Kesäpäivän aurinko

Milo

SV: seksin kuvaus

Minä tunnistan hänet jo kaukaa. Tuttu terhakka ryhti ja tikkusuorat pitkät hiukset. Hän ei näytä päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun tapasin hänet viimeksi ja silti on kuin hänessä olisi kokonaan uusi sävy. Kuin taiteilija olisi maalannut taulunsa uudelleen ja unohtanut yksityiskohtia matkalla.

“Helmi?”

Ääneni jää leijumaan kesätorille. Ihmisiä kulkee ohitse, lapsiperheet ovat levottomia ja nuoret pariskunnat keskittyneitä toisiinsa. Hänen katseensa lasittuu ja etsii sitten kohdetta. Näen hänestä, että hän tunnistaa ääneni vain melkein. Ehkä se on hänelle kuin aave, jokin vain etäisesti tunnistettava. Kun hänen katseensa lopulta löytää minut, hän todella on kuin aaveen nähnyt; paikalleen jäänyt ja hukassa.

Tunnistus leviää hänen kasvoilleen kuin kauhu. Hetken hänen piirteensä ovat jonkin minulle vieraan mykistämät ja vieraat. Kun hän lopulta astuu lähemmäs, hän onnistuu pakottamaan hymynkaltaisen suupielilleen. Vasta aivan lähellä se muuttuu hänen aidoksi hymykseen. Minua kihelmöi joka paikasta.

Helmi on kaunis. Se ei ole ensimmäinen ajatukseni eikä vielä toinenkaan, mutta tulen siitä piinaavan tietoiseksi, kun hän seisoo edessäni keskellä kesäistä toria. Hänen hiuksensa ovat yhä maantienvaaleat ja silmänsä hailakan siniset. Helmi ei koskaan ennenkään pukenut mitään suuresti itseään korostavaa eikä hän tee niin nytkään. Hänen yllään on pelkkä harmaa narutoppi ja polviin asti ulottuvat shortsit.

“Milo? Ei ole todellista, et se voi olla sinä!”

“Tässä minä olen. Hitto, onko sinulla aikaa?”

Helmi vilkuilee ympärilleen.

“On. Toki. Tai siis…” En tiedä, miksi varjo piirtyy niin tiukaksi hänen kasvoilleen. “Joo, on. Haluatko mennä jonnekin?”

“Tule minun luokseni. Asun ihan tässä keskustassa.”

Hän epäröi. Miksi hän epäröi? Vuosia sitten hän ei olisi koskaan epäröinyt. Mutta tilannehan oli silloin aivan toinen.

Lopulta hän nyökkää. Hänen eleensä ovat pysyneet samanlaisina. Hillittyinä ja vakaina vieraiden ihmisten seurassa. Hän ei ollut koskaan kanssani sellainen, minulle hän oli maailman hauskin ihminen. Nyt minäkin taidan olla vain yksi vieraista.

Kesäkuun ensipäivien lämpö on kuin raskas verho, jonka kesä on tullut ripustamaan yllemme. Puikkelehdimme torilta kävelykadulle. Helmi seuraa minua, kun sujahdan ihmismassojen läpi.

“Asutko nykyään taas täällä?” kysyn. En muista nähneeni häntä sen jälkeen, kun hän muutti.

“Muutin alkukeväästä takaisin.”

“Uskomaton sattuma, että tapasimme.”

Helmi on kovin hiljainen. Joka sekunti, kun ehdin, katson häntä. Hän huomaa sen, mutta ei sano mitään. Hämmentää tajuta, että en tiedä lainkaan, mitä hän ajattelee. Kotikerrostaloni on aivan keskustan ytimessä. Sujahdamme kotiini samalla ovenavauksella ylärapun naapureiden kanssa. Ahtaassa hississä luontainen reaktioni on vetää Helmi vyötäisiltä lähemmäksi minua. Käteni osuu kaistaleelle paljasta ihoa. En muista, milloin kehoni olisi sähköistynyt nopeammin. Helmin on pakko huomata se.

Kun asuntoni ovi sulkeutuu, minulta kestää maksimissaan puoli minuuttia saada kengät potkituksi jaloistani ja työntää Helmi vasten vessan ovea. Tartun häntä leuasta, katson pitkään. Jos tämä ei ole lainkaan se, mitä hän haluaa minulta juuri nyt, hän voisi vielä perääntyä ja sanoa, että luin häntä väärin. Kauhu, jonka erotan hänen silmissään vain hetken, sammuu pehmeäksi ahnaudeksi. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja antaa minun painaa hänet intohimoiseen suudelmaan.

Helmi maistuu kesältä. Hän on kauttaaltaan kuuma minua vasten. Mietin häntä kävelemässä kesätorilla autuaan tietämättömänä minusta. Hän näytti niin kauniilta ja seesteiseltä. Ahmin häntä vasten vessan ovea ja sallin käsieni hivuttautua hänen lanteilleen.

“Haluatko sinä…?” kuiskaan vasten hänen suutaan. Hänestä pakenee vaimea ynähdys.

“Voimmeko mennä sängylle, tai…” Jokainen sana, jonka hän sanoo, kuulostaa toistaan varovaisemmalta. Hänen kätensä lepäävät kaulallani kuin eivät uskaltaisi siirtyä muualle.

“Tietenkin”, sanon ja vedän hänet kädestä perässäni.

Kiskon Helmin ylleni sängylle. Hänen poskensa punoittavat ja suunsa on raollaan, hetki etenee niin nopeasti, ettei hän varmasti pysy perässä. Painan hänet tiukasti itseäni vasten. Helmin käsi sivelee varoen niskaani. Korvieni taakse se pysähtyy. Kädet löytävät laitteet, jotka eivät olleet ennen siinä.

“Sinä sait viimein apua? Kuuloosi”, Helmi kuiskaa. Hänen sanansa tuntuvat selkärangassani asti. Niin kauan, kun muistan kuulossani olleen vikaa, olen rakastanut sitä, kun minulle kuiskitaan. Se tuntuu siltä kuin joku silittäisi kaikkein kipeimpiä osia minussa.

“Joo. Noista on ollut paljon apua. Haluatko, että otan ne pois, kun…?”

“Ei sinun tarvitse. Olen iloinen, että sinulla on ne nyt.”

Helmi painaa pienen suukon korvanlehdelleni. Se saa minut niin kovaksi, etten voi olla kiskomatta paitaani pois. Haluan, että hän näkee kaiken nyt heti. Kun ryhdyn riisumaan, Helmi on kuin riivattu. Hän auttaa minut vaatteista ja silittää jokaista löytämäänsä kohtaa kuin tervehtiäkseen. Se on käsittämättömän herttaista ja saa minut tärisemään. Olen ollut monen tytön kanssa, mutta en ole tuntenut ketään heistä kuten tunnen Helmin. Sipaisen hänen poskeaan hellästi.

Vedän Helmin topin nopeasti hänen päältään. Haluan nähdä hänestä kaiken. Olen täysin häkeltynyt siitä, että hän on yhtä kiinni minussa kuin minäkin hänessä. Ilman pienintäkään ennakkovaroitusta olemme tässä ja täysin varmoja siitä, mitä tapahtuisi. Helmi näyttää ihanalta pelkissä alusvaatteissa. Hän on pehmentynyt naisellisesti sen jälkeen, kun näimme, ja se saa minut niin helläksi, etten malta olla vetämättä häntä syliini. Painan pääni hänen rinnoilleen.

“Sinä olet niin kaunis”, kuiskaan vasten hänen suolaista ihoaan.

“Minäkö? Sinä taas…” Helmi miltei nyyhkäisee. “Olet täydellinen. Et voisi ikinä ymmärtää.”

Hän käy päälleni vaativana ja lujana. En ole koskaan nähnyt Helmiä tällaisena, tietenkään en, miten olisin voinut. Tuntuu etuoikeudelta saada nähdä joku minulle niin rakas näin kiihkenänä.

Se mitä Helmi ei tiedä on, että tämä ei ole minulle pelkkää seksiä. Ei hänen kanssaan. Hän on minulle täysin erityinen ihminen. Haluan, että hän tuntee olonsa naiselliseksi ja kauniiksi, kun kosketan häntä.

On niin lämmin. Olen täynnä purppuraa ja samettia ja kaikkea lämmintä ja ihanaa, kun Helmi valuu syliini ja hukuttaa minut suudelmiin. Hän kuiskii helliä asioita korviini. Värähdän joka sanalla. Välillä minun on pakko sulkea silmäni edes hetkeksi. Kaikki aistini ovat niin täynnä häntä, että tukehdun. Rakastan sitä.

Helmi tulee paljon ennen minua. Hänellä on ehkä enemmän kokemusta tai sitten se johtuu jostakin minulle tuntemattomasta asiasta. Hukun häneen. Minua punastuttaa ajatella, että tämä hetki aiheuttaa hänessä jotain tällaista. Tai ehkä minä aiheutan? Ehkä se olen minä.

Hän jää lämpimänä ja märkänä huohottamaan päälleni. Ennen kuin huomaan, hänen kyyneleensä valuvat pisaroina kasvoilleni. Lempeä kesäsade. Sipaisen hänen poskeaan, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän itkee.

“Helmi?”

“Ei hätää, minä vain…”

Kyyneliä pisaroi. Otan hänen kasvonsa käsiini ja silitän molempia poskia. Miten hän voi tuntea niin paljon? On kuin hajoittaisin hänet säpäleiksi heti, kun koskin häneen. Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja painan suukkoja joka paikkaan, jonne yletän; pehmeiden rintojen kärjille, kaulalle, leualle, kaikkialle.

“Helmi… Ei ole hätää. Olen tässä nyt.”