselleni, että olen tässä vain häntä varten. Terapeuttina en ota mitään itselleni. Silti loppuviikkoni on sumea ja huomaan yhä useammin käveleväni talon ohi kauppaan vain nähdäkseni edes vilauksen tytöstä nauramassa keittiössä. Niin ei tapahdu. Iltaisin en uskalla katsoa itseäni peilistä, sillä en tunnista itseäni näistä tunteista. En ole tällainen.

Ja silti ennen Maikin istuntoa jännittää. Vesi lasissani tärisee, kun pitelen sitä. Maikilla on tänään punamustat huulet, tumma silmämeikki eikä kulmia lainkaan. Verkkopaita ison villapaidan alla ja paljon koruja joka paikassa. Hän on kaunis, joku päässäni sanoo. En ole tunnistaa ajatusta omakseni. Maikki todella on kaunis. Jos tuijotan häntä liian pitkään, unohdan, missä olen. Nappaan vihon syliini ja hymyilen Maikille.

”Mulla on ollut hyvä viikko”, Maikki ilmoittaa.
”Niinkö? Mikä siitä tekee hyvän?”
”Mä sain jotenkin hirveesti rohkeutta sillon viimeks. Se oli kiva istunto, mä menin heti sen jälkeen poikaystävälle ja meillä oli ihan hiton hyviä keskusteluja!”

Jään tuijottamaan kuulakärkikynää paperilla. En tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Sanat jäävät sisälleni, suuta kuivaa. Poikaystävä. Tytöllä on poikaystävä. Perhe. Ajattelen hiljaista kotiani ja värähdän.

”Mistä te keskustelitte?” kuulen itseni kysyvän. Se, joka puhuu, on terapeutin kuori. Jokin minussa on jo käpertynyt pieneksi ja odottaa, että tämä olisi jo ohi. Se sama osa, joka kulkee talon ohi pienen vilauksen toivossa.
”Siis mä kerroin sille tyyliin tuntikausia mun masennuksesta. Selitin ihan juurta jaksaen. Sit mä vaan itkin ja se itki ja vittu se on ihana, oon niin onnellinen. Tää vapautti ihan helvetisti enemmän kuin toivoin.”

Keskustelemme siitä koko istunnon ajan, vaikka minusta tuntuu, etten kykene enää, kaikki minussa huutaa, etten tahdo kuulla. Istunnon jälkeen tuijotan muistiinpanoja. Pitkä kuulakärkikynän sotkuinen viiva. Pienellä tekstillä sana ”poikaystävä”, ei mitään muuta. Itkettää. Päässä heittää. En voi enää ilmoittaa asiakkaille, etten pysty ottamaan tänään enää ketään. 

Romahdus tulee heti, kun pääsen kotieteiseen. Itken niin, että koko vartaloani kouristaa. Hän on kaunis, toistan päässäni. Maikki on uskomattoman kaunis. Kaikki hänessä säteilee niin, että korvennun sen alle. Olen avannut oven, jota en saa enää kiinni, vaikka yritän. Kaikki tämä on vellonut sisälläni jo niin pitkään.

Minä en ajattele hänestä ammattimaisesti. En myöskään sekoita tuntemuksiani äidilliseen lämpöön, minussa ei ole sellaista, en ole koskaan ollut pätkääkään äidillinen. Yksinäisyys kaikuu koko asunnossani. Minä tiedän kyllä, mitä tämä on. En ole vain uskaltanut ajatella sitä, en edes yksin. Tätä ei ole koskaan tapahtunut asiakkaan kanssa. Korkeintaan kadulla, seminaareissa ja lisäkoulutuksissa. Tapahtumissa, joissa itsevarmat naiset muistuttavat minua siitä, mitä joskus kauan sitten halusin, mutta en kyennyt kunnolla myöntämään itselleni.

Mutta että lapsi. Pian yhdeksäntoista vuotta täyttävä pieni Maikki, jolla on viillellyt ranteet. Ja joka on kaikin tavoin niin kaunis, että ajatuskin poikaystävästä pitämässä hänestä huolta saa minut vääntymään pienemmäksi lattialle. Eikö se ole minun tehtäväni? Terapeutti auttaa nuorta tunnistamaan ongelmansa ja ratkoo niitä hänen kanssaan. Minun pitäisi olla se, joka saa silittää hänen päätään ja kenties painaa pienen suudelman hänen punaiseen päähänsä. Olenhan hänestä niin ylpeä, että pakahdun.

En nuku. Syön, liikaakin, niin, että oksettaa. Ajattelen itseni istumaan nojatuoliini. Mitä sanoisin asiakkaalle, joka tulisi kuvailemaan tällaisia tuntemuksia? Oireita, jotka syntyvät silkan syyllisyyden aiheuttamana. Minä tiedän kyllä, mistä tässä on kyse. Jos asiakas kertoisi minulle tällaisen tarinan ja kuvaisi vastaavia oireita, kertoisin hänelle tunteiden repressoimisesta. Jotakin tärkeää yritetään peitellä, koska mieli ei ole valmis kohtaamaan sitä. Onko mahdollista, että mieli repressoi mahdolliset romanttiset tunteet, koska niiden kohde on saavuttamaton?

Järki ei auta.
Sisäisen terapeutin puhe ei auta.

Vasta, kun näen Maikin jälleen, minut valtaa edes hetkellinen tyyneys. Tänään tyttö ei aloita istuntoa puhumalla poikaystävästä. Pystyn keskittymään paremmin. Maikilla on mennyt hyvin. Seurustelu tulee puheeksi vasta kahdenkymmenen minuutin jälkeen. Huomaan ajatusteni harhailevan. Maikilla on harvinaisesti toppi yllään. Tyttö on usein löysissä paidoissa, jotka jättävät sirot lintumaiset olat paljaiksi. Maikilla ei ole rintaliivejä. Kuulakärkikynäni piirtää viivaa vihkoon.

”Miten poikaystäväsi on viimepäivinä reagoinut vaihteleviin tunnetiloihisi?”
Nännit näkyvät mustasta paidasta erottuvina pieninä kohoumina.
”Se ei oo ehkä nyt ihan jaksanut mun masennusiltoja.”
Tuo kaulan ja leuan kaari. Nuo sirot sormet.
”Millä tavalla se ilmenee? Koetko, Maikki, että on asioita, joita et halua poikaystäväsi tietävän, koska hän ei kykene ottamaan niitä vastaan?”

Maikin ilme vakavoituu. Katseeni kohoaa takaisin suuriin, ihmettä täynnä oleviin silmiin. Kirkkaat kuin lähdevesi. Maikin suu on raollaan. Koskettaisin juuri tuosta. Luomesta leualla. Silittäisin alahuulten pehmeää pintaa, painaisin peukaloni avonaiseen suuhun. Hän sulkisi suunsa, maistaisi.

”Montakin juttua”, Maikki sanoo. ”Jotkut isompia kuin toiset.”
”Millaisia asioita tarkoitat?”
”No en mä tykkää puhua mun viiltelystä. Ja siitä et oon yrittäny itsemurhaa sillon kaks vuotta sitten. En halua puhua semmosista asioista, ne on vaan mun omia. Ja no, öö. Onhan näitä. Se on sanonu mulle, että se ei pystyis olemaan mun kanssa, jos mä oisin niin itsetuhonen et haluisin tappaa itseni. Se ei kuulemma jaksaisi sellaista.”
”Siitä syntyy ikävästi sellainen ajatus, että itsetuhoiset ihmiset olisivat taakka eivätkä ansaitsisi rakkautta. Ei se niin ole. Sinä et Maikki ole taakka. Ansaitset aina rakkautta, jokainen ihminen ansaitsee. Ongelmista huolimatta.”

Rakkautta. Tuolle pienelle nenälle tuossa, tuolle raotetulle pikku suulle. Kalvakoille poskille ja pörröisille hiuksille. Töröllään oleville nänneille paidan sisällä.

”Niin. Mä tiedän. Mut se ei aina tiedä, ja sitten mä ajattelen, että no se jaksaa olla mun kanssa. Toisin kuin… Kaikki ne muut.” Maikin ilmeeseen piirtyy varjo.
”Ansaitset aitoja kohtaamisia. Muistat varmasti, mitä olemme puhuneet itsetunnostasi. Koulukiusaamistrauma vaikuttaa siihen, miten olet ihmissuhteissasi.”
Maikki vain nyökkäilee.
”Joo. Kyl mun poikaystävä on oikeesti tosi ihana. Mä vaan oon ihan kesken vielä.”
”Saat olla. Siksi me olemme täällä. Rakentamassa pohjaa, josta jatkaa.”

Ensimmäinen kunnollinen hymy. Maikki on niin kaunis, että pienikin hymy riittää täyttämään minut valolla. Maikki kävelee ovelle, kun sipaisen häntä olasta. Tyttö kohottaa katseensa minuun, ja se riittää, se on aina riittänyt.

Illalla kotona koneeni äärellä minut valtaava raskas tunne on painaa minut alas. Tuijotan Maikin potilasmerkintöjä. Suuta kuivaa. Oikaisen itseni paremmin sohvalle, raotan sipsipussia. Tyhjä. Suljen hetkeksi silmäni. On valintoja, jotka on tehtävä pimeässä.

*

Itkettyneet tytönsilmät. Alas painettu katse, kliseinen kuin elokuvissa. Alavireisyyden huomaa koko olemuksesta. Drastinen muutos olemuksessa, hieman aneeminen, kirjoitan vihkooni. Maikki ei ota katsekontaktia.

”Me erottiin.”

En katso muistiinpanojani. Katson tätä pientä tyttöä, joka on selvinnyt niin hienosti traumojensa ja masennuksensa kanssa. Taistellut läpi, ollut itselleen armollinen silloinkin, kun on tuntunut mahdottomalta. Maikki on äärimmäisen motivoitunut. Ja nyt. Ero.

”Erositte?”
”Joo.”

Tyttö alkaa itkeä. Painaa päänsä rikkinäisiin farkkuihinsa ja itkee. Minun ensimmäinen reaktioni on nousta ylös. En tiedä, tahtooko tyttö kosketusta, menen varoen viereen, jolloin Maikki nykäisee minut lähemmäs. Hän vain itkee siinä minua vasten, aivan yhtä lähellä kuin kerran aikaisemminkin.

”Tää on ihan helvetin hirveetä”, Maikki itkee olkaani vasten. Voi pieni rakas. Miten uskomattoman hauras ja silti niin vahva sinä olet. Anna minä autan.
”Mitä tapahtui?”
”Mä en tarkalleen ees tiedä. Siltä tuli ihan outoja snäppejä.”
”Millä tavalla outoja?”
”Se sano, että mä oon pettänyt sen luottamuksen.”
”Millä lailla?”

Maikki niiskaisee kuuluvasti. Painan hänet lähemmäs itseäni enkä mieti hetkeäkään sitä, onko se sopivaa.
”Kun en oo kertonut sille”, Maikki kuiskaa.
”Mitä?”
”Mun… itsemurhayritystä. Ja siitä, miten itsetuhonen se on. Mä en tiedä, mistä vitusta se on saanu siitä tietää, en oo kertonut siitä kuin joillekin kavereille. Vittu kun en jaksa ajatella tällasta, oon aina luottanu mun kavereihin. Ne on tuntenu mut ala-asteelta lähtien. Jotakin kautta se nyt sitten sille meni, ja mä en vittu jaksa enää, en voi uskoa, et se… noin vaan. Tollasesta syystä.”

Pieni Maikki. Miten häntä onkaan petetty. Jätän käteni hänen olalleen.
”Otetaan ihan rauhassa. Olet vain siinä. Hengitä… Juuri noin. Hyvä. Olet selvinnyt ja selviät nytkin. Saa tuntua hirvittävältä. Sä olet hauraimmillasi ja sut hylätään, tottakai se tuntuu kammottavalta, se tuntuisi kamalalta kenestä vaan.”
”Mä en halua olla taas yksin…”
”Et sä ole yksin, Maikki.”
”OONPAS! En mä ole rakastettava! Vittu en oo tarpeeks terve ansaitakseni rakkautta!”
”Ei kenenkään tarvitse olla terve ollakseen rakkauden arvoinen.”
”Mut kukaan ei koskaan jaksa mua pitkään. Ois tää pitänyt tietää. Mä en enää ikinä halua parisuhdetta.”

Yritän hiljalleen irrottautua tytöstä, vaikka hänen lämpönsä polttelee koko kehoani. Tämä ei ole minulle, muistutan itseäni, kaikki menee asiakkaan tarpeet edellä. Kaadan Maikille lasin vettä ja istuudun takaisin nojatuoliini.

”Mä en oikeesti tiedä, miten mä selviän. Tää tuntuu niin vitun murskaavalta. Haluan vaan repiä mun ranteet rikki.”
”Sinä et jää yksin, Maikki. Kotonasi on isä ja äiti, ja me voimme tihentää istuntojemme tahtia, jos tahdot. Huomenna aamulla on taas yksi peruuntunut aika, jos tahdot sen. Saat puoleen hintaan.”
”Mutsilla ei taida olla nyt varaa.”
”No sitten ilmaiseksi.”
”Et sä voi tehdä sun työtä ilmaiseksi.”
”Tämä on hätätapaus. Toki voin, jos päätän. Sun terveys on aina ensisijainen.”
”Ei tää oo mikään hätätapaus, sadat teinit eroo niiden kumppaneista.”
”Sanoit juuri äsken, että haluat repiä ranteesi rikki. Suhtaudun sellaiseen aina äärimmäisellä vakavuudella. Maikki, ehdotan nyt seuraavaa. Tavataan kahdesti viikossa. Saat aina toisen käynnin puoleen hintaan. Jos joskus näyttää siltä, että maksun kanssa tarvitaan joustoa, niin olen valmis joustamaan. Ja… Kyllähän sä voisit tulla vaikka iltaisinkin käymään. Jos se ei tunnu ihan liian erikoiselta sulle.”

Lähdevesi kirkkaissa silmissä välkehtii, kun Maikki kohdistaa katseensa minuun. Huulille piirtyvä hymy on pelkkä väre, ja silti todellisempi kuin mikään.
”En mä voisi”, Maikki kuiskaa. ”Se ois… Kyllähän sun pitää palkkaa saada. Ja vapaa-aikaa.”
”Minua ei todellakaan haittaisi. Jos se vain auttaisi sua.”
”No…” Hymy levenee. ”Joo. Jos se oikeasti on okei eikä ihan tosi outoa.”
”Tottakai.”
Maikki hymyilee viimein niin, että hampaat paljastuvat. Sen hymyn välkkeeseen minä jään kiinni.

*

Kestää useita viikkoja, että Maikin silmiin syttyy jälleen se sama hehku, joka niiden pohjassa paloi aina ennen, kun hän keskusteli poikaystävästä istunnoillamme. Nykyään emme juuri puhu poikaystävästä. Terapeuttina voin istunnoillamme johdatella Maikkia tekemään havaintoja menneistä ihmissuhteistaan, mutta se jää joka kerralla pienempään rooliin. Huomaan, kuinka me alamme täyttää toistemme elämiä yksi nurkka kerrallaan. Kuin jähmeä neste, jota kaadetaan purkkiin. Pikkuhiljaa se valuu purkin joka kulmaan.

Maikki täytää minun ääreni nopeammin kuin minä hänen. Jokainen arkinen askareeni saa minut ajattelemaan häntä. Se tapahtuu nopeammin kuin aavistin, mutta kun se tulee, se tulee kokonaan. Minäkin huomaan ujuttautuneeni Maikin elämään vaivihkaa, luonnollisesti. Olen läsnä hänen puheessaan – hän muistelee aiemmin yhdessä tekemiämme asioita ja puhuu ihmissuhteestamme läpinäkyvämmin. Niin. Meillä on ihmissuhde. Kahden ihmisen välinen vuorovaikutussuhde. Itse rakentamamme, ei keinotekoinen kuten asiakas-potilas-suhde on.

Uskallan koskettaa Maikkia jo rennosti. Sipaista olkapäätä, koskettaa kevyesti käsivarresta. Maikki on siinäkin suhteessa paljon rohkeampi kuin minä. Hän hieroo joskus hartioitani, vie hiukseni korvien taakse, ottaa innostuessaan minua kädestä kiinni. Joka kerta on kuin koko elämääni kohdistettaisiin suoraan valoa. Se häikäisee. Säikähdän sitä. Menen pienemmäksi, vaikka valo on kaikki, mitä olen koskaan toivonut. Sen lämpö on minulle vieras.

Vanhempani arvaavat sen minusta heti. Isä näkee, että on joku, jota kannan ajatuksissani niin, että se hehkuu. Meidän Eeva taitaa olla pitkästä aikaa rakastunut. Minä lamaannun, en osaa sanoa mitään. 

Heidän mielessään mies, ikäiseni, kenties vanhempi. Ruusuja ja imeliä elokuvailtoja.
Minun mielessäni anteeksiantamaton virkavirhe ja nuoren tytön punertavat posket.

Maikki tykkää tulla iltaisin lähelle. Mitä myöhemmän ajan kello antaa, sitä lähemmäs Maikki tulee. Joskus toivon, että hän jäisi koko yöksi, mutta sellaista toivetta ei sanota ääneen niin kauan kun on olemassa sanat ”asiakas” ja ”terapeutti”. Makaan koko pituuttani sohvalla, Maikki on napannut jalkani syliinsä. Hän hieroo pohkeitani samalla, kun tosi-TV-ohjelma pyörii taustalla. Maikki hieroo keskittyneesti, minä päästän välillä tuskaisia parahduksia. Maikki nauraa.

”Sattuuko?”
”Olet tosi hyvä tuossa.”
”Meidän perheessä hierotaan ihan vitusti. Ootas. Pidä se jalka siinä. Eeva! Älä liiku.”
”Aaaaa tuo sattuu! Maikki!”

Tyttö lopettaa hieromisen.
”Sattuiko tähän?” hän kysyy pienellä äänellä ja silittää pohjettani.
”Kyllä huomaa, etten harrasta liikuntaa. Olen ihan jumissa.”
”Sattuiko liikaa?”
En ehdi vastata, kun tyttö jo nostaa jalkaani tiukemmin syliinsä ja tekee jotain, joka saa minut lamaantumaan niille sijoilleni. Tytön pehmeät huulet asettuvat jalalleni. Hän suukottaa pohjettani.
”Sattuuko vielä?” hän kuiskaa äänellä, joka on minulle vieras.
”E-… Joo. Sattuu.” Nieleskelen. ”Siitä vierestä.”
”Voi sua…”

Suudelmien lempeä kartasto jaloillani. Valloittamaton avaruus. En sulje silmiäni sen edessä. Maailma, joka aukeaa, on uusi, niin uusi, että minä olen pelkkää odotusta sen edessä. Missään ei ole järkeä, mitään tällaista ei voi selittää pitkillä oirekuvauksilla ja diagnoosilistoilla. Ei ole olemassa sanoja sille, kun ihminen on toiselle ihmiselle ihminen.

Maikin suudelmat päättyvät muhkuraisille polvilleni, enkä pysähdy hetkeksikään ajattelemaan itseäni enkä edes häntä, pientä tyttöä jalkojeni välissä. Vain sitä, että tämä tapahtuu nyt, tässä, eikä mikään määrä suunnitelmia, toiveita tai edes rukouksia olisi voinut kertoa minulle etukäteen, miltä tämän ihmisen pienet huulet tuntuvat ihoani vasten.

Ei sanoja. Nopea nyökkäys, ensin hän, sitten minä. Tytön pitkät sormet silittävät paksujen sukkahousujen läpi reisiäni. Inahdan aavistuksen. Maikki pitkine raajoineen tulee lähemmäs, asettuu syliini kuin siinä olisi aina ollut paikka hänelle valmiina. Yksi katse, välähdys silmien kirkkaissa lammikoissa. Kiinni painetut luomet ja ahnas pieni suu omallani, niin nopeasti, etten saa happea välissä. Upottava pehmeys, joka vaatii: ole tässä.

Kädet joka puolella, lempeä paino sylissäni. Sormet avaavat paidan napit, paljastavat kaiken sen, jonka näkee vain kotini niinä iltoina, kun kaadan itselleni punaviiniä ja tanssin hiljaa pitsialusvaatteissa, jotka puristavat vyötäröltä. Nuoren tytön ihastunut katse vartaloni edessä; täynnä sellaista ihmettä, jota kenenkään katse ei ole koskaan tavoittanut. Henkäys ja into, vaeltavat kädet. Pieniä sanoja, ihana, sä oot niin ihana, kosketuksia ja huokauksia. Intoa, joka täyttää koko huoneen ja haluaa minuun asumaan, ja minä voin vain rukoilla, että se jää eikä koskaan lähde pois.

Kaunis, minun kehoni kuiskaa hänen keholleen, kun verhot painuvat kiinni ja me huokaamme vasten toisiamme, sinä olet niin kaunis.

Tytön pörröinen pää paljasta rintakehääni vasten. Kiihtynyt hengitys, läpättävä sydän. Minun käteni tiukasti hänen ympärillään. Orastava lämpö, joka seuraa nautintoa ja autuutta. Syyllisyys on poissa, hänen lämpönsä on tehnyt sen tyhjäksi. Olemme vain me, kaksi väsynyttä vartaloa, jotka uinuvat toisissaan.

Ja silloin. Ajatus, jota olen kantanut yksin, toistellut kuin rukousta.

”Mä rakastan sua”, kuiskaan eivätkä kyyneleet silloin kysy lupaa tulla.
Tytön yllättyneet silmät, läike lammikoiden pohjissa. Hymy, jonka kaltaista ei ole kenelläkään toisella. Suudelma suupielelle.
”Arvasin.” Äänessä suloista voitonriemua. Nuorta ja vilpitöntä kuin tuo hymy, joka tuntuu kevään ensivehreydeltä. ”Arvaa mitä?”
Hymyyn voi vastata vain hymyllä.
”Niin mäkin sua.”

Eikä maailmassa ole ainuttakaan sanaa sille, mitä tunnen, kun nämä sanat istuvat asumaan sydämeeni.

*

Seuraava aamu herättää minut valollaan. Tajuaminen iskee suoraan vasten kasvoja. Käännähdän ympäri ja erotan Maikin tuikkivat silmät täysin virkeinä. Tytön kasvoille leviää leveä hymy. Keho on suojaton, aivan kuten minunkin, ja päivänvalossa olen siitä yllättäen kivuliaan tietoinen. Ajattelen Maikkia, jonka mielenterveys on riepotellut häntä koko elämän ajan. Päättynyt parisuhde ja nyt tämä; kaksi kertaa hänen ikäisensä terapeutti aamulla hänen vieressään.

Minä en juuri ajattele ikääni, se on mikä on. Perhettä ei tullut. Edellisestä miehestä on pian viisi vuotta. Naisista minä olen uskaltanut vain unelmoida, he ovat olleet lempeä uni, johon olen sallinut itseni viini-iltoinani nukahtaa.

Mutta nyt minä ajattelen ikääni. Yli neljäkymmentä vuotta vastaan Maikin viattomat pian yhdeksäntoista. Minun iän muokkaama vartaloni, kaikki tämä pehmeys ja selluliitti päivänvalossa. Ja ennen kaikkea asemani. Virkavirhe, ääni toistaa päässäni.

Maikin katse on täynnä hellyyttä. Sellaista, jota en odottanut siitä löytäväni enää aamulla. Sydämeni läpättää, kun Maikki tulee aivan kasvojeni viereen ja painaa suudelman huulilleni.
”Huomenta”, hän kuiskaa.
Minä alan itkeä ennen kuin tiedänkään. Empatia tytön kasvoilla on häkellyttävää, sellaista kohtaa ihmisissä niin harvoin. Noin selkeän vilpitöntä myötätuntoa.
”Mikä tuli? Eeva?”
”Olenko vielä ihana?”

Tyttö hoki sitä eilen koskiessaan minuun joka paikasta.
”Joko kadut sitä, että… että…” Aina sanon asiakkaille, että ei haittaa, jos sanat pettävät. Nyt kyyneleet vievät ne kaikki mennessään.
”En mä kadu mitään. Eeva, sä olet niin kaunis. Ihana. Oon ihan hiton onnellinen, että tää meni näin.”
”Ei kun, Maikki, mä…”
Maikki kiepsahtaa päälleni. Päivänvalossa hänen pitkä, laiha vartensa näyttää toismaalliselta. Joudun vetämään syvään henkeä.

”Ei, kun sä et ymmärrä. Rakastan sua ihan uskomattoman paljon. Mä olen kiinnittänyt koko olemukseni suhun, olen työni ulkopuolella ihan hurjan yksinäinen, ja mä… Mä vaan rakastan sua niin paljon. Sä täytit koko tilan jo ensimmäisellä kerralla, kun tulit mun vastaanottotilaan. Sä olet pyörinyt mun ajatuksissa ja mä vaan… Maikki, mä haluan olla sulle hyvä, mä haluan…”
Tämä pieni kaunis ihminen suukottaa kyyneliä poskillani, silittää silmäkulmiani.
”Sä olet ollut mulle hyvä, paras kaikista. Ei mitään hätää. Olet aivan ihana.”
”Maikki…”

Minä vain itken ja käperryn hänen syliinsä. Painan pääni vasten paljasta rintakehää ja hengitän uutta, lämmintä tuoksua sisääni. Kauanko menisi, että siitä muodostuisi minulle koti? Maikin sormet pyörittelevät ruskeita suortuviani, silittävät hellästi. 

”Tässä ei ole rationalisuuden häivääkään”, kuiskaan tyttöä vasten. ”Mä vaan halusin sut, eikä se tee mitään järkeä.”
”Tarvitseeko sen tehdäkään? Sä itse sanot mulle aina, ettei tunteiden tarvitse tehdä järkeä. Ne ovat eri asia. Ne ohjaavat meitä eri paikasta kuin järkiajattelu, ja se on okei.”
”Käännätkö sä mun omia sanomisia mua vastaan? Ihana, ovela tyttö…”
”Kato, laitan opit käyttöön.”
”Tämä on täysin asiatonta. En ole koskaan…” Sävähdän. ”En ole ikinä haaveillut asiakkaasta. Asiakkaat ovat minulle asiakkaita. Ymmärräthän sen? Maikki, en koskaan, ikinä, olisi ryhtynyt tähän, jos…”
”Jos?”
”Jos se et olisi juuri sinä.”

Sanani saavat Maikissa aikaan voimakkaan reaktion. Tyttö kietoutuu minun ympärilleni kuin pieni apina ja rutistaa lujaa.
”Sä oot niin IHANA!”
”Mä en voi uskoa, että olet yhä tuota mieltä. Aamullakin. Vaikka…” Katseeni harhailee alavartalolleni.
”Hysss et nyt alota! Sunhan tässä pitäisi terapiaan päästä. Voooi vittu sä oot upea, anna mä katon sua vähän aikaa vaan… Kyllä sä tiiät, mitä mä ajattelen milfeistä…”

Alan nauraa tytön sanavalinnalle. Juuri tämän vuoksi minä rakastan häntä. Aina niin estoton ja valmiina sanomaan sen, mitä ajattelee. Hyvin avoin myös perheelleen kaikesta siitä, mitä tuntee. Tuo ikä, tuo rajattomuus. Se saa minut hymyilemään.

”Helvetti, Eeva, voinko mä sanoa sua mun naisekseni?”
Minusta lähtee epämääräinen hymähdys.
”Haluatko sä olla sitä?” Maikki kysyy uudelleen. ”Vai edetäänkö me susta liian nopeasti? Sano sä, sä olet meistä se terapeutti.”
”Olen tekemässä isoa virkavirhettä.”
”Mutta me rakastuttiin. Tiedän, että se on naivia sanoa, mutta niin kävi. Ja se ei ole sun tai mun vika.”

Me rakastuimme. Hymy kasvoillani nykii. Niin. Niinhän se vain menikin. Otan Maikin syliini, silitän tytön kapeaa niskaa. Maikki kumartuu painamaan suudelman huulilleni, ja kun kiedon peiton tiukasti yllemme, tiedän, mitä olen tekemässä.

Me päätämme yhdessä ryhtyä kutsumaan ihmissuhdettamme parisuhteeksi. Maikki täyttää yhdeksäntoista ja pysyy yhä asiakkaanani, koska me emme voi paljastaa suhdettamme eikä Maikki keksi ainuttakaan syytä selittää vanhemmilleen, miksi hän tahtoisi vaihtaa terapeuttia täysin yllättäen. Istunnot pysyvät istuntoina, niihin emme sotke mitään muuta. Mutta ne hetket, kun olemme kahdestaan luonani, muuttuvat yhä vain säkenöivämmiksi. Niistä tulee kaikki, mitä odotan ja toivon. Vanhempani ovat jo täysin varmoja, että olen jo muuttanut jonkun kanssa yhteen, niin minä heidän silmissään säteilen.

Maikki on täydellinen. Kaikki hänessä. Hän paljastuu suhde-elämässään yhtä aktiiviseksi ja intohimoiseksi kuin hänen persoonansa antaa vihjata. Maikki on innokas ja täynnä hehkua, joka on siihenastisessa elämässäni ollut vierasta. Maikki tahtoo aina jäädä yöksi, maata sohvalla taistellen viimeisistä sipseistä ja sitten kiepsahtaa päälleni rähmimään minua sipsintahmaisilla sormillaan. Maikissa riittää naurua. Tyttö, joka on istunut istunnoillamme risti-istunnossa ja näpertänyt hihaansa, on täyttä aurinkoa minun syleilyssäni.

”Eeva…”
”Niin?”
”Mä oon tosi rakastunut.”

Hän tietää aina, milloin kohdistaa kaikki valonsäteensä minuun. Otan Maikin pitkät sormet omiini, suukotan kylmiä rystysiä yksitellen. Suljen silmäni.
”Mäkin”, kuiskaan hiljaa. Tällaisina hetkinä sanat karkaavat minulta.
”Oot niin söpö, kun takeltelet.”
”Ä-äh…”
”Juuri noin. Ihana.”

Kikattaen Maikki painaa huulensa omilleni, silittää minua leuasta ja painuu lempeänä päälleni. Hänen linnunluinen kehonsa tuntuu hennolta ja silti niin pehmeän vaativalta omaani vasten. Maikin tapa suudella on intiimimpi kuin yhdenkään koskaan tuntemani miehen. Hän ottaa minusta kiinni ja vetää mukanaan pohjaan.

”Muru, mennäänkö tänään illalla ulos syömään?”
Rinnassani läikkyy valo joka kerralla, kun hän kutsuu minua hellittelynimillä.
”Mennään vaan. Minne haluat? Tarjoan kyllä.”
”Etkä tarjoa.”
”No sitten terapiaa ilmaiseksi.”
”Rakas, ei käy.”
”Sitten tarjoan.”
”Oot kauhea.”
”Ansaitset sen, kulta.”

Tyttö kikattaa minun kutsuessani häntä kullaksi. Silmiin syttyy lempeä tuli, joka saa hänet painautumaan uudelleen suudeltavaksi. Meidän iltamme on viipyilevä ja hellä, meiltä kestää tuntikausia pukea yllemme kunnolla ja siirtyä illastamaan. Maikilla on pelkkä pitsinen musta toppi ja sen alla verkkopaita. Housuissa on reikiä. Kylmyydestä huolimatta hän tahtoo laittaa asun. Minä sen sijaan ahtaudun kaksi vuotta vanhaan avonaisempaan tummansiniseen paitaan, joka on aavistuksen tiukka, mutta korostaa kauneimpia puoliani. Maikkia asuvalinta ilahduttaa, hän tuijottaa minua ikkunapöydässä herkeämättä.

Ilta ehtii pitkälle, ehdimme tilata ruoat, kun Maikki jäätyy kesken lauseen. Ojennan kättäni, sipaisen hellästi hänen rannettaan, mutta hän ei reagoi vaan tuijottaa lamaantuneena eteensä.
”Maikki? Kulta? Mikä tuli?”
Vilkaisen ulos. Ihmisiä kävelee satunnaisesti ohi, katulamput ovat jo syttyneet ja piirtävät lumihiutaleista hehkuvia. En erota tuttuja kasvoja ihmisten seasta.

”Ei mitään”, Maikki sanoo kuivalla, hiljaisella äänellä. Jatkan tytön käden sivelemistä, mutta tämä ei reagoi.
”Onko kaikki hyvin? Menikö joku vanha tuttu tästä ohi?”
Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat painaneet Maikkia alas, kun hän oli vasta taimi, liian pieni ymmärtämään, miksi toiset halusivat rikkoa. Kyseessä on pakko olla kiusaaja. Maikki ravistelee hartioitaan, pudistaa nopeasti päätään. Sitten hän kohtaa hymyillen katseeni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos pitäisimme nyt terapiaistuntoa, tietäisin, mitä kirjoittaisin vihkoon. Maikki on kehittynyt itsensä kokoamisessa, regressio ei synny enää yhtä nopeasti.

Tyttö jää yöksi. Kaiken aikaa hän on niin kiinni minussa, että olen pakahtua siitä tunteesta, jonka hänen läheisyytensä minussa aiheuttaa. Tämä tyttö on täysin vapaaehtoisesti tässä, yli kaksikymmentä vuotta itseään vanhemman naisen kyljessä kiinni. En ajattele enää suhdettani häneen terapeuttina. Minä en koskaan halua päästää irti tästä ihmeellisestä tytöstä, jonka silmien pohjassa läikkyy. Otan Maikin tiukemmin kainalooni sohvalle, kiedon käteni hänen vyötäisilleen ja painan pehmeitä suudelmia tytön niskaan. Minä rakastan häntä.

*

Kun Maikki ei ilmesty terapiaan koko viikkona tai vastaa viesteihini, minä pelkään, että tyttö on tehnyt itselleen jotakin. Kierrän hänen talonsa ohi, en uskalla koputtaa ovea, sillä nelikymppisen terapeutin suhde asiakkaaseensa ei ole asia, jota edes hänen vanhempansa voisivat niin vain niellä. Erotan normaaleja elon merkkejä keittiössä. Ei Maikkia.

22.15 Rakas, onko sulla kaikki hyvin? Ei tarvitse muuta kuin reagoida tähän viestiin. Haluan tietää, että olet hengissä.

22.53 Maikki kulta, mä pyydän. Olen susta tosi huolissani. Mikä on?

Yritän lukea kirjaa myöhään yölle. Kun puhelin kilahtaa kahdentoista jälkeen, olen miltei itkeä onnesta.

00.12 Mä tuun sinne.

Ovelleni saapuu pelkkään kevyeen takkiin sonnustautunut tyttö, joka ei halaa minua, kun yritän kietoa käteni hänen ympärilleen. Maikki katsoo minua silmiin, enkä ole koskaan nähnyt sellaista katsetta hänen silmissään.

”Maikki? Rakas?”
”Miten vitussa sä saatoit.”
”Kulta?”
”Miten VITUSSA sä SAATOIT!”

Tyttö huutaa niin lujaa, että säpsähdän. Hän kävelee peremmälle eteiseen ja päästää myrskynsä valloilleen. Eteisen maljakko kaatuu ja hylly on miltei sortua, kun hän hakkaa seinää pienillä nyrkeillään.

”Maikki, mitä on tapahtunut?”
”Ai sä kysyt multa, mitä on tapahtunut? Mitä vittua sä teit? Eeva, mitä vittua sä teit!”
Yritän mennä lähemmäs tyttöä, mutta hänen kehonsa muodostaa muurin. Silmien lämpö on muuttunut polttavaksi, nämä lieskat viestittävät, että lähelle ei saa tulla.
”Mä en nyt ymmärrä yhtään. Rauhoitutaanko? Saat olla vihainen, mutta en rakas ymmärrä, mistä me nyt puhutaan.”

Kylmä tunne vatsanpohjassani on eri mieltä. Se tietää jo. Se ei tarvitse sanoja tietääkseen. Maikin ilme hurjistuu entisestään.
”Sä et voi olla vittu tosissasi. Älä puhu mulle enempää paskaa! I’m full of it! Nyt et voi puhua itseäs ulos tästä.”
”Maikki rakas.”
”Älä yritä, mä en osta tota. En tajua, miten sä voit olla noin kaksnaamanen manipuloiva psykopaatti, mikä vittu sulla on hätänä, miten vitussa sä saat vielä olla sun duunissa!”

Sanat rävähtävät vasten kasvojani. Kavahdan askeleen taaksepäin, otan tukea seinästä. Maailma tärisee. Asiat, jotka tiesin saapuviksi, ovat tässä, vaativat viimein tulla valoon.

”Mun eksä kertoi kaiken. Miten vitussa sä saatoit? Toi on sairasta.”
Postilaatikko. Potilastiedot. Suuta kuivaa, oksettaa. Kaikki se työ, jonka tein löytääkseni pojan osoitteen.
”Se tajusi vetää viivat yhteen, kun se näki meidät silloin yhtenä iltana ravintolassa yhdessä. Ymmärsi, että sä olit se, joka oli jakanut mun fucking potilastiedot sille. Mihin vittuun sä sillä pyrit, siihenkö, että se jättäisi mut, kun sieltä paljastuisi kaikki se kuona, jonka mä olin siltä päättänyt vielä piilottaa? Kuka tekee tollasta!”

En tiennyt, että se toimisi. Siinä oli riskinsä. Oli aina mahdollisuus, että poika olisikin rakastunut haavoittuvaiseen ja herkkään Maikkiin yhä vain lisää. En pysty katsomaan tyttöä silmiin. En kestä nähdä suurten silmien pohjista sitä, millainen minä todella olen.

”En tahdo sun selityksiä. Mikään, mitä sä voit sanoa, ei pelasta tätä enää. Mutta yhden jutun mä kyllä haluan tietää. Mikä sulla on hätänä?”
Nieleskelen. Kohtaan ensimmäistä kertaa tytön silmät. Ne eivät anna armoa, niiden katsen alta ei voi paeta. Olen pienempi kuin koskaan.
”Mikä vittu ajaa ihmisen tekemään tuollaista? Toi on rikos ja sä tiedät sen. Ootko sä vaan ihan jumalattoman puutteessa, vai mikä sulla on hätänä?”
Jokaisen sanan myötä olen vain vähemmän. Minussa ei ole tarttumapintaa, en saa itsestäni kiinni. Nieleskelen kyyneliä, ne odottavat hetkeään sisälläni ja kaihertavat.
”E-en mä…” En tarkoittanut? Tarkoitinpas. Tahdoin heidän eroavan. Tahdoin Maikin pehmeän pörröisen pään rintaani vasten. Halusin, että hän hymyilee vain minulle eikä enää koskan mainitsisi poikaystävää.

Maikki pudistelee hurjasti päätään. Hän kävelee ovelle eikä vieläkään tee elettäkään antaakseen minun koskettaa häntä. Jos hänessä on rahtustakaan lämpöä minua kohtaan, se sekoittuu kuvotukseen ja sääliin. 

”Odota… Hei, Maikki rakas. Mä en tarkoittanut…”
”Ai et? Miten se ilmenee? Miten sä kuvittelit, että mä otan tän, kun tää selviäisi? Olit niin varma itsestäsi, niinkö. Että rakastun suhun ja kaikki menee ku elokuvissa.”
”Älä… Pyydän.”
”Sulla ei ole oikeutta. Oot ihan vitun psykopaatti, kun voit tehdä tollaisia juttuja.”
”Mä pyydän…”
”Älä tuu yhtään lähemmäs. Tajuatko sä, että tosta vois tehdä poliisille ilmoituksen? Mun potilastietojen ei koskaan pitäs päätyä yhtään mihinkään. Uskomatonta, että mä olen jakanut elämäni tän ajan tollasen hullun ämmän kanssa.”

Maikki on jo ovella. En voi koskettaa. En vain voi.
”Rakastan sua”, sanon äänellä, joka on jo särkynyt. Maikki katsoo kuin ei olisi koskaan tuntenutkaan minua ja sulkee oven perässään.

Jalkani eivät kanna.
Kun annan kerran itseni itkeä, aalto pyyhkii minut mennessään.

*

Viikko.

Toinen. 

Kolmas.

Ajalla ei ole merkitystä. Vanhempani soittavat lankapuhelimellaan hämmentyneitä puheluita. He luulevat minun olevan sairas. Niinhän minä olenkin. Maikin sanat kaikuvat joka ilta tämän asunnon huoneissa. Psykopaatti. On hänen ikäiselleen tyypillistä pudotella sellaisia sanoja niin kevyesti. Minä en ottaisi niitä tosissani kenen tahansa muun suusta, mutta Maikki on oikeassa. Minussa on jotain pahasti pielessä. Minä halusin, että poika jättää Maikin tietäessään, mitä kaikkea tyttö on hänestä puhunut ja jättänyt kertomatta.

Ja silti. Maikin pehmeät huulet niskassani aamuisin. Tytön lempeä hymy, kun hän kiepsahti päälleni ja painoi suudelmiaan joka paikkaan. Maikin napakat kommentit TV-sarjoista. Tytön tapa halata minua takaa päin minun laittaessani ruokaa.

Kyynelille ei tule loppua, jos ajattelenkin häntä. Minulla ei ole syytä. Ei ainuttakaan syytä, jolla oikeuttaisin sen, mitä tein. Ja silti minä haluan vielä selittää. Ajatus kehkeytyy rinnassani kaikkina niinä päivinä, joina pakotan itseni töihin. Osaan toimia parhaiten tällaisena. Töissä ei ole enää mitään minulle itselleni. Maikki ei tule. Ne ovat vain töitä. Ajatukseni pysyvät kasassa. Saan viimein muodostettua sanoja, jotka haluan ojentaa Maikille.

Minä kirjoitan hänelle kirjeen. Istun yöllä työpöydän ääressä ja itken. Kirjoitan kaiken, mitä sydämessäni vielä on jäljellä. Kirjoitan hetkistä, jotka sain viettää Maikin kanssa. Vuosista, jotka olen viettänyt yksin, koska tämän ikäiselle naiselle ei löydy vakituista ottajaa, ei varsinkaan queer-naisten keskuudesta. Minulla on ikäni ollut vain lyhytkestoisia miesystäviä, ja heistä pitkäaikaisin jätti minut, kun ulkomuotoni ei enää miellyttänyt häntä. Se tuntuu elokuvakliseeltä, kun kirjoitan sen alas kirjeeseen.

En tiedä, kauanko olen pitänyt naisista. Kenties aina. En ollut se tyttö, joka olisi vilkuillut salaa muita pukukopeilla ja haaveillut jostakin, jota en voinut saada. Tiesin paikkani. Olin klassinen luokan pyöreä tyttö, joka ei pärjännyt ulkonäöllä saati hauskuudella. Tiesin kyllä, mitä tunsin toisista tytöistä, mutta en koskaan kohdannut sitä. Ajatus jäi vellomaan taustalle, elämä vei toiseen suuntaan. En saattanut myöntää itselleni, että nainen oli kaikki, mitä tahdoin. En ennen kuin valo rävähti eteeni ja vaati tulla huomatuksi. Maikkia ei voinut sivuuttaa. Hänen olemuksensa vaati tulla huomatuksi, kaikki hänessä huusi minulle kielellä, jota en tiennyt osaavani.

Sen ja paljon enemmän vuodatan kirjeeseen. Tiedän kirjeen olevan pelkkä epätoivoinen keino tavoittaa tyttö vielä kerran. Maikin ilmeestä huokui aito kuvotus. Hän on oikeassa. Kuka tekee tällaista? En aio jäädä siihen kiinni, omaan inhooni itseni edessä. Kannan vastuun.

Vien kirjeen suoraan hänen kotinsa ovelle. Koputan oveen, kannan itseni, teen tämän omilla kasvoillani toisin kuten kaiken ennen sitä. Oven avaava mies on juuri sellainen kuin aina ikkunasta katsoessakin. Pitkä ja parrakas. Parrankin takaa on helppoa sanoa, että miehessä on samaa kuin tyttäressään.

”Maikin terapeutti?” mies kysyy tervehdittyään. Nyökkään kohteliaasti.
”Minä tulin tuomaan Maikille tämän. Muuta minulla ei ole. Sano Maikille, että olen pahoillani.”
Miehen ilme käy vain hämmentyneemmäksi.
”Maikki ei ole käynyt terapiassa moneen viikkoon. Onko jotain sattunut?”
Olen pitkään hiljaa.
”Olen pahoillani.”

Sanon miehelle vastahakoiset hyvästit ja jätän hänet ihmettelemään tilannetta. Maikki-raukka. Tyttö joutuisi selittelemään niin paljon, jos vain suinkin pystyy. En tiedä, missä mielentilassa hän on. Ehkä hän on jo palannut takaisin siihen arkeen, joka hänellä oli ennen suhdekokeilua kaksi kertaa ikäisensä terapeutin kanssa. Kenties poikaystävä on palannut nyt, kun totuus on paljastunut. 

Kyyneleet nousevat vasta kotona. On mahdollista, etten kuule Maikista enää koskaan suoraan. Tyttö lipuu otteestani, ja minä annan sen tapahtua, koska minulla ei ole oikeutta muuhunkaan. Juuri nyt osaan vain uhriutua. Terapeutti aivoissani on rikki, en osaa terapioida itse itseäni. Tahdon vain kuulla tytön naurun, mutta en halua hänen nauravan kenenkään muun kanssa. En voi olla hänelle se, mitä hän ansaitsee. Tahdon vain kahlita hänet.

Kuluu päiviä ilman, että ajattelen mitään. Kun ovikelloni soi, en vieläkään ajattele mitään. Ainutkaan ajatus ei käy päässäni, kun avaan oven. Kehoni lamaantuu ennen kuin tietoisuuteni ehtii rekisteröidä tutut kasvot. Maikki pamauttaa oven kiinni perässään, painautuu täydellä voimallaan minua vasten ja suutelee.

Ei lyö.
Ei huuda.

Suutelee.

Huulet etsiytyvät ahnaasti omiani vasten, kädet kietoutuvat niskaani ja harovat hiuksiani.
”Maikki”, minä henkäisen suudelmien välissä, ”Maikki, mä en…”
Maikki malttaa hädin tuskin irrottautua, ja kun hän tekee niin, hän nappaa minua lujaa kädestä ja kiskoo mukanaan. Hentoraajainen tyttö työntää minut täydellä voimallaan sänkyyn ja asettuu lujasti päälleni.
”Maikki rakas, mä en…”

Minä tunnen, kuinka yksi pieni osa kerrallaan minä hajoan. Yhdestä pienestä nytkähdyksestä lähtee kokonainen aaltojen sarja, joka peittää minut alleen. Käperryn aivan pieneksi enkä ymmärrä enää mitään. Maikin energia täyttää koko tilan, olen äänetön sen edessä.

”Eeva, mä rakastan sua.” Tuttu, pehmeä ääni.
”Mä en pysty tähän”, kuiskaan. En saa happea. ”Maikki… mitä sä…”
Pitäisi osata sanoa, että tyttöhän vihaa minua. Oikeutetusti. Pitäisi pyytää anteeksi, vaikka pyysin jo tuhannesti kirjeessä. Pitäisi osata sanoa, että en odottanut enää koskaan näkeväni häntä.
”Mä rakastan sua”, Maikki kuiskaa ääni halusta väristen, ”ja mä haluan sut aina. Kaikesta huolimatta.”
”En ymmärrä.”

Maikki painuu tiukemmin minun päälleni ja hivuttaa kättään paitani alle. Hänen katseensa ei jätä minulle muuta vaihtoehtoja, kaikki hänessä vyöryy intohimona päälleni. Maikin huulet ovat jo kaulallani. Kaikki kääntyy ympäri. Suudelmat tihenevät, annan niille luvan. En ymmärrä, mitä tapahtuu, en käsitä, kuinka tyttö on tässä, mutta tilanne etenee niin kiihkeästi, etten voi saati tahdo estellä.

Vasta, kun tyttö makaa paljaana ja tärisevänä minua vasten, yritän ymmärtää, mitä juuri tapahtui. Maikki on sulkenut silmänsä ja kietoutunut tiukasti minua vasten. En uskalla silittää enkä suudella, vaikka olemme juuri tehneet kaiken ja enemmänkin.

”Maikki”, minä kuiskaan. Kysymykset eivät tule. Niille ei ole sanoja, sittenkään.
”Mä luin sun kirjeen. Kuvittelin lukevani sen pelkästään, koska olin niin raivoissani, mutta sä…” Maikki painaa päänsä tiukemmin olkaani vasten. ”En mä tiedä. Mä olin jo ehtinyt rakastua suhun. En mä voi lukea tuollaisia juttuja ilman, että haluan vaan rutistaa sua. En oo antanut anteeksi vielä. Oon ollut tosi, tosi vihainen, ja silti mä rakastan sua, kai mä olen idiootti sitten, voit vaikka analysoida tätä sun terapeutinaivoilla.”
”Olen niin pahoillani.”
Maikki on hetken hiljaa.
”Oon iloinen, että sanot sen suoraan. Mä olin rehellisesti varmaan järkyttyneempi kuin koskaan, kun sain tietää. En vaan voinut käsittää, miten kaikista ihmisistä…”
”Se ei ollut oikein. Mä halusin vain…”

Tunnen oloni pieneksi tytöksi, joka yrittää selittää, miksi on pihistänyt isän kolikoita. En uskalla avata silmiäni, tuudittaudun Maikin kehon lempeään lämpöön. Maikin toinen käsi silittelee rintakehääni.

”Doctor, heal yourself”, Maikki hymähtää. ”Ne sun kertomat jutut siinä kirjeessä oli aika hurjia. Mä en tiennyt, että sä olet noin yksinäinen. Sun pitäis todellakin miettiä sun kiintymyssuhdetta.”
”Niin olen miettinytkin. Etenkin nyt… En ole kunnossa. En halua jakaa sua kenenkään kanssa nyt, kun oon saanut sut. Pelotan itseäni.”
”Voi kulta.”

Maikki kiepsahtaa päälleni ja ottaa kasvoni käsiinsä.
”Mä olen valmis käymään tän taistelun sun kanssa, jos sä sitoudut siihen. Meillä on helvetillinen sotku tässä käsillä.”
”En voi ymmärtää, miten olet mulle noin hyvä.”
”En ihan täysin ymmärrä minäkään, mutta tässä sitä ollaan. Enkä mä ole hyvä, mä sanoin sulle kiukkupäissäni ihan hirveitä asioita.”
Kyyneleet nousevat jälleen silmiin ilman lupaa.
”Oon pahoillani”, Maikki kuiskaa ja suukottaa minua suoraan suulle.
”Mä… Mä olen aina tiennyt, että mussa on jotain vikaa”, soperran pienen tytön äänellä, ”oli vain oikein, että sanoit sen suoraan. Eivät normaalit ihmiset tee tällaisia asioita. Asiakkaani eivät toimi näin. Minä toimin…”
”Sun pitää olla armollisempi itsellesi. Mä en ollut tajunnut, että sulla on ollut näin hankalaa kiintymyssuhteiden ja yksinäisyyden kanssa. Kunpa olisin tiennyt. Mä sanoin sulle tosi pahasti. Anna anteeksi. En todellakaan näe sua sillä tavalla. Sussa ei ole mitään vikaa.”

Kyyneleet valuvat vuolaina kasvoilleni. Maikki silittää niistä jokaista. Tytön silmissä asuva hellyys tekee minusta aivan pienen.
”Sussa ei ole mitään vikaa. Mä en tuomitse sua. En pysty vielä antamaan anteeksi sitä, mitä sä teit, eikä se todellakaan ollut oikein, mutta mä haluan ymmärtää sua.”
”Entä sinun eksäsi? Onko hän…”
”Me saatiin sovittua asiat meidän välillä. Se oli tosi vihainen, kun tajusi. Mutta sille puhuminen sai mut näkemään, miten paljon rakastan sua jo nyt. Se huomasi sen ennen mua, hah. Se vaan sanoi, että mun puheesta kuuli kauas, että kaikesta huolimatta mä oon jo valinnut olla sun kanssa. Se ei ehkä ihan ymmärtänyt, miksi.”
”En voi syyttää häntä siitä…”
”Jos haluat, voisi olla ihan hyvä joskus tavata kolmistaan.”
”E-en tiedä pystynkö siihen. Mä kirjaimellisesti erotin teidät kaksi.”
”Juuri siksi siitä voisi olla kehittävää puhua yhdessä.”

Vedän syvään henkeä. Painan hetkeksi silmäni kiinni ja tunnen, kuinka Maikki painaa kevyitä suudelmia suljetuille luomilleni. Kaiken tämän hyvän hän on valmis antamaan minulle. En saa pilata sitä jäämällä kiinni siihen, mikä minussa on vielä kesken.

”Saanko olla vielä keskeneräinen?” Haluatko minut silti?
Maikin katse on hellempi kuin koskaan.
”Saat”, hän kuiskaa pehmeästi. ”Aina saa olla kesken. Sitähän sinäkin sanot asiakkaillesi.”
”Haluatko sinä Maikki käydä terapian loppuun?”
Tyttö nyökkää.
”Tämä on aika absurdia, mutta niinhän kaikki aina on. Mä kuitenkin haluan olla nyt tässä sun kanssa. Käsitellään asioita yhdessä. Ihan omaan tahtiin.”
”Maikki…” Kyyneliä virtaa yhä. ”Sille, mitä sä merkitset mulle, ei ole sanoja.”

Saan tytön nauramaan. Hänen naurunsa on minun lääkkeeni, elän siitä, hengitän sitä.
”Voi sun kanssasi.” Maikki suukottaa minua jälleen. ”Me selvitään kaikesta, eikö niin? Sä et ole enää yksin. Mä olen sun kanssasi tässä, täysin vapaasta tahdostani. Sun ei tarvitse pakottaa tai houkutella mua mihinkään. Oon tässä näin.”
Niin oletkin. Vielä kaiken jälkeenkin.

Minä kiedon tytön lähemmäs itseäni ja päätän uskoa hyvään.