Mätä

Syyssade vihmoo ikkunaan sellaisella rytmillä, että mökin ikkunat miltei helisevät. Sisko seisoo kattila kädessään ikkunan edessä ja pyörittelee liinaa sen sisuksissa hajamielisesti. Hänen ilmeensä on yhtä sulkeutunut kuin ensimmäisinä iltoina Urhon lähdön jälkeen. Kyllä hän vielä palaa, sisko jaksoi toistella viikkoja, kuukausiakin. Sanojen päälle on alkanut kertyä pölyä. Me molemmat tiedämme, että Urho ei enää palaa.

Tuvassa on niin hämärää, että kynttilänvalokin tuntuu pelkältä aaveelta huooneessa. Sellaisiksi päivämme ovat käyneet, aaveiksi entisistä. Sisko jatkaa kattilan hinkkaamista niin kauan, että harkitsen hakevani sen hänen kädestään.

Koneita ei ole lentänyt ylitse pitkiin aikoihin. Levottomuus metsissä on tasaantunut. Tunnistan kiväärin äänen sellaisen kuullessani. Maailma on ollut pelottavan hiljaa. Vain sade rummuttaa ikkunoita välivaltaisella rytmillään. Kynsien alla on multaa.

Kolahdus. Toinen. Sisko jättää kattilan tupaan ja säntää ovelle ennen kuin ehdin kieltää.

”Urho”, hänen suustaan pääsee, ja minä olen aikeissa sanoa, että hänen unelmastaan on jäljellä pelkkä kuiskaus. Hän on jo ovella, kolina lähestyy. Jokin sisälläni virittyy kireämmäksi. Kun oveen koputetaan, huomaan hakeutuneeni lähemmäs pöytää, jonne sisko on jättänyt veitsen.

Syyssade tuo tupaamme miehen. Rähjäisen ja repaleisen, puhki kuluneen. Multaa vaatteissaan. Silti kaiken keskeltä me erotamme samanaikaisesti tutut silmät, joiden tuiketta siskoni on täytynyt toistaa kaikki ne yöt, joina hän ei ole saanut unta. Sanaakaan vaihtamatta mies ja siskoni syleilevät. Minä en osaa olla katsomatta pois, en tiedä, kuinka olla häveliäs silloin, kun mahdottomuus huutaa itseään julki eteisessämme. Miehen lian tahrimat kasvot ovat ennallaan, hän on yhtä komea kuin muistin. Minä en sano mitään, mikä tarkoittaisi mitään todellista. Mies jää. Tietenkin hän jää. Syyssade saa vihmoa ikkunoissa, minun siskoni kasvoilla on jälleen hymy.

Kolmantena viikkona miehen saapumisesta huomaan hajun ensimmäistä kertaa. Makea mätä. Tuttu turpeinen tuoksu, joka täyttää tienpenkat syksyn viedessä kesän kukat matkaansa. Sisko ja mies eivät huomaa tuoksua, vaikka kysyn useampaan kertaan. Sisko ja mies käyvät metsällä ja valvovat myöhään. Heidän maailmansa kutistuu niihin katseisiin, joita he vaihtavat hämärän tullen.

Haju pinttyy huoneisiin. Unohdan sen, kun pysyttelen sisällä pirtissä, mutta joka kerta, kun haen pihamaan ansasta kaniinin tai käyn metsässä keräämässä yrttejä, mätä iskeytyy vasten kasvoja suoraan ovella.

Minä tiedän, että se johtuu miehestä.

Miehellä on liian pitkiä katseita, liian intensiivisiä. Miehellä on nauru, joka on vain hieman liian matala ollakseen sen ihmisen, joka syleili sisartani kevään ensimmäisinä päivinä. Miehessä on haju, joka on pesiytynyt kotimme hirsiin kiinni ja pitää minua valveilla aina, kun vain ajattelenkin sitä.

Siskoni ei huomaa. Hän ei puhu muusta kuin onnestaan. Siskollani on kaikki hyvin. Minä haistan mädän joka hetkessä ja pelkään, että minä olen se, joka ei näe.

Kun herään yöllä märkään ääneen, joka muistuttaa sadetta, mutta samalla ei mitään, mitä olisin koskaan kuullut, minä nousen ja kävelen paljasjaloin tupaan. Muoto, joka piirtyy yönkajoa vasten ei ole ihmisen eikä olennon. Se on epäpyhä ja vieras.

Mies ja sisko. Eittämättä mies ja sisko. Mies siskon yllä. Mädän läpäisemätön haju. Kaikki ne nesteet, jotka keho päästää kuoltuaan. Oksennan varpailleni, en saa henkeä. Miehen piirteet ovat tunnistamattomat. Jossain kaiken sen visvan ja kuonan alla ovat ne silmät, joita siskoni kerran niin kovin rakasti.

Siskon muotoa en enää erota ihmisen muodoksi. Se on kaukana siitä, mistä ihminen lähtee. Erotan vain märän äänen, kun leuat jauhavat sitä olentoa, joka joskus muodosti siskoni.

Välähdys yössä.

Kaikki on poissa, haju katoaa olennon mukana avonaisesta ovesta yönkajoon. Jäljet, jotka kostealle nurmelle jäävät, ovat ihmisenkaltaiset, mutta eivät ihmisen, eivät koskaan ihmisen.

Ilmassa haisee mätä.