Veljen siipi on rispaantunut kärjestä. Pörröllään olevat sulat repsottavat, katse silmissä on lasittunut tuijottamaan jonnekin, jonne omat aistini eivät pääse. Ilmeessä on samaa haavoittunutta sulkeutuvaisuutta kuin jo lapsena. Sama pieni lintu, joka istuu hiljaisessa kyyryssä ja peittää hienoisen tärinänsä pitämällä siipensä tiukassa sumpussa.
”Judas”, kuiskaan isoveljen nimen. Saan vastaukseksi saman syvän huokauksen kuten aina siihenkin saakka. Judas ei tee elettäkään noteeratakseen saapumiseni. Istuudun hänen viereensä puun paksulle rungolle, silitän sen pintaa maadoittakseni itseni hetkeen. Tämä puu on kasvanut tässä aina, nähnyt kaikki ne kymmenet vuodet, joka me ja esi-isämme ovat täällä kulkeneet. Minä ja Judas tapasimme kiivetä tänne lapsina rukoilemaan Solarindranaa. Joskus tiesin, että veli rukoili jotakin muutakin, jotain, jonka hänen hidastetut eleensä ja rukousmantrojensa rytmi paljastivat. En koskaan kysynyt. Nyt tiedän paremmin.
”Judas.”
Toisto auttaa. Veli säpsähtää hivenen, hetken näen hänessä säikähtäneen pikkulinnun, joka painoi päänsä syliini ja kuunteli yön laulua. Minun pieni isoveljeni. Hän ei koskaan kasvanut sellaiseksi kuin suoraselkäiset kylmiä käskyjä jakavat linnut; hän säilytti tähtien laulun sydämessään. Sellaisena minä hänet yhä näen. Ryhdikkään ja suoran olemuksen alla on yhä sama pieni linnunsydän, jonka lempeys ei ole haalistunut päivääkään.
”Malva.” Hymy on pelkkä aavistus, mutta se riittää, siihen takerrun. Minulla on paljon, mitä voisin sanoa, mutta sanat saisivat veljen käpertymään kokoon. Ne eivät sovi meille, eivät ole koskaan sopineet. Katson Judasta pitkään. Me emme oikeastaan koskaan ole muistuttaneet toisiamme juurikaan. Vain punaiset hiuksemme paljastavat meidän olevan sisaruksia. Veljen piirteissä on sanoinkuvaamatonta herkkyyttä. Mustia sulkia punaisten hiusten seassa, hopeisina hehkuvat silmät, joiden suru ei koskaan lähtenyt. En ole koskaan nähnyt isoveljen silmien hymyilevän.
Me vain istumme yön laskeutuessa yllemme, kietoessa meidät pehmeään peittoomme. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Vien käden hellästi hänen omalleen, kosketan vain kämmenselkää, sillä muuhun minulla ei ole oikeutta. Kaikki tämä on vain tässä, pienen hetken aivan pieneksi käpertyneenä. Maailma on hetken hiljaa ja sallii meidän hengittää yötä. Suljen silmäni ja painan pääni isoveljen olalle ja tiedän, että juuri nyt se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti