Naputan sormiani vasten pulpettia. Tunti ei ole vielä alkanut, muut
tytöt eivät vilkuile suuntaani. Hyvä. Otan paperin ja piirtelen
sen reunaan suttuisia kukkasia niin kauan, että opettaja tulee
luokkaan. Syksystä asti ollut matematiikanopettaja on pitkä ja
tummatukkainen, hänessä on ripaus nuoren pojan innostusta. Hän
haroo tukkaansa ja naureskelee, mutta on samalla asiantunteva ja
tehokas työssään. Me kaikki tiedämme, että hän on valmistunut
viimevuonna ja on vielä tuore opettaja, mutta siihen nähden hän on
saavuttanut jo huikean suosion.
Muut
tytöt ovat aina aivan hiljaa, kun hän opettaa. Moni kutsuu häntä
rohkeasti etunimeltä, mutta minulle hän on vain opettaja. Hänen
etunimensä on Toni, mutta sen ajatteleminen tuntuu jotenkin
laittomalta, liian arkiselta ja tutulta.
Opettajan
luokassa istun aina keskellä. Sellaiseen paikkaan ei kiinnitetä
huomiota. Veera ja Milja eivät ikinä istu keskelle. Ei siksi, että
minä istun siinä, vaan lähinnä voidakseen mennä luokan taakse
tuijottamaan läppäreitään. Aivan kuin opettaja ei muka huomaisi
sitä. He ovat silti kiinnostuneempia tuijottamaan ruutujaan kuin
minun rasvaista niskaani, ja se riittää minulle.
Opettaja
on kova kysymään meiltä oppilailta vastauksia suoraan
varoittamatta. Se on hänen tapansa testata, olemmeko hereillä. Minä
osaan vastauksen suurimpaan osaan kysymyksistä, mutta en ole se,
joka saa olla äänessä. Kun opettaja kysyy minulta, suuni on vahaa,
en saa henkeä.
Vasta
jälkikäteen tajuan, että minun on täytynyt jättää vastaamatta.
Opettaja jää katsomaan perääni, hän tekee sitä usein.
Tuijottaa, mutta ei samalla tavalla kuin Veera ja Milja, vaan
pelkästään tavalla, joka yrittää tunnistaa ongelmaa. Haluaisin
pahoitella. Jos tietäisin, mikä ongelmani on, olisin kirjoittanut
sen jonnekin näkyville, josta kaikki voisivat sen aina tarkistaa.
Sitten jokaisen ei tarvitsisi erikseen ihmetellä sitä kohdatessaan
minut.
”Kukka.”
Opettajan
sanomana nimeni ei kuulosta todelliselta. Sen sointi on kauniimpi
kuin omassa suussani. Minä en ole koskaan muistuttanut vähääkään
nimeäni, ja usein pohdin, mahtoiko nimi olla ironinen ennustus.
”Niin?”
”Onko
kaikki hyvin?”
En
tiedä, osaanko hymyillä riittävän uskottavaa kumista hymyä
opettajalle.
”On.”
”Tiedätkö,
Kukka… Voitko laittaa sen oven kiinni?” Opettaja viittoo minua
sulkemaan luokan oven. ”Olen vähän miettinyt.”
”Ai
jaa?”
”Olet
vaikuttanut hieman vaisulta viimeaikoina. Onko kaikki varmasti
hyvin?”
”On,
on. Kiitti.”
Mietin
Veeraa ja Miljaa, joiden on täytynyt nähdä minun jäävän tänne
kahdestaan opettajan kanssa. Suussa maistuu sappi, jalat tahtoisivat
jo johdattaa minut pois. Minne tahansa. Turvaa ei ole, olisi naiivia
ajatella niin, mutta pois pitää päästä.
”Kukka?”
Säpsähdän
niin, että opettaja näkee sen. En saa reaktioitani enää kuriin,
paniikki tempoo sisälläni jo. Tämä on ensimmäinen kerta sitten
yläasteen, kun se karkaa minusta niin, että joku todella näkee
sen. Mielessäni välkkyy kuvia vertaissovittelijoiden tekaistusta
empatiasta heidän silmissään. Luokanohjaajan keinottomuus sen
edessä, kun tärvellyt tavarat voi aina korvata, mutta entä
itsetunto, entä kaikki se kivulla rakennettu.
”Istu
vaan rauhassa alas.”
Hymyni
on epäonnistunut. Näen sen opettajan ilmeestä.
”Opettaja…”
”Sano
vaan Toniksi, niin kaikki sanovat.”
En
osaa vastata siihen mitään. Ei kukaan opettaja näyttäydy minulle
ihmisenä, jota voi noin vain kutsua tuttavallisesti etunimeltä
kuten ketä tahansa. Opettaja pysyttelee turvallisen etäisyyden
päässä ja vain katsoo minuun tyynesti. Istun pulpetin päällä
enkä puhu mitään. Katson vain vuoroin käsiäni, vuoroin
opettajaa, ja viimein ymmärrän, että hätää ei ole. Mies ei
kyselisi mitään. Saan hymyn takaisin kasvoilleni, ja tällä kertaa
se on uskottavampi naamio.
”Kiitos.”
”Kukka…
Saat aina puhua mulle. Kenelle tahansa täällä. Muista se.”
”Kiitos.”
Nyökkään ja nousen ylös. Kävelen luokasta, katseeni on
hysteerisen eläimen. Se ei vaistoa ketään lähettyvillä, mutta se
ei vielä tarkoita mitään. Edes kaduilla se ei rauhoitu. Sydän
lakkaa hakkaamasta rintaani vasta, kun oman huoneeni ovi on
sulkeutunut. Tuijotan puhelimeni näyttöä, jonka toinen kulma on
vieläkin korjaamatta. Muistan yhä, miltä sora tuntuu vasten
poskea. Yksi hajonnut näyttö ei haittaa. Sen voi korjata. Tiedän,
että en tee niin, mutta sen mahdollisuus on silti olemassa. Istuudun
vaaleanlilalle päiväpeitolleni ja otan käteeni ensimmäisen
romaanin, jonka näen yöpöydälläni. Vedän syvään henkeä ja
sukellan.
Opettaja
jatkaa perääni kyselemistä seuraavilla viikoillakin. Yritän olla
viemättä liikaa huomiota, sillä Veera ja Milja ovat tarkkoja
huomaamaan sellaiset asiat. Auktoriteettien osoittama kiltteys
kostautuu aina.
En
tiedä, milloin alan kiinnittää opettajaan tarkemmin huomiota.
Hänen oma huolensa muodostaa kuplan ympärillemme. Sellaisen kuplan,
josta käsin hänen tarkastelemisestaan tulee helpompaa. Yllättäen
hän ei ole se komea nuori miesopettaja, josta moni kuiskii
pukukopeissa liikuntatunneilla, vaan ihminen, joka on hetkeksi
pysähtynyt katsomaan. Olin joskus hyvä kulissien kanssa, mutta
minusta on täytynyt tulla huonompi, sillä hän näkee sen.
Mitä enemmän opettaja minusta huolehtii, sitä hankalampaa minun on
ajatella hänestä vain opettajana. Hänestä tulee Toni. Toni kertoo
minulle satunnaisia asioita itsestään, tekee itsensä tutuksi. Hän
pitää hitaista sunnuntaiaamuista ja käy päivittäin pitkillä
lenkeillä. Toni kuulostaa tavanomaiselta
kaksikymmentäseitsemänvuotiaalta, joka asuu yksin ja nauttii
liikunnasta ja säännöllisistä arkirytmeistä. Silti hänen
tavassaan olla läsnä on jotakin kaikista poikkeavaa. Moni aikuinen
elämässäni on ollut samanlainen, osoittanut huolta, mutta silti
Toni tekee sen helläväraisemmin. Ikään kuin huomaamatta.
Ohimennen.
Veeralta
ja Miljalta kestää yllättävän pitkään pistää merkille
saamani huomio, vaikka tavallisesti he ovat ensimmäisenä
osoittamassa jokaisen muutoksen elämässäni. Uudet finnit
kasvoilla, uusi tapa pitää tukkaa kiinni. Uusi nurkka, jossa
sulautua massaan.
”Sulla
on uusi poikaystävä, vai?” Milja nauraa välitunnilla, jonka olen
viettänyt rauhassa tuijottaen matematiikan läksyjäni. Kirjoja ei
voi lukea lukion käytävillä, ainoastaan vessoissa, sillä niitä
en salli kenenkään katseen läpivalaista.
”En
tiedä, mistä sä puhut.” Yleensä minun ei kannattaisi sanoa
mitään, mutta tiedän, mitä tapahtuu, jos en sano. Tänään
minusta ei ole ottamaan vastaan kipua.
”Tonista,
tietty.”
Yskähdän.
”Anteeks?”
”Luuletko,
että me ei olle nähty, kuinka sä jo nussit sitä mielessäsi?
Tontsahan on ollut ihan lääpällään suhun, roikkuu sussa
kokoajan. Onkohan sillä joku läskifetissi?”
Veera
yhtyy Miljan raikuvaan nauruun. Seison hiljaa paikallani, tämä on
vielä pientä. Nyin hupparin helmaa alemmas, vaikka tiedän, että
he näkevät sen ja voivat myöhemmin käyttää sitä minua vastaan.
”Ehkä
pitää kertoa Juuditille ja Mallulle, että Tontsa tykkää vaan
läskeistä, niin ne ei turhaan mieti sitä joka tunti”, Veera
nauraa.
”Joo,
tai ehkä Kukan pitää jakaa niille sen dieetti.”
He
eivät yleensä jaksa sitä pitkään. Pelkkään ulkonäköön
puuttuminen on liian kuivaa, siinä ei ole heille mitään uutta.
Mutta Toni. Saan väristyksiä. Milja ja Veera jättävät asian
sikseen, mutta huomaan täriseväni hivenen vielä kotonakin. Toni ei
ole kohdannut minua koko päivänä, enkä pystyisi katsomaan häntä
silmiin juuri nyt.
Poikaystävä.
En
ole ajatellut Tonista sellaisia ajatuksia. Minä en ajattele
sellaista. Harmaa huppari ja collegehousut pitävät minut suojassa
siltä maailmalta, se ei ole minua varten. Miljan ja Veeran kommentit
hakkaavat silti sisälläni.
Olenko
sittenkin ajatellut Tonista jotakin? Ei se ole kiellettyä, moni
muukin tyttö on ajatellut. Mutta minä en ole sellainen. En ole osa
sitä maailmaa, jossa muita ihmisiä katsotaan ja toivotaan jotakin.
Minä en katso ihmisiä kahdesti, heidän katseensa saa ihoni
kihelmöimään. En ole koskaan haaveillut olevani yksi niistä,
jotka voivat jäädä S-Marketin kulmalle ja hymyillä juuri
ajokorttinsa saaneille pojille.
Toni
on aikuinen mies. Kaksissakymmenissä, mutta silti aikuinen mies. Se
rauhoittaa minua. Hän on lempeä ja huomaavainen eikä tahdo mitään
itselleen. Se on opettajissa parasta. Jos he kertovat jotakin
itsestään, otan sen hymyillen vastaan ja mietin sitä pitkään,
mutta mikään heidän asemassaan ei velvoita heitä tekemään niin.
Siksi pidän Tonista. Hän on hyvä minulle, koska hän välittää
opiskelijoistaan yksilöinä.
Mitä
enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin ymmärrän, että Toni on
ensimmäinen ihminen vuosiin, jota uskallan katsoa pitempään.
Yleensä katseeni vain pyyhkii ihmisten yli ja pakenee, mutta Tonin
kohdalla en tee niin. Minä katson häntä pitempään ja huomaan
pitäväni siitä, mitä näen. Tummat, kaarevat kulmat. Voimakkaat
poskipäät, hallitsevat. Hän olisi komea kenen tahansa mielestä,
mutta minusta etenkin hänen lempeytensä tekee hänen piirteistään
vastustamattomat.
Häpeä
ei tule aalloissa, se tulee paineella. Huomaan ajattelevani ensin
Tonia, sitten vasta Miljaa ja Veeraa. Minä häpäisen Tonin näillä
ajatuksilla. Sellaisilla, jotka ovat minulle vieraita ja epämukavia.
Pisteleviä. Entä, jos Milja ja Veera todella tietävät, mitä
ajattelen? Sittenhän Tonikin voisi nähdä sen minusta, eikä se
sovi, se ei käy. Toni on vain hyvä ihminen. Hän juttelee minulle,
koska hän on hyvä kaikille. Eivät lukion ensimmäisen luokan
opiskelijan hatarat tunteet saa tulla hänen tietoisuuteensa.
Sellaista on ja menee, hänen täytyy olla tottunut siihen, mutta
minun tunteeni ovat taakka. Minun kaltaiseni ei koskaan saisi
häpäistä niin hyvää miestä, vaikka hän takuulla osaisikin
ottaa sen hyvin. Silti. Minä pidän epämääräisen olemukseni
kaukana hänen loisteestaan.
Tonista
tulee yhä vain aktiivisempi osa kouluarkeani.
”Kukka!
Oletko sä menossa kotiin, vai onko sulla hypäri?”
”Kotiin.”
”Olisitko
sä tarvinnut kyytiä?”
”Ai?
No… En mä. Kiitos.” Hän saa minut nykyään hymyilemään.
Hänen on täytynyt huomata se, sillä hän hymyilee itsekin eri
tavalla takaisin.
”Oletko
varma? Olen lähdössä kohta.”
”Joo,
olen. Kiitos.”
”Okei.
Pidä huolta. Nähdäänhän me huomenna?”
”Joo,
mulla on mantsaa ja fysiikkaa iltapäivällä, vaikkei matikkaa
olekaan.”
”Noni,
hyvä juttu. Nähdään huomenna.”
”Huomiseen!”
Äiti
ei ole vielä kotona, joten tiedän, että kotona ei ole sipsiä.
Voisin odottaa äidin tuloa, mutta kaupassa käyminen veisi vain
muutaman minuutin. Käteni hikoavat, suuni kuivaa. En voi mennä
sinne. Kaupassa käyminen ei ole vaihtoehto. Jo kotimatka on liian
pitkä. Hengenahdistukseni yltyy. Ajattelen Tonin hymyä. Mies
haluaisi minun pystyvän siihen, vaikka hän ei tiedäkään mitään.
En koskaan kerro Tonille Miljasta ja Veerasta enkä mistään
muustakaan. Jos hän näkee, hän näkee, mutta yksikään sana ei
ole koskaan livahtanut minusta ulos.
Jo kaupan ovilla käteni tärisevät niin, etten pysty ajattelemaan
mitään muuta. Päätän tuijottaa pelkästään niitä, kunnes
löydän sipsit ja pääsen pikakassalle. Painelen täristen
kassalaitteen nappuloita ja vihaan sen monotonista naisääntä,
mutta en pysty keskittymään laittaakseni sen pois päältä.
”Ostatko
sä sulle ja poikaystävälle vähän snäkkiä?”
En
pysty nostamaan lompakkoa maksaakseni. Kaupan työntekijä valvoo
pistettä kauempana, itku kaihertaa jo silmiä.
”Vai
meinaatsä syödä noi kaikki itse?”
”Vittu,
tietty se syö ne itse, kato tota sen kaksaria.”
Käteni
eivät toimi. Kyyneliä ei tule, mutta mitään muutakaan ei tapahdu.
”Mikset
sä vittu vastaa? Missä se sun boyfriend nyt on? Ettekö ookaan
menossa treffeille?”
Tunnen,
kuinka Milja tunkeutuu lähemmäs, aivan liian lähelle. Makea
hajuvesi tukkii kaiken, en pysty toimimaan, en saa happea. Käteni
eivät liiku.
”Et
kai sä ihan oikeasti ole siihen ihastunut?”
”Ei
vittu, Milja, se on. Se on!”
Kassalaitteen
monotoninen ääni on kaikonnut. En ole maksanut ostoksiani, tuijotan
sipsipussia ja sen kirkkaita värejä. Ohi kulkee ihmisiä.
”Sillä
on ihan varmana tyttöystävä, ja vaikka ei oiskaan, oletko sä ihan
vitun delusional? Millon sä olet viimeksi käynyt suihkussa tai
vaihtanut vaatteet?”
”Kukalla
on ihan omasta takaa hajuvettä”, Veera nauraa.
Tytöt
ovat liian lähellä. Kehoni ei ole hetkeksikään unohtunut, miltä
tuntuu tulla painetuksi asfaltiin. Reaktio käynnistyy heti, ja
ensimmäinen ajatukseni ei ole se, että Milja ja Veera näkevät,
vaan se, että sipsit jäävät maksamatta.
Kaupan
valot ovat liian kirkkaat. Näen ne, kun makaan selälläni lattialla
ja tärisen.
”Kukka?
Kukka, oletko se sä?”
Miehen
ääni on ainoa porttini todellisuuteen. Minun täytyy vain kuvitella
se. Toni meni kotiin. Ei hän puhunut mitään kaupasta.
”Tarvitaanko
siellä apua? Mitä tapahtui?”
”Kukka,
katso mua. Onko kaikki hyvin?”
”Mä…”
Yllätyn
siitä, että pystyn puhumaan. Toni on lähellä, hän on ottanut
minut puoliksi syleilyynsä nostaakseen minut istumaan.
”Mitä
tapahtui? Löitkö sä pääsi?”
”E-en”,
soperran, ”mä vaan…”
”Pystytkö
sä nousemaan? Tarvitaanko me apua tänne?”
Toni
viittilöi kaupan henkilökunnalle, yhtäkkiä ympärilläni on niin
monta ihmistä, että kasvot vilisevät silmissä. Ei Miljaa ja
Veeraa. Minun on silti hankala saada henkeä. En tiedä, miten
tilanne etenee. Toni saa minut mukaansa, en ole satuttanut itseäni,
voin erinomaisesti. Miljan ja Veeran sanat ovat jo unohtuneet, mutta
heidän läsnäolonsa tuntuu joka ruumiinosassani ja pistelee niin,
että tukehdun.
Huomaan
istuvani Tonin autossa. Toni ojentaa minulle sipsipussia.
”Maksoitko
sä sen?”
”Ota.”
”Et
kai sä maksanut sitä?”
”Kukka,
sä säikäytit mut tosi pahasti. Ota nyt ne sipsit.”
”Anteeksi.”
”Haluatko
sä puhua siitä?”
”Mä…”
Ajattelen
kuraattoreita ja kouluterveydenhoitajia. Kiusaamiskyselyitä ja
vertaissovitteluita. Tyhjiä sanoja, joista on jäänyt käteen vain
tunne siitä, että mikään ei muutu. Ja sitten. Tonin katse
luokkahuoneessa. Se ei koskaan vaatinut selityksiä, se vain oli ja
tiesi.
En
huomaa itkeväni ennen kuin Tonin lempeä koura laskeutuu olalleni.
”Kukka…
Saat puhua mulle koska vain. Tahdotko, että ajan sut kotiin, vai
haluatko tulla hetkeksi rauhoittumaan? Asun niissä Kangastien
kerrostaloissa tässä lähellä.”
Hätkähdän.
Tuijotan miestä silmät suurina.
”Ai
että… tulisin käymään sun kotona?”
”Se,
mitä tuolla kaupassa tapahtui, taisi olla aika iso juttu. Siitä
voisi olla hyvä puhua ihan rauhassa. Jos vain haluat.”
En
osaa sanoa mitään. Huomaan vain hymyileväni ja nyökkääväni.
Kun löydän itseni pienestä valoisasta kaksiosta Kangastieltä, en
todellakaan tiedä, miten sinne päädyin. Tonin sisustus on
runsaampaa kuin kuvittelin. Vanhanajan opetustauluja kasveista ja
maljakoita. Ne tuntuvat maadoittavilta.
”Sulla
on kiva koti.”
”Istu
vaan alas. Haluatko teetä? Kahvia? Keksejä?”
”Öö..
Lasi vettä. Ehkä teetä. Sori. Siis. Öm.”
”Tuon
sulle ensin vettä ja keitän meille sitten teetä”, Toni
naurahtaa. Minä silmäilen hänen kotiaan sillä välin. Jokainen
asia täällä tuntuu sekä vieraalta että häkellyttävästi
Tonilta. Kaikki se lämpö ja eloisuus, joka hänessä asuu, elää
myös hänen kodissaan. Tee tuoksuu pelkästään aurinkoiselta. Jään
hetkeksi turvaan kupin lämpöön.
”Haluatko
sä puhua äskeisestä? Tai…”
Happi
kulkee viimein. Vedän teen hedelmäistä tuoksua sisääni, annan
sen asettua. Kaikki on hyvin. Keho tietää olevansa turvassa.
”Mä
vaan… siis…”
Vasta
nyt huomaan ajatella tyttöjen sanoja. Yhä harvemmin kiinnitän
niihin huomiota, mutta nyt ne iskostuvat tajuntaani. Kyyneleet, jotka
poskilleni vierivät, eivät ole enää paniikin ohjaamia. Olen
rauhassa ja minuun saa sattua.
”He
vain…”
”Ihan
rauhassa. En pakota sua kertomaan mitään. Voidaan vain istua tässä
ja juoda teetä, jos sä haluat.”
”Oot
ihan liian kiltti mulle. Kukaan ei…”
”Kukka,
sä ansaitset vain hyvää. Voit puhua mulle ihan kaikesta.”
”Mä
en jaksa tätä enää”, sanon ja hengitän raskaammin, ”en enää
yhtään päivää ja yötä tän jatkuvan pelon kanssa…”
”Mitä
sä pelkäät?”
Haluaisin
sanoa Miljaa ja Veeraa, mutta
en tiedä, pelkäänkö heitä enemmän kuin itseäni. Pelkään sitä
tyttöä, joka verhoilee itsensä harmaisiin isoihin vaatteisiin ja
lukittautuu huoneeseensa,
koska maailma on liian suuri ja satuttanut liian monta kertaa. Sen
minä haluaisin sanoa. Se, mitä tulee ulos, on jotain muuta.
Minä
kerron Veerasta ja Miljasta. Kerron yläasteesta, kerron pitkistä
välitunneista vessakopissa ja pakonomaisista rutiineista
kotimatkalla, jotta varmistin, ettei kukaan seuraa minua kotiin.
Kerron poskesta vasten asfalttia.
Ja
kun minä lopetan, Toni on aivan hiljaa.
”Kukka…”
En enää itke. Toni jättää teekuppinsa tarjottimelle ja nousee
viereeni, istuu siihen ja kysyy katseellaan lupaa. Minä valun hänen
syleilyynsä, sallin hänen pidellä minua siinä niin pitkään,
että kumpaakaan meistä ei enää itketä. Sitten palaamme takaisin
opettajaksi ja oppilaaksi, jotka istuvat turvallisen etäisyyden
päässä toisistaan.
”Kiitos, kun kerroit.”
”Sulle on aina ollut turvallista kertoa.”
”Tahtoisitko, että veisin asiaa eteenpäin? Kyllähän
tuollaiselle on pakko olla jotakin tehtävissä, meillä koululla on
henkilökuntaa sitä varten. Kyllä me siellä ollaan tietoisia
siitä, että sulla on historiaa, mutta mä en ollut ikinä kuullut,
että…” Toni värähtää. ”Tuo on puhdasta väkivaltaa.”
”Niin.”
”Sellaiselle on pakko olla jotain tehtävissä.”
”Sä olet tehnyt mun eteen jo enemmän kuin kukaan aikoihin.”
”Enhän mä ole muuta kuin kuunnellut.”
Hymyilen pitkään. Toni ymmärtää viimein. Otan lämpöisen
teekupin käteeni ja siemaisen pitkän kulauksen.
Sen jälkeen Toni ryhtyy yhä vain aktiivisemmaksi osaksi elämääni.
Kauppavälikohtauksen jälkeen Milja ja Veera jättävät minut
pitkäksi aikaa rauhaan, mutta Toni puolestaan pysyttelee jatkuvasti
lähelläni. Hän on kuin vahtikoira, jolla on lempeä katse. Huomaan
katsovani häntä yhä vain enemmän. Säännöllisen liikunnan
vaikutus näkyy hänen jänteikkäässä vartalossaan. Hän herättää
minussa ajatuksia, joita en voisi koskaan sanoa ääneen, mutta jotka
jätän sisälleni lämmittämään.
Joskus sallin itseni haaveilla. Tiedän, että olen epärealistinen
ja naiivi, mutta vain pieninä annoksina sallin itselleni unelmia
miehestä vierelläni. Minua pelottaa, miten hyvin kykenen
kuvittelemaan, millainen Toni olisi sellaiselle tytölle, josta
pitää.
”Äiti”, minä kysyn istuessani iltapalapöydässä sanomalehteä
lukevaa äitiä vastapäätä, ”millaista on olla treffeillä?”
Äidin katse nousee lehdestä. Kulmat kurtistuvat.
”Kuka sua on kysynyt treffeille?”
”Ei kukaan!” parahdan.
”Et kai sä ajatellut ketään kysyä?”
”En tietenkään.”
Äidin katse palaa sanomalehteen, kiinnostus on käytetty.
”No hyvä, ei kannata.” Vihaan, että edes avasin suuni. ”Ei
kannata turhaan aiheuttaa itselleen pettymyksiä.”
Huoneessani ei ole peiliä, joten katson itseäni vessassa. Siitä on
pitkä aika, kun olen viimeksi antanut ajatusta sille, miltä näytän.
Maantienharmaa tukka roikkuu rasvaisina siivuina pitkin kasvoja niin,
että hävettää. Finnit peittävät puolet kasvoistani. Maha ei
mahdu enää piiloon hupparin alle. Äitikin aina sanoo, ettei
minusta saisi kaunotarta. Jo ajatus siitä, että joku katsoisi minua
ja haluaisi juuri minut, on naurettava. Ajattelen kaikkia niitä
kymmeniä ellei satoja letkautuksia, joita Veera ja Milja ovat
sanoneet. Silti eniten sivaltaa tiedostus siitä, että jopa oma
äitini ajattelee oman lapsensa olevan ruma ja keskinkertainen.
Kelvoton menemään treffeille, olemaan haluttu. En tiedä, miksi se
sattuu juuri nyt niin paljon. Kenties olen antanut Tonin lempeyden
tehdä liian tiukasti pesän itseeni.
Lopetan sen. Vastailen Tonin puheenvuoroihin lyhyemmin, välttelen
sitä ainoaa katsetta, jonka haluan tuntea ihollani. En ole enää
saavutettavissa hänelle ja annan hänen huomata sen. Tonin surua ei ole vaikea havaita. Se hätkähdyttää minut. Miehen
aito hämmennys ja hätä sen edessä, että livun kauemmas, on
täysin käsin kosketettavissa.
”Kukka… Kukka, eikö me voitaisi puhua? Voitko jäädä
hetkeksi?”
Kaikki ovat jo poistuneet koululta, on koeviikko eikä kukaan ole
enää täällä. Seisomme kaksin pitkällä käytävällä.
”Joo.”
Jäämme kahden hämärään matematiikanluokkaan. On kevät, valo on
jo kaikkialla, silmut aukeavat pian.
”Olenko mä toiminut väärin sua kohtaan?”
Vaikenen.
”Voit sanoa sen suoraan. Mua on rehellisesti sanoen pelottanut se,
miten läheiseksi tekeydyin yllättäen. Jos se on säikäyttänyt
sut, ymmärrän sen täysin.”
”Ei se mua säikäyttänyt.”
”Onko jokin mun toiminnassa satuttanut tai ahdistanut sua?”
”Ei.”
Toni tulee aavistuksen lähemmäs. Huomaan vasta nyt ajatella, että
hän tuoksuu hyvältä. Metsältä ja joltakin, jota en osaa nimetä,
mutta joka tuntuu turvalta. Itkettää. Katson Tonia ensimmäistä
kertaa pitkästä aikaa eikä sydämeni ole rauhoittua rinnassani.
Kaikki hänessä saa minut sanattomaksi.
”Mä olin itse asiassa ajatellut pyytää sua elokuviin, kun siellä
pyörisi nyt sellaisia elokuvia, joiden alkuperäisteoksista me
ollaan joskus puhuttu, mutta…”
Elokuviin. Minut. Niin kuin treffeille? Ei tietenkään.
”Säälitkö sä mua?” En tiedä, miksi se on ensimmäinen
kysymykseni. Toni on pelkästään hyvä. Ei hän ole opiskelijoille
tällainen vain säälistä.
”Kukka rakas, en tietenkään. Olen ollut tosi huolissani susta.
Ja…” Hän vilkaisee suljettuun oveen päin. Katse on nopea, mutta
ehdin huomata sen. ”Ja mulla on ollut ikävä sua.”
Minusta lähtee epämääräinen parahdus. Painan kasvot käsiini ja
ennen kuin ehdin nyyhkyttää, Toni on jo kietonut kätensä
ympärilleni. Olen aina saanut kuulla, kuinka rumalta itkuni
kuulostaa, mutta Toni pitää minua niin lujaa, että hajoan hänen
kosketukseensa. Minusta pääsee epämääräistä ulinaa, mutta hän
ei hievahdakaan.
”Kukka… Anna anteeksi, mä itse tein tästä outoa. Olen uusi
tässä virassa ja yritin kovasti säilyttää auktoriteetin, mutta
en osannut.”
”Osasit sä. Aina.”
”Mä haluaisin sanoa, että mulla ei ole minkäänlaisia omia
taka-ajatuksia tai toiveita, mutta mä en voi kieltää sitä. Mä
olen täysin vastoin aikomuksiani kehittänyt tunteita sua kohtaan ja
mulla on toiveena viedä niitä pitemmälle. En vain pysty siihen
niin kauan, kun sä olet mun opiskelijani ja alaikäinen.”
Tunteita? Kyynelilleni ei tule loppua, tuijotan sanattomana
miestä, joka pitää minua sylissä hellemmin kuin kukaan koskaan.
Ei hän voi olla tosissaan. Mutta tekisikö Toni sellaista
kiusallaan?
”Älä kiusaa mua”, soperran, ”mä en… mä…”
”Kukka, mä ajattelen sua ihan kokoajan. Joka sekunti. Älä tee
mulle näin.”
”En voi uskoa sitä.”
Tonin käsi jää poskelleni. Hän katsoo minua silmiin peittämättä
mitään, ja hänen silmänsä kertovat minulle, ettei hän
valehtele. Toni silittää kyyneliäni eikä kavahda mitään
minussa.
”Olen halunnut kertoa sulle jo pitkään, mutta en ole voinut. En
voi ottaa omatunnolleni alaikäisen kanssa seurustelua. En myöskään
tahdo vaikuttaa siltä, että vaanin sua, kunnes täytät
kahdeksantoista. Mutta…”
Tämä ei ole totta. Tämä ei voi olla.
”Mutta mä en pysty hillitsemään itseäni.”
”Toni…”
”Sano mulle, jos mun pitää lopettaa. Jos sä et tunne samoin ja
koet tämän epäsopivana, mä peräännyn saman tien.”
”Mä haluan olla sun kanssa enemmän kuin mitään.” Sanat
tulevat suustani ilman, että ajattelen niitä. ”Haluan olla sun
kanssa…”
”Kukka… Oletko tosissasi?”
”Olen”, parahdan, ”mä… mä vaan…”
Painan pääni miehen rintaa vasten. Tonin kädet silittävät
niskaani hellästi.
”Oon niin onnellinen. En uskonut, että sä tuntisit samoin.”
”Mä oon… alusta asti.”
”Oikeasti?”
”Joo.”
Toni on katsonut minua monesti, mutta hän ei ole koskaan nähnyt
minua näin. Hänen katseensa pysähtyy näkemään kaiken, mitä
olen, eikä hän peräänny.
”Mä en missään nimessä kykene olemaan fyysisessä suhteessa
omaan opiskelijaani. Mun moraalit ei vain taivu sellaiseen. Voitko sä
odottaa siihen asti? En voi laittaa ketään odottamaan mua, mutta…”
”Oon pahoillani.”
”Tarkoitatko, että…”
”Ei, kun…” Nieleskelen loppuja kyyneliäni. ”Mä en oo…”
On monta asiaa, mitä en ole. Etenkään suhteessa Toniin. Muistutan
itseäni, että olemme yhä luokkahuoneessa. Kaikki minussa tykyttää
minulle tuntematonta nälkää. Tonin silmät ovat siniset, mutta
eivät tavalla, joka saa hänet näyttämään kylmältä. Hänen
silmissään palaa aina lämpö.
”Mä olen ihan hirveän ihastunut suhun, mutta en ole koskaan ollut
suhteessa, ja mua pelottaa ihan kaikki”, soperran. ”Mä en voi…”
”Sä olet Kukka aivan ihana.” Tonin ääni pehmenee, ja samassa
ymmärrän, että hänessä täytyy palaa sama nälkä kuin minussa.
Kukaan ei ole koskaan kohdistanut sitä minuun. ”Sä olet kaunis.”
Purskahdan uudelleen itkuun. Toni ottaa minut yhä vain hellemmin
syleilyynsä.
”Kukaan ei ole koskaan sanonut mulle noin.”
”Voi pieni… Sä ansaitsisit kuulla sen joka päivä.”
”Mutta kun mä en ole kaunis. Toni, kun… Mä en oikeasti pysty
olemaan näin lähellä ketään. Mä pelkään mun vartaloa ja
naamaa ja kaikkea, mitä mä olen.”
”Ei ole hätää. En ikinä tekisi mitään, mikä ahdistaa sua.
Jos sä todella haluat olla mun kanssa, me voidaan ihan vaan olla ja
tutustua toisiimme. Ihan rauhassa.”
Nyökkäilen.
”Entä, jos en koskaan pysty siihen?” Ääneni on pelkkä aave.
”Mihin?”
”Läheisyyteen.”
Toni huokaa lempeästi ja jättää kätensä poskelleni.
”Sulla ei ole mikään hätä tai kiire. Sua on traumatisoitu koko
sun elämä, mutta sussa ei ole mitään vikaa, sä olet kaunis ja mä
tahdon olla sulle hyvä.”
Vetäydyn aavistuksen kauemmas Tonista. En pysty hengittämään, kun
hän pitelee minua niin hellästi, ettei ajatuksiini mahdu muuta kuin
kasvava nälkä kehossani. Tältäkö se tuntuu? Se korventaa joka
paikkaa.
”Kukka, mennäänkö pois täältä? Tule mun luokse.”
Nyökkään ujosti. Poistumme paikalta eri aikoihin. En ajattele
hetkeäkään, näkeekö joku meidät. Ajattelen vain miestä, joka
herättää sykkivän nälän syvällä ruumiissani. Kuvittelin, että
sellainen on minulle mahdotonta.
Toni ei käy kimppuuni heti saavuttuamme perille. Hän säilyttää
turvallisen etäisyyden minuun, vaikka olemme kahden. Toni kävelee
tyynesti keittämään teetä.
”Toni.”
”Niin?”
”Kukaan ei ole koskaan ollut mun kanssa. Sanomattakin selvää.”
”Miten niin selvää? Sun ei pidä olettaa asioita sen perusteella,
mitä sun kiusaajat ovat sanoneet. Sä olet uskomattoman
valovoimainen ja ihana, sussa on kaikki se valo, mitä maailma
tarvitsisi.”
En pysty sanomaan mitään. Toni pudottelee sellaisia sanoja ilman
vaivaa syliini, enkä osaa reagoida niihin.
”Mä otan suhdeasiat tosi vakavasti. Aluksi ajattelin, että en
olisi tuonut tätä sun tietoisuuteen, mutta en vain voinut lakata
ajattelemasta sua.”
”Oletko sä ollut monesti suhteessa?”
”Aikuisiällä kahdesti. Edellisestä suhteesta on hieman yli kolme
vuotta.”
”Aika monesti.”
”No, joo. Toisen suhteen aloitin seitsemäntoistavuotiaana, se
kesti pitkään.”
”Mitä sä ajattelet tästä?”
”Haluan olla sun kanssasi, Kukka.”
”Miksi just mä?”
”Sä olet todella kaunis.” Toni laskee teekupit pöydälle ja
vetää syvään henkeä. ”Kaikin tavoin. Sussa on sellaista
herkkyyttä, jota rakastan enemmän kuin mitään. En kohtaa sitä
enää maailmassa enää kovin usein, mutta sussa sitä on.”
Teekuppi ei ole koskaan ollut lämpöisempi.
”Sä olet kaikin tavoin kiinnostava keskustelukumppani ja mä
arvostan sitä, miten pitkään pohdit asioita. Sussa on vaan niin
paljon kaikkea ja haluaisin tietää, mitä ajattelet jokaisesta
asiasta, jonka vain arjessani kohtaan. Arvostan sun näkemyksiä ja
ajatuksia.”
”Toni…”
”Ja sä olet kaunis.” Miehen ääni taipuu päistään.
”Sussa on jotain, jota en voi selittää millään. Oon niin
vihainen siitä, mitä sut on laitettu kokemaan, että se ei…”
Tonin kädet puristuvat nyrkkiin.
”Mä en voi hyväksyä sitä.”
”Toni… Mä en ymmärrä.”
”Olen ehkä idiootti ja riskeeraan uran, jonka olen viimein
saamassa, mutta sä olet kaunis ja mä tahdon antaa meille aikaa.”
Kun purskahdan itkuun, kyyneleeni putoilevat teekuppiin. Annan
niiden.
”Kukka kulta.”
Toni tulee lähelleni ja kietoo lempeän muodollisesti kädet
harteilleni. Sen lähemmäs hän ei tule ilman lupaani, ja siitä tiedän, että
voisin luottaa tälle miehelle kaikkeni. Katson häntä silmiin enkä
enää käännä katsettani.
”En ymmärrä, missä välissä sä olet ehtinyt tuntea musta noin.
Mä en…”
”Ssh”, Toni sanoo ja silittää leukaperiäni. Kasvoihini
koskeminen herättää minussa väristyksiä. Kasvoni ovat aknen
peitossa ja leukalinjani pehmeä, mutta Tonin kosketuksessa on
sellaista hellyyttä, joka sitoo minut aloilleen. Jään hänen
lempeään kosketukseensa.
Sillä tavalla me alamme. Toni on alusta asti minulle uskomattoman
hellä. Me käymme pitkiä keskusteluita rajoista ja siitä, miten
haluamme edetä. Olen täyttämässä seitsemäntoista, joten meillä
on vuosi aikaa tutustua toisiimme kaikessa rauhassa. Tonille
täysi-ikäisyys on ehdoton minimivaatimus, hän ei siedä ajatusta
siitä, että tekisi mitään alaikäisen kanssa ja ymmärrän hänen
päätöstään. Harva mies ajattelisi samoin. Minä puolestani
panikoin kaiken fyysisen edessä. Olen pitkään vakuuttunut, että
Toni valehtelee sekä itselleen että minulle.
Toni on tosissaan. Hän tahtoo pysyä rinnallani, vaikka emme edes
suutele. En voi uskoa sellaiseen hyvyyteen. Olen vuoroin
epäluuloinen, vuoroin suunnattoman rakastunut. Toni vie minua melko
varomattomasti elokuviin ja pitää minua luonaan iltaisin. Äitini
ei huomaa mitään. Veeran ja Miljan kuittailut ovat samanlaisia kuin
aikaisemminkin.
Katsomme kyljetysten elokuvaa. Siihenkin on pitänyt tottua. Toni
tykkää lepuuttaa päätään olallani. Hänen kätensä silittää
minua hellästi kyljestä, kun hän yhtäkkiä painaa kevyesti
huulensa paljaalle olkapäälleni. On vaatinut minulta paljon pitää
toppia hänen seurassaan ja paljastaa niin paljon vartalostani, mutta
Tonin katseet ovat piirtäneet minut uudelleen tähän maailmaan.
Mitä pitempään hän on minua katsonut, sitä elävämmäksi olen
tuntenut itseni. Toni painaa huulensa hellästi olalleni ja
suukottaa.
”Kukka…”
”Niin?”
”Saisinko suudella sua?”
Hätkähdän. Toni sanoo sen sellaisella lempeällä itsevarmuudella,
että veri pakkautuu päähäni. Nyökkään.
”Saat.”
Toni tulee lähemmäs ja silittää hellästi poskeani. Hän sipaisee
karanneen suortuvan korvan taakse ja jättää kätensä niskaani.
Hänen katseensa on lämmin iltainen nuotio, joka polttaa, kun sitä
lähestyy. Toni raottaa toisella kädellään huuliani hellästi, ja
minusta lähtee tahtomattanikin parahdus.
”Ei hätää”, Toni kuiskaa ja painaa huulensa pehmeästi
omilleni. Hän ottaa minut mukaansa syvyyksiin. Kaikki maallinen on
kaukana. Tämä on vierasta ja kummallista, koko kehoani kolottaa,
mutta Toni on lämmin ja painuu päälleni hellänä aaltona. Uppoan
yhä syvemmälle, annan hänen tehdä sen, koska hän on kanssani ja
minulla ei ole hätää, kun se on hän, joka minut hukuttaa.
Toni suutelee minua pitkään ja pehmeästi, lopulta niin lujaa, että
kiedon molemmat käteni hänen kaulalleen. Tuttu nälkä herää
kehossani, ja vaikka tiedän, ettemme vie sitä pitemmälle, annan
sen täyttää jokaisen ääreni.
”Kukka”, Toni henkäisee kuin vetäisi happea, ”mä…”
”Minäkin. Sinua.”
Minäkin häntä kaikki ne kuukaudet, jotka vietämme yhdessä. Toni
täyttää kaikki aistini. Hän ei vie pois sitä kalvavaa pelkoa,
joka minua seuraa kaikkialle, mutta hän on silti kanssani ja
hiljalleen huomaan, kuinka pelon rinnalle tulee muutakin. Tonin
ansiosta uskallan joskus riisua hupparini tai pitää tukkaani
ponnarilla, vaikka se on niin ohut, että sitä tuskin erottaa.
”Ei se musta johdu”, Toni sanoo, kun otan asian puheeksi. ”Et
sä tarvitse mua ollaksesi kaunis. Sä olet sitä valmiiksi.”
Se on niin kauniisti sanottu, että menen hämilleni ja hiljenen.
Hämmennän puuroa kattilassa ja odotan, että teevesi on keittynyt.
Annan Tonin sanojen laskeutua tilaan.
”Musta on ollut ihanaa huomata, että sun trauma alkaa hiljalleen
saada jotakin päälleen. En silti oleta, että pelkästään mun
ansiosta voisi tapahtua mitään täysin mullistavaa. Sen kipinän
pitää lähteä susta itsestäsi. Sä olet ihan hemmetin vahva ja
sinnikäs tyttö.”
Toni tulee lähemmäs ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän tietää,
että voin saada paniikkikohtauksen, jos vatsaani koskee, joten hän
jättää kätensä sen yläpuolelle. Päänsä hän painaa hellästi
olalleni ja suukottaa kaulaani.
”Mä olen ajatellut pukeutumista ja meikkaamista viimeaikoina.”
”Oho? Okei. Haluaisitko sä sitten pukeutua eri tavalla?”
Huokaan syvään.
”Veera ja Milja ovat aina sanoneet, että mun läskit näkyy
anyway, vaikka pukisin mitä.”
”Kulta, sä tiedät, mitä mä –”
”Niin mä itseni nään. Tai niin mut on nähty. Mä en pysty noin
vaan lähestymään yhtään mitään osaa itsessäni. En varmaan
olisi koskaan elämässäni edes kauheasti ajatellut, miltä mä
näytän, jos mua ei oltaisi jatkuvasti muistutettu siitä. Mä
haluaisin kokeilla, miltä tuntuu pitää söpöjä kesämekkoja ja
laittaa vähän huulipunaa, mutta mua pyörryttää ajatuskin, että
ne näkisivät mut sillä tavalla. En toipuisi siitä.”
Toni on pitkään hiljaa. Vesi on jo keittynyt.
”Haluatko, että käydään ostamassa sulle kivoja mekkoja? Me
voitaisiin ensin pitää niitä täällä kotona ja testata, onko se
sun juttu. Jos pidät siitä, mä vannon, että yksikään ihminen ei
voi estää sua pitämästä sellaisia vaatteita myös ulkona.”
Käännyn ympäri vain valuakseni Tonin syleilyyn.
”Mitäs sanot, mennäänkö heti tänään?”
”Sopisiko sellaiset mulle? Mä en tiedä, mikä mua ahdistaa
eniten. Mikään mussa ei ole millään mittapuulla nättiä. Ja ei,
mä en muuta näkemystäni yhdessä yössä. Kiitos, kun kannustat
mua. Oot oikeessa, mun on pakko taistella tää ihan itse.”
”Oon susta niin ylpeä.” Toni painaa kaulalleni lisää
suudelmia. ”En ehkä sitten pysy nahoissani, jos nään sut
mekossa. Anteeksi.”
”Höhlä, tottakai pysyt.”
”Niin pysynkin, kun en voi tehdä yhtään mitään vielä…”
Toni huokailee. ”Kuulostaapa kamalalta. Ehkä olenkin joku
predator, joka kyttää alaikäistä tyttöä.”
”Jos sä oisit, sä olisit jo jonkun oikeasti kauniin kimpussa.”
”Sä olet oikeasti kaunis.”
”Tiedätkö, mitä Milja ja Veera sanoivat?”
”Kukka…”
”Ne epäilivät, että sulla on läskifetissi. Joskus silloin, kun
me ei seurusteltu vielä.”
Toni haukkoo henkeään.
”Fetissi! Jumankauta, niiden julmuudella ei ole mitään rajoja.
Luulevatko ne, että mä en voisi rakastaa kaikkea sussa ilman, että
mulla on joku fetissi?”
”No…”
”Olen niin vihainen.” Toni irrottaa otteensa minusta ja nojaa
keittiötasoon niin, että hänen rystysensä hehkuvat valkeina.
”Joku päivä vielä haistatan paskat koko viralleni ja vaan annan
mennä. Näytän noille kakaroille, mitä ajattelen tuollaisesta
touhusta.”
”Älä. Riskeeraat jo ihan tarpeeksi tapailemalla mua.”
”Tiedän, mutta mä en vaan etenkään ammatistani käsin pysty
hyväksymään tällaista. Ja sä et anna mun viedä tätä asiaa
eteenpäin. On ihan kädetön olo, kun sellaiset väkivaltaiset
paskapäät istuvat mun luokassani enkä voi muuta kuin kysellä
niiltä neliöjuuresta.”
”Toni…”
”Anteeksi nyt vaan, mutta mä en pysty olemaan mikään hemmetin
objektiivinen matikanopettaja kakaroille, jotka ovat tuhonneet mun
naiseni elämää monta vuotta.”
”Mä olen samanikäinen kuin ne, höhlä.”
”Ei se siltä tunnu.”
”Kiitos, rakas. Kukaan ei koskaan sano tuollaisia asioita. Kukaan
ei ole koskaan puolustanut mua kuten sä.”
”Olen valmis tekemään niin aina.”
”En silti anna sun riskeerata sun koko uraa, se ei ole sen
arvoista. Tehdään mieluummin pieniä siirtoja.” Huokaan. ”Miten
olisi ostosreissu?”
Toni hymyilee.
Sovituskopeissa on kuuma. Hiukset liimautuvat kiinni niskaan, valo on
liian kirkas ja näyttää kaiken. En pysty sovittamaan mitään, on
aivan liian lämmintä ja minua heikottaa. En tahdo katsella
vartaloani tällaisena, jokainen paikka minusta näkyy liian selvästi
enkä kykene tänään kohtaamaan Miljan ja Veeran sanoja päässäni.
Ne eivät anna minulle sijaa hengittää.
”Kukka? Onko sulla kaikki hyvin siellä?”
En saa sanoja suustani. Kasvoni ovat hikiset ja punaiset ja kaikki
minussa on liian suurta. Pakotan hymyn kasvoilleni ja astun ulos
sovituskopista.
”Joo”, sanon ja ojennan vaaleanlilakuvioista mekkoa Tonille,
”sovitin vaan tätä. Tää oli kiva.”
En tiedä, onko mekko kiva tai sovitinko sitä edes, päässäni
pyörii ja minun on pakko päästä täältä pois. Tällä kertaa
Toni ei huomaa paniikkia eleissäni. Kahvilan jälkeen olemme jälleen
kotona ja minä joudun kohtaamaan sen tosiasian, että minulla ei ole
aavistustakaan, sopiiko mekko minulle.
”Kukka, oletko sä varmasti kunnossa? Vaikutat vähän vaisulta.”
”Mä…”
Kyyneleet valuvat poskilleni. Jokainen vaate ylläni puristaa, vaikka
minulla on kaikkein löysimmät vaatteet ylläni. Valun
sohvannurkalle ja painan pään käsiini.
”Kulta.” Toni silittää hellästi, ja itken voimakkaammin, kun
huomaan, kuinka hän välttelee kaikkia ahdistusalueitani. ”Sä
selvisit tosi hienosti. Ei hätää. Oot niin rohkea. Rakastan sua.”
”Mä en edes tiedä, onko toi mekko hyvä mulle. Panikoin.”
”Haluatko, että kokeillaan? Jos se ei ole hyvä, sen voi aina
palauttaa.”
”Kyllä mä ehkä pystyn täällä. Sun kanssa.”
”Voin mennä vessaan, jos haluat kokeilla rauhassa.”
”Tosi romanttista”, onnistun naurahtamaan.
”Mun oikeasti pitää mennä sinne.”
”Vielä romanttisempaa!”
Mätkäisen Tonia olkaan ja me nauramme molemmat. Tonin nauru saa
minut rauhoittumaan, tunnen sykkeeni laskevan. Hän silittää
olkaani poistuessaan. Mekko tuntuu edelleen muoviselta ja vaikealta,
mutta yllätyksekseni se istuu hyvin. Se jättää kaulani ja
etumukseni paljaiksi. Myös käsivarret näkyvät, mikä saa koko
olemukseni kiristymään. En suostu ajattelemaan sitä nyt. Kommentit
asuvat nahkani alla, mutta en salli niiden tulla pintaan.
”Toni, tää mekko on… Tuu kattoon!”
Toni ei ole koskaan nähnyt minua yhtä paljaana. Hänen katseensa
kertoo kaiken. Mies jähmettyy tuijottamaan häpeättömästi minua
kaikkialta, ja jokin siinä paljaudessa, jonka hänelle suon,
vapauttaa minut hetkeksi kaikesta.
Toni asettaa kätensä varoen kyljelleni. Painaudun tiukemmin häntä
vasten, tänään en kysy, nälkä minussa saa puhua.
”Sä olet vangitseva”, Toni henkäisee, ”mä en saa mun silmiä
irti susta…”
”Sopiiko se mulle?”
”Sopiiko? Kukka, se on täydellinen.” Miehen otsa kurtistuu hänen
sanoessaan sen. Hän pudistelee päätään ja tarttuu minusta
tiukemmin. ”Sä näytät niin kauniilta. Saanko laittaa sun tukan
kiinni?”
”Ei siinä ole paljon laitettavaa.”
”Testataanko?”
”Joo.”
Toni sipaisee tukkani hellästi nutturalle. En tiedä, missä hän on
sellaista oppinut. Tuijotamme hetken minua peilistä yhdessä. Mekko
paljastaa jokaisen muhkuran ja makkaran, mutta silti tunnen oloni
paremmaksi kuin aikoihin. Kukaan ei ole täällä sanomassa mitään,
ja Tonin onni on niin aitoa, että uskon siihen. Uskon tyttöön
peilissä.
”Oota. Yksi juttu, jota olen aina halunnut testata.”
Käyn kaivamassa laukkujani ja löydän äidin vanhan huulikiillon,
jonka olen laittanut talteen jo kaksitoistavuotiaana. Muistan, kuinka
haaveilin salaa pukeutuvani vaaleanpunaisiin mekkoihin ja laittavani
kiiltoa huuliini. Silti sanoja oli viskottu kasvoilleni jo
riittävästi ymmärtääkseni olla haaveilematta miehen katseesta.
”Teet mut niin onnelliseksi juuri nyt”, Toni sanoo sulkiessaan
minut syliinsä. ”Sä oot niin rohkea ja nätti. Oon susta tosi
ylpeä. Ja…”
”No?”
”Sanon suoraan. Mussa herää tosi monenlaisia tunteita, kun mä
katson sua.”
Istuudumme sohvalle. Huomaan, kuinka Toni pysyy erossa
kosketuksestani. Hän vilkuilee minua pitkään ja hymähtää.
”Mä en pysty kauaa pysymään susta erossa.”
”Ootko varma?”
”Olen. Mä pidän sanani.”
”Mä en to be honest varmaan uskaltaisi vielä. Tämä koko…
Kaikki tässä on niin vierasta.”
”Tottakai. En odottaisikaan. Miltä susta tuntuu nyt?”
”Siltä, että haluan mennä tässä mekossa kotiin.”
”Todellako?”
”Mä en ole varmaan ikinä lapsuuden jälkeen näyttäytynyt
äidille mekossa. Pelottaa hitosti.”
Olen puhunut Tonille myös äitini lattean suojelevista kommenteista.
Hän ei tarkoita pahaa, hän ei vain tahdo ainoan lapsensa pettyvän
enempää kuin oln jo ehtinyt lyhyen elämäni aikana pettyä. Silti
jokin karvas maistuu suussani joka kerta, kun äiti muistuttaa minua
siitä, etten ole kaunis.
”Voin heittää sut autolla kotiin. Anna mä vähän aikaa… Jos
mä vaan…” Toni painaa päänsä olalleni. Paljastettuna se saa
kaikki hänen suudelmansa. Poskiani punottaa, kun Toni jää hellästi
suukottelemaan olkaani ja kaulaani. Hänen suudelmissaan on tahtova
rytmi, enkä voi hetken kuin toivoa, että hän hellittäisi
periaatteistaan ja minä ahdistuksestani ja me voisimme vain olla
niin liki toisiamme, etten erottaisi ihojamme toisistaan.
Toni ei tee niin. Hän kyyditsee minut kotiini samalla tavalla kuin
aina. Vähän kauemmas kotipihasta, juuri sellaiselle etäisyydelle,
ettei äidin tarvitse ihmetellä vierasta autoa pihassaan. Toni jää
silittämään reittäni ennen kuin poistun. Hän tekee sen niin
hellästi, että värisen. Joskus mietin, miten Toni voi olla
todellinen. Uskaltaudumme suutelemaan autossa, mikä jättää koko
kehoni leijuvaan tilaan. Hymyilen vielä sisälle kävellessänikin
niin, etten huomaa, että äiti näkee minut.
”Mistäs sä tuut noin tällätyn näkösenä? Onko toi mekko?”
”Kävin vähän shoppailemassa.”
Äiti katsoo minua pitkään ja purskahtaa sitten nauruun.
”Ootko tosissasi?”
”Miksen ois?”
”Eihän tollanen sovi sulle yhtään.”
Häpeä iskeytyy vasten kasvoja liian lujaa, en ehdi väistää. En
kykene muuhun kuin taapertamaan pois, mutta äidin sanat eivät ole
vielä loppuneet.
”Mistä sä sait päähäs tollasen hankkia? Ja millä rahoilla?
Älä tuhlaa lahjaksi saamias rahoja tollasiin. Ethän sä voi
missään tuo päällä mennä, älä ainakaan kouluun laita.”
”Miksen?”
En ole aikoihin sanonut vastaan mihinkään. Kenties jokin rahtunen
itsevarmuutta on sittenkin asettunut minuun, sillä vaikka tärisen
ja tunnen paniikkikohtauksen tulevan, en lamaannu täysin.
”Ethän sä nyt tollasessa mekossa voi kulkea. Nehän nauravat sut
suohon. Kukka… Älä näytä tolta, kyllä sä tiedät, että sun
parastasi mä tässä vain ajattelen. Ne tytöt ovat niin ilkeitä,
että.”
”Ja siksi, että ne on ilkeitä, mun pitää koko ikäni verhota
mun kroppa ja olla käyttämättä meikkiä?”
”En mä niin sanonut. Ajattelin vain, että älä nyt ihan näin
äkkiä. Se sattuu sitten, kun ne iskee kyntensä.”
”Kiitti vaan. En mä olisi tätä mihkään laittanutkaan, älä
huoli.”
”Kulta… En mä pahalla. Nätti mekkohan se. Kyllä sä tiedät,
että mä olen vain huolissani.”
Hädin tuskin jaksan sulkea huoneeni oven. Peili on huoneen nurkassa
irvokkaana muistutuksena siitä, että olen yhä kaiken jälkeen
silti vain minä. Uusi ulkomuoto ei ole tehnyt minusta kaunista. Äiti
ei tarkoita pahaa, tiedän sen. En minä hänen vuokseen itke.
Minä annan periksi pitkäksi aikaa. Piilotan itseni, olen
esittelemättä uutta mekkoani. Kahdeksantoistavuotispäiväni
lähestyy. Tahtoisin laittaa mekon ylleni pienimuotoisiin juhliin,
jotka äitini on järjestänyt sukulaisteni kesken. Minulla ei ole
koskaan ollut läheisiä ystäviä, joita kutsua paikalle.
Sukulaissynttäreillä keskustellaan politiikasta ja talouden
romahtamisesta eikä koskaan siitä, miten minulla menee.
Puen mekon juhlapäivän aamuna silkasta tahdonvoimasta. Keskellä
kesää ei ole koulua, Milja ja Veera ovat usein muualla kesäisin.
Kaukana. En tiedä missä, mutta riittävän kaukana, että pystyn
edes joskus kulkemaan keskustassa ilman, että minua oksettaa. Mekko
kiristää ja puristaa joka puolelta, joudun vetämään pitkään
henkeä, että hyväksyn sen tunnun ihollani. Olen kaunis. Olen
päättänyt tänään olla.
Toni lähettää minulle kannustavia kuvia ja selfieitä, joissa hän
hymyilee salipaita päällä. Tumma tukka on hiestä märkä, mutta
hymy on sama pikkupojan virnistys kuin aina. Siihen hymyyn olen
kaikessa rauhassa saanut rakentaa kotini. Ajattelen
täysi-ikäistymistäni. Mekon ostamisesta on jo kauan. Nälkä on
sykkinyt minussa pitkään. Puristan reisiäni yhteen ja mietin
Tonia. Meistä kumpikaan ei kestäisi, jos syöksyisimme toisiimme
juuri nyt. Mielikuva Tonista alaikäistä tyttöä kärkkyvänä
saalistajana ei sovi siihen hellään mieheen, joka on pysynyt
hievahtamatta rinnallani. Silti minun tekisi mieli vain mennä hänen
luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä.
Sukulaisten katseet merkitsevät minut heti. Kaikista näkee, että
minun ulkomuotoni on heille vieras. Tänään äiti ei varoittele,
tänään äiti antaa minun kokeilla, kantaako loisteeni muidenkin
silmiin. Suurin osa vieraista on vain näennäisen kiinnostunut
minusta ja keskittyy enemmän alkumaljan tuomaan lämpöön kuin
täysi-ikäisyyttään hehkuvaan päivänsankariin.
”Sulla on uusi tyyli”, enoni hymähtää nyökätessään
mekkooni päin.
”Joo”, sanon hiljaa ja pyörittelen lusikkaa kakkulautasella.
Odotan, laskeutuuko tuomio ylleni, mutta eno vain hymyilee.
”Kiva väri. Sopii sulle. Susta on tullut sitten ihan aikuinen
likka.”
Onnistun vain hymyilemään kuivasti. Sukulaiseni pitävät ajat
sitten valitsemansa etäisyyden ja se sopii minulle. Juhlien lopussa
tunnen oloni yhtä tyhjäksi kuin aamullakin. Mekko kiristää, mutta
vain vähän, ja tiedän, että se johtuu vain siitä, mitä tunnen
sisälläni.
”Äiti.”
”Niin?” Äiti pesee kakkulapiota keittiössä eikä käänny
katsomaan minuun päin.
”Sopiiko, jos menen yöksi muualle?”
”Ai minne?”
”Yhdelle kaverille.”
”Jollekin niistä, joilla ravaat niin useasti?”
”Joo.”
Äiti huokailee vähän aikaa.
”Joo. Mikäs siinä. Toisit joskus tännekin näytille, kun sulla
kerran kavereita on. Musta on hienoa, että sulla on kaikkien näiden
vuosien jälkeen kavereita.”
Hymyilen äidin selälle. Mietin Tonin katsetta vartalollani ja saan
väristyksiä. Ei vielä. Pitäisi odottaa vielä vähän, jotta
voisin tuoda Tonin mukaani tänne.
”Kukka.”
”Niin?”
”Mä olen tosi pahoillani.”
Jokin kylmä istuu kurkunpäälläni.
”Äiti?”
”Kaikesta. Oon ollut sulle tosi huono äiti. En saanut sun
koulukiusaamista loppumaan, en saanut sun isää pidettyä täällä
meillä. Oon iloinen, että sä olet ihan itse saanut sellaisia
ystäviä, jotka kannustaa sua pukeutumaan kivasti ja olemaan oma
itsesi. Mä en ikinä saanut valettua suhun itsetuntoa.”
”Ei se ole sun vikasi”, tartun äidin syyllisyyteen, vaikka en
tiedä, mitä ajattelen. ”Et sä yksin sellaiseen pysty. Eikä
kukaan muukaan. Mun itseni tässä on ymmärrettävä, että kaikki
se, mitä mulle on tehty, ei lopulta määritä musta mitään.”
”Musta on ollut aivan kamalaa todistaa sitä, mitä muut ihmiset
ovat sussa saaneet aikaan. On hirveää nähdä oman lapsensa
eristyvän koko maailmalta.”
”Tiedän. Anteeksi. Se ei ole sun vika. Mä yritin, mä aina
yritin. Nyt musta on viimein alkanut tuntua enemmän siltä, että mä
uskallan.”
Me jaamme pienen katseen. Nopean ja ohimenevän, mutta silti
suuremman kuin vuosiin. Koskaan äitini ei ole pysähtynyt äärelleni
tällä tavalla. Hän katsoo ja näkee, ja yhtäkkiä kaikki minussa
onkin siinä. Aivan lähellä. Silitän omaa käsivarttani kuin
olisin itse aikuinen, joka pitäisi huolta siitä tytöstä, jonka
päätä painettiin asvalttiin.
Matkalla Tonille minä itken. Jokaisella askeleella oma voimani
kasvaa, minä kukin, olen viimein täydessä kukassa. Ja minä itken.
Itken jokaista pelontäyteistä koulumatkaa, jokaista hetkeä luokan
perällä, jokaista liikuntatuntia sapen maku suussa ja pelko siitä,
että muut katsovat. Itken jokaista ihooni iskettyä sanaa, joka on
merkinnyt kaikkea olemistani aina tähän päivään saakka.
Ei enää.
Minä en anna sitä enää kenellekään. Tämä valta on minun, se
kuuluu minulle. Pidän pääni pystyssä ja huomaan, että kukaan ei
katso, kukaan ei pysähdy osoittamaan. Olen ihminen siinä missä
kuka tahansa täällä. Saan olla.
Toni syöksyy heti ovella halaamaan minua tiukasti. Hän tuoksuu
raikkaalta, tunnen vielä suihkun hänen ihollaan.
”Paljon onnea, Kukka”, hän kuiskaa ja painaa pehmeitä suudelmia
tukkaani ja poskilleni. ”Sä näytät ihan syötävän upealta.
Hei, rakas… Kuinka juhlat meni?”
Vasta silloin Toni huomaa kyyneleet kasvoillani.
”Kulta? Mikä on? Tapahtuiko jotain?”
Pudistan päätäni.
”Ei. Oon vain viimein tajunnut, että mun ei tarvitse kantaa
kaikkea sitä enää.” Pyyhin silmiäni. ”Mä en suostu enää
alistumaan. En tahdo sitä enää. Olen mä sitten verkkahousuissa
tai mekossa, mä ansaitsen kunnioitusta. Ennen kaikkea itseltäni.”
”Voi, rakas…”
”Tää on nyt jonkinlainen askel. Johonkin suuntaan.”
”Kukka, saanko vaan…”
Mies ei ehdi kysyä kysymystään loppuun, kun olen jo hänen
syleilyssään. Toni halaa minua tiukkaan ja minä painan hänet
seinään, minä olen täynnä voimaa ja tulta ja hänen on
tunnettava se.
”Toni… Toni, mä tiedän, että tää on typerää ja meidän
pitäisi puhua, mutta…”
En haluaisi kysyä. Jokin osa minussa tietää tismalleen, mitä
Veera ja Milja sanoisivat. Sitä ei tarvitse joutua kysymään.
Tonin kädet lepäävät kyljilläni. Hän katsoo minua pitkään
silmiin.
”Mä haluaisin sanoa, että ei vielä, että mä en ole mies, joka
toimisi näin. Pitäisi odottaa, että sä et ole enää mun
opiskelija.” Tonin toinen käsi hivuttautuu hiljalleen pakaralle.
”Mut mä en voi elää enää näin.”
”Ota mut”, kuiskaan. En tiennyt, että saan ääneni kuulostamaan
tältä. Toni reagoi oitis. Hänen kätensä hivuttavat minut
lähemmäs takapuolesta. Ensimmäistä kertaa koskaan hän koskee
minua niin, että tunnen koko vartalossani hänen halunsa. Toni
nappaa minut syliinsä niin nopeasti, etten ehdi protestoida. Hän
kantaa minut sylissään sohvalle, ja minä vain vingun, sillä
kukaan ei ole koskaan nostanut minua. En tiennyt sen olevan
mahdollista.
Toni katsoo minua pitkään ja huokailee kuin tämä tuottaisi
hänelle fyysistä kärsimystä. Hänen kätensä asettuu ensin
vatsalleni. Se saa minut työntämään itseäni lähemmäs. Vatsaa
on hädin tuskin saanut koskettaa tähän asti mutta nyt annan sen
täysin hänen haltuunsa. Riisun mekkoa hitaasti, niin, että Tonin
käsi seuraa mukanani ja koskettaa kaikkea sille vierasta.
Rintaliivini ovat yksinkertaiset ja koruttomat. Ne ovat niin ohuet,
että niiden läpi näkee. Poskeni kuumenevat, kun Toni painaa päänsä
rintoihini ja näykkäisee rintaliivieni reunoja.
”Sä tunnut mulle ihan epätodelliselta. Olen rakastanut sua kaiken
tän aikaa ja nyt sä olet siinä…”
Kun olen pikkuhoususillani, ensimmäinen pelon vihlaus kulkee kehoni
halki. Vatsani ja kylkeni ovat täynnä helottavia venymäarpia ja
kehoni kukkii finnejä. En ole koskaan nähnyt vartaloani
seksuaalisena kohteena, se on suuri ja epämääräinen, mutta
viimeaikoina minusta on tuntunut, että nyt, nyt. Viimein.
Tonin ilme on sekoitus tuttua hellyyttä ja uutta nälkää. Se
asettuu hänen piirteisiinsä tehden niistä minulle tuntemattomat.
En silti pelkää mitään, mitä se tuo tullessaan. Tonin sormet
tapailevat vartaloni muotoja, tervehtivät niitä hellästi ja
kunnioittaen. Ne piirtävät tulikuumia viivoja kaikkialle minuun.
Toni jättää kätensä kupeiksi rinnoilleni, ja jokin minussa
sykkii niin voimakkaana, että painaudun Tonin syliin tiukasti. Kun
hänen kätensä tapailevat pikkuhousujani, minä sanon kyllä yhä
vain uudelleen.
Kostea lämpö täyttää minut kaikkialta, kun Toni asettuu minuun.
Hätää ei ole, vaikka kaikki on uutta ja hämmentävää eikä
kukaan ole koskaan huokaissut ihooni näin. Jätän käteni Tonin
niskaan ja löydän ne siitä silloinkin, kun Toni on valmis ja
huohottaa kaulaani vasten raskaasti. Koko kehoni on hiestä märkä
ja uupunut, hengitän Tonia ja hän hengittää minua.
”Kukka, onko kaikki hyvin?”
”On”, minä huohotan.
Toni nostaa päätään ja suukottaa minua hellästi. Hän näyttää
pikkupojalta, joka ei kykene peittämään onnellista virnistystään.
Tunnen oloni kauttaaltaan märäksi ja tahmeaksi, mutta hänen
kätensä silittävät kylkeäni niin hellästi, että kaikki
ajatukset sulavat pois.
”Kiitos, kun varmistelit kokoajan. Se tuntui hyvältä”, sanon.
”Tottakai. En tahdo tehdä mitään, minkä koet epämukavana.
Oletko ok? Sattuiko suhun?”
”Aluksi vähän, mutta se meni ohi. Anteeksi, mä en kyennyt
vielä…”
Hän tietää, mitä tarkoitan. Keholleni kaikki on vielä niin
uutta, ettei se pysty rentoutumaan hänen allaan ja antautumaan
kaikelle, mitä se saa.
”Ei hätää, aika harva ekalla kerralla. Sussa ei oo mitään
vikaa. Oliko mitään, mistä et tykännyt?”
Pudistan päätäni. Hänen painonsa päälläni tuntuu hyvältä.
”En voi uskoa, että sä halusit mua.”
Toni painaa päänsä rinnoilleni ja virnistää taas kuin
pikkupoika. Hänen suunsa jää hetkeksi hyväilemään paikkoja,
joita en ole vuosiin edes näyttänyt kenellekään.
”Mun kaunis kulta.” Lisää suudelmia. ”Hyvää syntymäpäivää,
Kukka.”
”Kiitos”, naurahdan, koska ehdin jo unohtaa.
”Oli mulla sulle lahjojakin.”
”Voi Toni…”
Minä jään asumaan tähän lämpöön, jonka valitsin. Se tuntuu
hyvältä joka raajassani. Tätä minä päätän vaalia, tämä
lämpö on minun omaani.
Lämpö jää minuun. Minä pidän siitä kiinni läpi talven, läpi
ylioppilaskirjoitusten ja kaikkien niiden hetkien, kun tuntuu, että
minun pitäisi jälleen piiloutua. Tuon arkipukeutumiseeni hiljalleen
lisää pieniä elementtejä, jotka tuntuvat siltä, miltä olen
alkanut itselleni tuntua. Miljan ja Veeran keskittyminen on enemmän
ylioppilaskirjoituksissa kuin minun rasvaisessa tukassani ja uudessa
huulikiillossani. Ja kun minä lopulta saan tiedon, että valmistun,
istun keittiössä syömässä kanapastaa ja alan itkeä onnesta.
Arvosanani eivät ole mahtavimmat mahdolliset, mutta en tarvitse
muuta kuin tiedon siitä, että onnistuin.
Äiti halaa minua ja sanoo heti laittavansa sukulaisille viestiä.
Hymyilyttää. Kaikkien katseissa on alkanut viimeaikoina olla uutta
lempeyttä. Minä aikuistun, tulen enemmän omaksi itsekseni. Aivan
yllättäen huuliltani putoaa se, jota olen pitänyt kauniina
salaisuutena piilossa katseilta.
”Äiti, mä olen rakastunut.”
Haarukka seisahtuu hetkeksi lautaselle. Sitten äiti hymyilee.
”Tiesin sen.”
”Tiesitkö?”
”Sen näkee susta. Et ole ollut kavereilla yötä, eikö niin?”
Punastun rajusti.
”En. Anteeksi, että valehtelin.”
”Niin mäkin tein sun ikäsenä.” Äidin hymyssä on uutta
lämpöä. Se kertoo, että olen viimein tulossa aikuiseksi, jota hän
voi katsoa silmiin kuin vertaista. ”No, millainen mies se on? Jos
haluat kertoa. Ei ole pakko.”
”Sen nimi on Toni ja se on maailman rakastavin mies.” Enempää
minä en osaa kertoa, en vielä. Tiedän, että jonakin päivänä
toisin Tonin kotiin ja kaikki menisi hyvin, mutta sen aika ei ole
vielä. Äiti hymyilee.
”No sepä on hyvä kuulla.” Äiti ei kysy enempää, hän tietää,
milloin en tahdo jatkaa. Olemme hiljalleen rakentaneet välillemme
kunnioitusta, jonka tahdon säilyttää aina.
Valmistujaisista menee kuukausi, että kävelemme Tonin kanssa
kahdestaan kaupungilla. Emme pidä vielä käsistä, julkinen hellyys
saisi tulla myöhemmin. Lukiosta on liian vähän aikaa. Minä sanon
Tonille usein, että ei vielä, tutut ihmiset saattavat asua täällä
yhä, mutta Toni ei tahdo enää elää pelossa.
Kun Veera ja Milja sitten osuvat kohdalle, minä lamaannun sittenkin.
Happi pakenee keuhkoista, kasvoni tuntuvat vahalta enkä pysty
liikuttamaan niitä. Mekko ylläni on pelkästään pieni. Tonin käsi
asettuu vyötäisilleni ja ymmärrän vain vaivoin, että hän
todella tekee niin. Hän tarttuu kiinni minusta tyttöjen nähden,
vaikka hän tietää, millainen riski se on edelleen. Silti hän on
valmis ottamaan sen.
”Kukka”, Toni kuiskaa ja tarttuu minua hellästi leuasta.
Tyttöjen kulkiessa ohi hän painaa merkitsevän suudelman
huulilleni. Minä tuijotan miestä silmät suurina, mutta Toni ei
värähdäkään. Ehdin erottaa häkellyksen Miljan ja Veeran
kasvoilta, kun he kulkevat ohi, mutta mitään ei tapahdu. He eivät
sano sanaakaan eivätkä jää huutamaan perään. Tonin hellä ote
minusta on hiljentänyt heidät täysin. Paniikki kehossani laantuu
hiljalleen, kun sydämeni ymmärtää, että hätää ei ole. Sitä
ei tulisi enää ikinä olemaan. Nämä ihmiset eivät ole pysyvä
osa elämääni ja olen astumassa elämään, jonka halusin.
Aurinko loistaa repaleisten pilvien takaa. Toni pitää kätensä yhä
vyötäisilläni. Nojaan hänen olkaansa hiljaa ja tunnen, kuinka
jokin sisälläni muuttuu. Aurinko tulee enemmän esiin pilvien
takaa, katson taivaalle hymyillen. Suljen hetkeksi silmäni, annan
valon lämmittää. Kurotan oksiani ujosti kohti avautuvaa päivää
ja olen valmis siihen, mitä se toisi tullessaan.