Leimuavanpunainen taivas, kaukaa soiva kumea kello. Sellaisena minä sen muistan, hetken, jona tuntemamme maailma repesi. Linnan käytävillä juoksevat sotilaat, kaatuvat vaasit ja ilmassa leijuvat irtosulat. Jähmettynyt äiti, joka ei katso minuun, vaikka katseeni etsii hänestä pelastusta. Tuli heijastuu äidin kasvoilta, ilmeessä on jotakin lopullista. Särkyneisyys, joka asettuu ylpeisiin piirteisiin, tulee jäädäkseen. Lapsikin tunnistaa, milloin kunnialta kalutaan pohja.
”Minar. Tule. Ei ole aikaa.” Isoäidin syvä ääni. Korut hänen kaulallaan kiiltävät liekkejä vasten. ”Minar. Pitää mennä.”
”Minne me menemme?”
Isoäidin ilme on vakavampi kuin silloin, kun kierrämme vanhoilla muistomerkeillä ja silitämme Solarindranan patsaita. Isoäidillä on aina silloin tietty ilme. Se ilme, jolla kerrotaan asioista, jotka muodostavat historiamme. Mutta entä nyt? Mihin osaan historiaa tuli ja sinkoilevat sotilaat sijoittuvat?
”Meidän täytyy jättää palatsi.”
”Jättää palatsi?”
”Tule, lintuseni, meidän on mentävä.”
”E-en jaksa vielä lentää niin pitkälle.”
”Olen kanssasi. En jätä sinua.”
”Entä äiti?”
Isoäidin kasvojen ilmeettömyys kertoo minulle kaiken ennen sanoja.
”Äiti tulee perässä.”
Isoäiti ei katso minuun. Tällaisena minä hänet tulen muistamaan. Tulen hehku heijastuneena hänen koruistaan ja silmistään. Katson hetken lamaantuneena hänen oranssin asunsa kirjailuja. Koko sukumme tarinan voisi lukea pelkästään isoäidin ulkomuodosta. Korut hiuksissa, kirjailut vaatteissa. Kaikki ne ilmentävät samaa tarinaa, samaa perinnettä, jota äitini ja minä jatkavat.
”Isoäiti”, kuiskaan, kun hän ottaa minut siipiensä alle suojaan. Jossain räjähtää. Sydämeni ei lakkaa läpättämästä. ”Isoäiti, mitä, jos tämä on viimeinen päivä, kun el Ennain suku on olemassa?”
Tuli syttyy isoäidin silmiin. Aiempi kireys kasvoilla on poissa, sen täyttää ylpeys. Hymy, josta saan voimaa.
”Minä en koskaan anna meidän hiipua”, isoäiti kuiskaa. Hänen kätensä etsiytyvät vaatteidensa sekaan, etsivät kerrosten alta jotakin. Erotan kämmenellä riipuksen, jonka sävy muistuttaa minua Mirandorin kirkkaista turkooseista vesistä ja kasveista.
”Minar, minä tahdon sinun saavan tämän.”
Hän asettaa korun kämmenelleni ja sulkee käteni. Katson liekkejä hänen silmissään ja tiedän, että en unohtaisi koskaan, miltä hän näyttää tänä päivänä.
”El Ennain suku ei hiivu niin kauan, kun sinä olet olemassa, mutta muista, että et voi yksin kantaa historiaa harteillasi. Minä en koskaan tahdo olla sinulle muisto, joka on pelkkä taakka.”
En osaa sanoa mitään. Liekit isoäidin takana nuolevat jo kattoa. Isoäidin siipi ei hievahdakaan, hän ei anna pelon saavuttaa minua.
”Mennään, Minar.”
Siipeni värisevät. Isoäidin siipi suojaa minua katsomasta ympärilleni. Ymmärrän sen merkityksen vasta myöhemmin.
Lapsen ei tarvitse katsoa, kuinka lapsuus palaa tuhkaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti