maanantai 31. joulukuuta 2018

Punainen vuosi

Taas kuukaudet ovat juosseet toisensa kiinni ja joudun hetkeksi pysähtymään, istumaan alas ja miettimään, mihin vuosi hävisi, miksi en saanutkaan sekunteja tai edes tunteja kiinni. Tämä vuosi tuntui loppuvan kesken. Joulukuuta lukuun ottamatta joka ikinen kuukausi pyyhälsi nopeasti loppuunsa, en ehtinyt hengittää, en edes kunnolla ymmärtää, että ne muodostivat kokonaisen vuoden. Olen hukannut täysin käsityksen siitä, mihin tämä vuosi katosi. Ikävä kyllä en ole sen vuoksi itsekään lainkaan varma, missä olen. Tällä hetkellä en osaa kertoa, missä tarkalleen seison ja mitä tältä paikalta haluan. Se on ehkä ihan hyväksyttävää, vain ehkä.

Tämä vuosi on kuorrutettu kaikella uudella. Olen saanut paljon uusia kokemuksia, ihmisiä ja tunteita, joiden keskeltä minun on hivenen hankalaa etsiä itseäni. Ehkä minun ei tarvitse, vastaukset yleensä tulevat luokse, kun niitä ei odota.

Puoleen väliin saakka kestin tietämättä vuoden väriä. Sitten, syksyn saavuttua, se kertoi itsestään. Tämä on punainen vuosi. Hyvin selkeän punainen, kaikkine eri sävyineen. Olen löytänyt paljon sellaisia tunteita, jotka ovat minulle pelkästään punaisia, hyvässä ja pahassa. Olen oppinut paljon itsestäni näiden tunteiden kautta. Siitä pitää kaiketi olla kiitollinen.

Tänä vuonna olen ymmärtänyt, että kirjoittaminen aivan oikeasti on minulle rakkainta koskaan. Olen saanut valmiiksi kolme romaanimittaista tekstiä. Kirkkain tähti, jonka kirjoitin viime talvena (tammi-maaliskuu) kertoi minulle, että tätä minä haluan, tähän minä pystyn. Pystyinkin. Musteenkantajaa suunnittelin keväällä, se valmistui kesällä. Verivalheen kanssa vietin syksyni, ja se tarina olikin lopulta juuri se, joka kertoi minulle, minkä värinen tämä vuosi on. Siihen heitin niin paljon omia tuntemuksiani, että ymmärrän merkityksen varmasti kunnolla vasta myöhemmin. Nyt kirjoitan Lumoa, joka ei ole konsepteista uusin, mutta se, joka innosti eniten lähteä toteuttamaan. Nautin tästä. Siitä, että voin kirjoittaa ja luoda.

Jotenkin minusta tuntuu silti, etten täysin hahmota tämän vuoden koskaan tapahtuneen. Mielenterveyteni on juossut niin lujaa alamäkeen, etten ihan itsekään pysy perässä. Paljon on tapahtunut, ja silti tuntuu oudosti siltä, että kaikki on tapahtunut joko todella kauan sitten tai ei koskaan. Ehkä minulla on vain ollut todella vaikea joulukuu enkä siksi hahmota, mitä tässä vuodessa on oikeasti tapahtunut.

Joka tapauksessa voin sanoa edelleen eläväni. Edellinen vuosi, 2017, oli selkeän keltainen, koska olin ensimmäistä kertaa elossa ja kokemassa kaikkea. Nyt oloni on punainen. Se on monimerkityksellisempi kuin keltainen, mutta vuosia ei tietenkään voi vertailla.

Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä tältä vuodelta sain. Olenhan vielä elossa.

31.12.3018

Vuoden 2018 kirjat

Olen jälleen listannut kaikki vuoden aikana lukemani kirjat. Tällä kertaa kursivoin ne, jotka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirjoitan englanniksi niiden kirjojen nimet, jotka olen kyseisellä kielellä lukenut.

Tammikuu:
J.R.R. Tolkien: Silmarillion
⏩ Sally Green: Puoliksi villi
⏩ Sally Green: Puoliksi poissa
⏩ Ruth Ware: Nainen hytissä 10
⏩ Agatha Christie: Ikiyö
⏩ John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
⏩ J.P. Delaney: Edellinen asukas

(Yhteensä 7)

Helmikuu:
⏩ Lars Kepler: Vainooja
⏩ Geir Tangen: Maestro
⏩ Philip Wilkinson: Myytit & legendat ensyklopedia
⏩ Shari Lapena: Vieras talossa
⏩ Han Kang: Ihmisen teot
⏩ C.S. Lewis: Taikurin sisarenpoika
⏩ Arthur Cotterell: Maailman myytit ja tarut
⏩ C.S. Lewis: The Lion, the Witch and the Wardrobe

(Yhteensä 8)

Maaliskuu:
⏩ Maria Turschaninoff: Anaché
⏩ Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
⏩ Lina Bengtsdotter: Annabelle
⏩ Samanta Schweblin: Houreuni
⏩ Anne Leinonen: Metsän äiti
⏩ Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Siri Pettersen: Odininlapsi

(Yhteensä 7)

Huhtikuu:
Siri Pettersen: Mätä
Siri Pettersen: Mahti
⏩ Kate DiCamillo: Desperon taru
⏩ Vesa Haapala: Valekuolleet
⏩ Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun
⏩ Kaoru Mori: Aron morsiamet
⏩ Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
⏩ Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta
⏩ William Shakespeare: Hamlet
⏩ Katja Kallio: Yön kantaja
⏩ Laura Gustafsson: Pohja

(Yhteensä 11)

Toukokuu:
⏩ Erika Vik: Seleesian näkijä
⏩ Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
⏩ Hanna Hauru: Jääkansi
⏩ A.J. Finn: Nainen ikkunassa
⏩ Clare Mackintosh: Minä näen sinut
⏩ Affinity Konar: Elävien kirja
⏩ Susanne Jansson: Uhrisuo
⏩ Heidi Liehu: Lumoava selli
⏩ Paperi T: Post alfa

(Yhteensä 9)

Kesäkuu:
⏩ Heidi Liehu: Kultaiset tikapuut
⏩ Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
⏩ Heidi Kummu: Hyvästi pojat
Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland
⏩ Neil Philip: Suuri myyttikirja
⏩ Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus
⏩ Maria Mustaranta: Sokeita hetkiä
⏩ Piia Leino: Taivas
Ai Yazawa: NANA
⏩ Satu Lepistö: Lintutarha
⏩ Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Hino Matsuri: Vampire Knight

(Yhteensä 12)

Heinäkuu:
⏩ Deborah Spungen: Nancy
Daisuke Moriyama: Chrono Crusade
⏩ Ben Kalland: Vien sinut kotiin
⏩ Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
⏩ Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot
⏩ Essi Tammimaa: Isän kädestä
⏩ S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani
⏩ Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
⏩ Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
⏩ Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

(Yhteensä 10)

Elokuu:
⏩ Satu Apo: Ihmesatujen historia
Yana Toboso: Kuroshitsuji
⏩ Camilla Grebe: Lemmikki
⏩ Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
⏩ Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
⏩ Daniel Cole: Räsynukke
⏩ Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
⏩ Ruth Ware: Valhepeli

(Yhteensä 8)

Syyskuu:
⏩ Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
⏩ Hanya Yanagihara: Pieni elämä
⏩ Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa
Cassandra Clare: Luukaupunki
Cassandra Clare: Tuhkakaupunki
⏩ Johan Egerkrans: Pohjoismaiden mytologia
Cassandra Clare: Lasikaupunki

(Yhteensä 7)

Lokakuu:
⏩ Clare Mackintosh: Anna minun olla
Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki
Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki
⏩ Samuel Bjørk: Poika pimeästä
⏩ Laura Manninen: Kaikki anteeksi
⏩ Junji Ito: Selected stories (Shiver)
Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

(Yhteensä 7)

Marraskuu:
⏩ Leïla Slimani: Kehtolaulu
⏩ Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä
⏩ Aki Ollikainen: Musta satu
⏩ Kristina Ohlsson: Sairaat sielut
⏩ Marko Hautala: Leväluhta
⏩ J.G. Ballard: Tornitalo
⏩ Saila Susiluoto: Metropolis
⏩ Marko Hautala: Itsevalaisevat
⏩ Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa: myytin synty
⏩ Marko Hautala: Unikoira
⏩ John Steinbeck: Helmi

(Yhteensä 11)


Joulukuu:
⏩ Marko Hautala: Käärinliinat
⏩ John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
⏩ Erika Vik: Nefrin tytär
⏩ Marko Hautala: Torajyvät
⏩ Emily Brontë: Humiseva harju
⏩ Jun Mochizuki: Pandora Hearts
⏩ Peter S. Beagle: The Last Unicorn

(Yhteensä 7)

Koko vuonna 2018 luin yhteensä 104 kirjaa.

Tulitanssi


Lieskat kehystävät mustuvaa lapsuutta. Tuli nuolee vanhoja leluja, pyrkii levittymään pienimpiinkin koloihin, niihin, joihin sillä ei ole oikeutta koskea. Nuoret seisovat metsän reunalla ja katsovat, kuinka liekit nostattavat heidän edellisen elämänsä taivaisiin. Metsä hukkuu hehkuun. Savu katoaa tähtiin, musta yötaivas imee hohkaavan lämmön ja luihin asti kalutut muistot. Keho on täytetty pienillä neuloilla, nimettömällä kauhulla. Joku tarttuu toista kädestä, yhdessä kestetty kipu on yhä kipua, mutta toisen käsi on lämmin pelkoa vasten. 


Tulen kajo on sietämätön kestää ymmärtämättä syytä roihuaville liekeille. Sormien tapaillessa toisia kyyneleet juoksevat kasvoilla, mutta yhdetkään silmät eivät käännä katsettaan puiden taa kohoavasta valosta. Nuoret kestävät pystypäin heitä kohdanneen nimettömän tuhon.

Liekehtivän puutalon pihalla tanssii yksi niistä, joiden muistot minuudesta talo kätki pölyttyneisiin nurkkiinsa ja lukittuihin kaappeihinsa. Muut eivät ole kuulemassa hänen kohoavaa nauruaan. Paljasjalkainen tyttö antaa liekkien kohota ja tuntemansa todellisuuden palaa. Uusi maailma välkkyy hänen suljettujen luomiensa alla, antaa hänelle lupauksen vapaudesta. Häkä ei tuki tytön keuhkoja, lieskat laulavat hänelle kauneimman laulun.  Saavutettujen unelmien sointi sekoittuu rätiseviin kipunoihin ja vahvana leimuavaan hehkuun. Niiden säestäessä tytön tanssia hän tuntee hetken olevansa kuolematon.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Verhon toisella puolen 18.12.

Tänä jouluna minä asetin heidät kaikki takan reunalle. Sytytin takkaan tulen, katselin heidän kuviaan hymyilevien kasvojeni vierellä. Heidät oli ikuistettu rinnalleni ikuisuus ajatuksissa. Hymyn oli tarkoitus pysyä suupielilläni.

Joulu meni. Tuttuja kasvoja kävi luonani, nauroi, söi ja joi, mutta ei kommentoinut sanallakaan kuvia takan reunuksella. Ei ollut kenenkään muun kommentoitavissa, mitä minä tein niille, jotka olivat jättäneet minut ostamaan lahjoja yhä vain harvemmalle.

Vuosia minua kiusannut melankolisuus istui hartioillani aikeenaan pysyä siinä. Se oli tullut jo osaksi minua, en osannut tehdä sille mitään. Vaikka valokuvat hymyilivät, minua ne muistuttivat vain heistä, joita en enää voinut saada. Osan olin päästänyt pois, osa oli tähdissä ja kenties hehkui minulle, kun katselin pimenevää yötä.

Joulupäivän yö oli jo pitkällä, kun valvoessani päätin nousta ylös, avata verhot, kohdata maailman sellaisena kuin se oli. Kaupungin välkkyvät valot heijastuivat valokuviin. En kääntänyt niiltä päätäni. Avasin verhot, annoin itseni nähdä tähdet. Ei haitannut, vaikka ne eivät hehkuneetkaan juuri minulle. Maailma oli olemassa vielä ikkunan toisella puolella. Minun kipuni pieneni, asettui sydämen viereen tukehduttamatta minua enää.

Punaiset hiukset 17.12.

Kylmä metalli kiiltää kuin jää. Kuunvalkea käsi kohottaa terän ylös, vie sen aivan lycoriksenpunaisten hiusten juureen. Käsi on miltei tunnottomaksi jäätynyt, sitä ohjaa enää vain sisintä polttava tahto. Hiukset leikataan yhdellä nopealla, varmalla nykäisyllä. Kohmeisuudesta ei ole tietoakaan. Punaiset hiukset leijailevat lumelle. Ympäristö on kuin verestä tahriintunut hiusten levitessä kaikkialle.

Kaikki on valmista. Uhraus on tehty. Palava tahto voi jatkaa eteenpäin.

Kipinänvalkea 16.12.

Ensimmäiset liekit kohoavat puiden latvoihin. Tyttö katsoo, kuinka talon kattoa nuoleva tuli leimahtaa pienestä, valkeasta kipinästä kokonaiseksi roihuksi. Häkä ei tavoita tytön keuhkoja, sillä mikään niin kirkkaana hohtava kuin tuli ei voisi häntä satuttaa. Menneisyys palaa puhki reunoistaan. Mitä korkeammalle liekit nousevat, sitä leveämmin tyttö hymyilee. Kaikki saa mustua. Muistojen papereista ei jää mitään jäljelle, liekit polttavat kaiken, kunnes ilmassa tanssii kipinöiden sijasta tuhkaa. Tuhka on kevyt jäljitelmä siitä, mitä joskus oli. Melkein kuin muistot kohoaisivat konkreettisina kohti taivasta.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Syntynyt 15.12.

Se lähtee keuhkoista. Lävistää hengityselimet, täyttää sisimmän kylmillä kukilla. Valkeilla, joiden varret kurovat tiensä nahan läpi, pistävät esiin ihon väärältä puolelta. Kukka kukkii vain kerran, kuihtuu sitten sisälle jättäen jälkeensä kylmän. Varsi jää ulos muistuttamaan kivun merkityksettömyydestä. Kun se on kerran syntynyt ja kuollut, se ei enää koskaan opi hengittämään.

Joenvartta pitkin 14.12.

Juokseva vesi viettää alamäkeen. Tyttö on juossut jalkapohjansa verille, mutta ei kykene pysähtymään. Hänellä on siniset silmät ja vahva tahto, jokainen polku maailmassa veisi hänet perille. Joki kapenee pelkäksi puroksi, muuttuu sankasta virrasta hennoksi liplatukseksi. Silti se toimii tytön oppaana, kuljettaa häntä eteenpäin matkalla, jonka olisi kuulunut tulla päätökseensä jo kauan sitten.

Hengästynyt tyttö jatkaa matkaansa. Risu repii nilkan auki, pyörivät kivet miltei kaatavat hänet. Tahto palaa rinnassa, pitää juoksevat askeleet tasaisina. Pienimmänkin joen päässä olisi meri. Aurinko laskee mereen, tähdet heijastuvat tasaisesta, tummasta pinnasta ja saavat maailman näyttämään hetkeksi ikuiselta. Ei ole kattoa, ei pohjaa, vain kaikkialla jatkuva, tähdenhohtoinen todellisuus. Tyttö juoksee tavoittaakseen oman ikuisuutensa.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Näkijä 13.12.

Kaduilla liikehditään. Väsymys paistaa kulkijoiden kasvoilta, kun he juoksevat sotkeentuneissa riveissä kohti huppupäistä ihmisolentoa. Kaukaa kaupungilta on kiirinyt sana saapuneesta näkijästä. Kukaan ei tiedä näkijän nimeä, yksikään ei osaa kertoa hänestä muuta kuin sen, mitä on kerrottu. Ihmeidentekijä, ikuinen ja uskomaton. Kaikilla on jotakin, jota häneltä vaatia. Joku tahtoo tulevaisuutensa, joku muistonsa. Joku haluaa vain tulla onnelliseksi.

Näkijä ei pyydä ihmisiä muodostamaan jonoja. Kaaoksessa rämpivät raukat saavat itse järjestäytyä, jos mielivät saada haluamansa. Vasta, kun riittävä määrä tungettelijoita kiertää kaukaa saapunutta, tämä laskee huppunsa, sallii kulkijoiden katsoa itseään. Siroluisia kasvoja kehystää tumma hiuskuontalo. Ihmiset eivät kuitenkaan kiinnitä siihen mitään huomiota.

Ensimmäiset huudot pakenevat lähimpänä seisovien huulilta. Näkijän kalvakoissa kasvoissa ei ole silmiä lainkaan. Ei ole mitään, mitä nähdä, mitään, mitä toivoa.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Portille asti 12.12.

Jätin sinä lämpimänä iltapäivänä portille keltaisia kukkia. Silloin en vielä tehnyt niiden nimeä, mutta niiden aurinkoa mukaileva sävy tuntui sydämessäni asti hohkaavana lämpönä. Kävelin sisälle taloon, keitin teetä, kytkin itseni päivien tasaiseen kulkuun, mutta en koskaan unohtanut.

Vielä tänäkin päivänä kukat odottavat portilla. Vettä ei ole satanut kuukausiin. Vereni kastelee kukat, vuodatan itseni kuiviin vain pitääkseni ne hengissä. Kukat ovat niin kauniita, en saata antaa niiden lakastua. Niin kauan, kun minussa riittää verta, niin kauan, kun ruumiini kestää taakkansa alla, kukat kukkivat.

Minä tiedän, miltä tuntuu odottaa rankkasadetta, joka ei koskaan tule ja pyyhi maailmaa puhtaaksi, kastele kukkia puolestani. Päivästä toiseen pidän elossa jotakin sellaista, jonka luonto olisi tahtonut jo kuolevan. Toivo on mitättömän pieni, mutta niin kauan, kun kykenen näkemään sen, en luovu keltaisista kukistani.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Löydetty 11.12.

Linnunsiipinen makaa maassa käpertyneenä itseensä. Hiukset sillä ovat kultakiharaiset kuin enkelillä. Veripaakut suortuvissa ja kylmettyneet haavaumat kasvoissa erottavat sen luojan luomista. Enkeliä siitä ei saa pakottamallakaan, sillä sen rujoa ja satutettua olemusta ei kumartaisi edes sielujen joukosta epätoivoisin.

Se heijaa itseään tehdäkseen kotinsa kylmään maahan. Lumi putoilee märkinä lastuina harteille, pyrkii olemaan peitto, jota linnunsiipinen ei kovalta kadulta tavoita. Siivet roikkuvat selässä kuin surkastuneet ulokkeet, joita ei enää käytetä, jotka evoluutio on työntänyt laidalta. Ne ovat taittuneet epäluonnolliseen kulmaan, haavoittuneet juuresta niin pahasti, ettei niillä enää lennettäisi.

Ihmisenkaltainen ei nosta katsettaan etsiäkseen armoa ohikulkijoiden katseista. Se pyrkii pysymään katseilta kaukana. Joku on löytänyt sen jo kerran, kohottanut kätensä, kiristänyt otettaan ja päästänyt irti vasta, kun siivet repsottivat selässä käyttökelvottomina ja hymy kasvoilla oli kuin paperista leikelty, päälle liimattu lisäys ennestään irvokkaaseen maalaukseen. Luottamuksen piirissä ei seiso enää ketään. Katu on kiveä, kivi ei kysy eikä pyydä anteeksi.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Kuolleen tytön nimi 10.12.

Sigrid kantaa teurastetut jänikset pataa lämmittävien rouvien luo. Hengettömät ruhot lysähtävät kylmään maahan, rouvista keskimmäinen singauttaa tytölle nopean kiitoksen. Sigrid kääntyy ja odottaa puheensorinan alkavan. Ensimmäinen askel, toinen, kolmas, rouvat alkavat supista. Siinä se nyt menee, noidan sisar, huoran sukulainen. Sigrid ei käänny katsomaan naisia. Kylässä kylän tapaan.

Silti sanat jäävät kiertelemään pitkäksi aikaa. Minne Sigrid talojen välillä kulkeekin, kiroukset seuraavat häntä, onhan hän ainoa, jonka voi yhä suoraan yhdistää kylässä tapahtuneeseen tragediaan. Nuoreen naiseen, jonka vilpillisyys ja lennokkuus yhdistyivät kyläläisten silmissä mustaan magiaan, suoraan pahuuteen. Tämän naisen Sigrid on sydämessään kieltänyt, haudannut hänen nimensä syvälle sisälleen. Mestauspäivän jälkeen kukaan ei enää puhunut naisesta tämän nimellä. Sen myötä Sigrid päätti, ettei tämä enää kuulu osaksi häntä. Hän on irrallinen, sisarestaan erkaantunut, oma palasensa maailmassa.

Vaikka Sigrid kulkee yhä katse kohotettuna ja askellus ripeänä, hän ei ole unohtanut. Nimen voi kieltää, sukulaisuuden himmentää olemalla puhumatta siitä. Yön pimeimpiä tunteja ei kuitenkaan voi lakaista kuistilta, kun ne vyöryvät yli ja kietovat syyllisyyteen. Ne kertovat, että oli olemassa nuori nainen, Sigridin oma isosisar. Ihminen, joka ansaitsi elää. Tyttö, jonka nimi oli kaikista osakseen saamista kirouksista huolimatta Lovisa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Maisema 9.12.

Junan ikkuna piirtää talven kauniimpana kuin se on. Se näyttää minulle lumivalkeat niityt sekä pienet, kylmyydessä kukoistavat varvut, jotka eivät taitu ja kuole, vaikka talvi niitä suutelee. Pellot ovat laakeita ja tyhjiä, elämä on paennut niistä jättäen jäljelle vain suunnatonta valkeutta, jota katsoja voi ihmetellä kuin tarhaeläintä.

Pieni tytön sormi hakeutuu ikkunalle, piirtää siihen haparoivin ottein pienen kukan. En kiellä tyttöä, vaikka ymmärrän, että se on minun tehtäväni. Annan lapsen leikkiä, sillä hän näkee vielä kaiken sen, jota en itse enää kykene tavoittamaan. Lumen hohdon, hankien kimalluksen, kuin lumouksen, jota aikuinen ei enää löydä.

Hiljaisuuden jälkeen 8.12.

Aallot lyövät rannalle. Tuuli tarttuu naisen huiviin, meren suolainen tuoksu leviää aisteihin. Nainen seisoo varpaat kylmässä, märässä hiekassa ja odottaa yötä saapuvaksi. Hämärä kiertää laakeaa rantaa, aurinko ei enää kurota lämmittämään sitä. Sinenhohtoinen maailma on naiselle kaikki, mitä hän tarvitsee kyetäkseen hengittämään vapaasti.

Nainen ei kadota itseään aaltoihin, hän ei mene liian lähelle vellovaa vettä. Hän säilyttää turvallisen etäisyyden vain, koska on käynyt pinnan alla, tuntenut meren mustan painon yllään ja ymmärtänyt, että ei halua kuolla sillä tavalla.

Yön saapuessa nainen päästää irti huivistaan, ojentaa kätensä korkealle ja antaa viileän tuulen avata hiuksensa löystyneeltä kampaukselta. Mennyt päivä kuluu pois hänen olemuksestaan. Hän hymyilee posket kipeiksi, silmät hehkuviksi.

Hiljaisuus hiipii yön matkassa. Nainen seisoo sen ja meren välissä, tuntee, kuinka rauha laskeutuu kaiken elävän ylle. On vain hän ja yö, kaksi sellaista, joille päivä ei anna sijaa tuntea elämän virtaavan suonissa.

Yhdeksän päivää 7.12.

Jos olet koskaan irronnut itsestäsi, tippunut tuhansien tasojen läpi, laske kanssani kymmeneen. Ota kädestäni kiinni ja muistele, kuinka se tapahtui.

Yksi, kaksi.

Kylmyys leviää sydämestä suoniin, jäädyttää haparoiden koko kehon. Sormesi liikkuvat vielä, et tunne pelkoa. Olet vapaa, oma itsesi, tunnet nimesi ja tiedät, miltä kevät tuoksuu tuodessaan kukat ja pitsittyvässä lumessa välkehtivän auringon.

Kolme, neljä.

Tunto on lähtenyt alaruumiista. Et enää osaa kutsua sitä paniikiksi, sillä se täyttää sinut kaikkialta, hengittää puolestasi, kirjoittaa itsensä sisääsi. Se on jo miltei nimesi. Puristat kätesi yhteen, suljet silmäsi, et pysty kohtaamaan sitä kaikin aistein.

Viisi, kuusi.

Vain sormesi liikkuvat. Katseesi kohoaa ylös, mutta ei etsiäkseen valoa tai armoa. Toivo on ensimmäinen asia, josta olet luopunut, kun jokin asettui sairauden lailla syvälle sydämeesi ja sykki kylmän huoneeseesi.

Seitsemän, kahdeksan.

Kipu lakkaa tuntumasta, kun sitä on liikaa. Olet kierre, pelkkä itseensä käpertynyt sotku. Et enää erota sormia saati jalkoja, kaikki on yhteydessä kaikkeen, kipua on liikaa, muistoja ei ollenkaan. Et tiedä, millaista elämäsi oli ilman sitä. Ei ole enää muuta.

Yhdeksän.

Et koskaan pääse kymmeneen, ellet lopeta. Ellet irtoa kokonaan, niin lujaa, ettei paluu voi enää tuntua yhtä pahalta kuin kaikki siihenastinen. Anna periksi. Lämpö ei koskaan tule.

torstai 6. joulukuuta 2018

Vettä sataa 6.12.

Metsäpolku muuttuu kodiksi, tytön jalkoja raapivat risut armahdukseksi. Ne tuntevat hänet paremmin, piirtävät kevyillä kosketuksillaan hänet jälleen todelliseksi. Heimojen välinen raja, hopeanhohtoinen joki, pysäyttää tytön juoksun. Oksennus maistuu suussa, mutta ei siksi, että tyttö on pitänyt kiirettä. Keho muistaa jokaisen nytkähdyksen, luonnottoman asennon. Hellyyteen verhotut kosketukset, kivun alaruumiissa. Tyttö painuu polvilleen, sulkee silmänsä ja pakottaa ruumiinsa kestämään.

Heimon tunnus polttelee selässä. Tyttö tietää olevansa osa jotakin sellaista, joka pakottaa hänet ulos itsestään. Hänellä on kymmeniä keinoja irrottautua tilanteesta, kun läheisyys käy painostavaksi, miehen haju sietämättömäksi kestää. Tytön viedessä kätensä joen viileään veteen hän tuntee ensimmäiset sadepisarat olallaan.

Taivas on kuunnellut tyttöä. Se lankeaa hänen niskaansa raskaana, riepottelevana ja puhdistavana. Sade pesee kosketukset pois, tekee tytön jälleen itsekseen. Veden valuessa hänen kehollaan hän vie kädet harteilleen ja hymyilee, sillä on selvinnyt. Luonto kulkee hänen kanssaan, sekoittaa kielletyt kyyneleet sateeseensa.

Elonmerkkejä 5.12.

Kirpeään pakkasilmaan sekoittuu palaneen muovin haju. Hautakynttilä on kaatunut, liekki polttaa reunoista mustuneen reiän sen kylkeen. Ainoa merkki elämästä on kuolleeseen, keinotekoiseen vankilaan suljettu tuli, joka ei kykene halkomaan tietään pimeään. Sen lämpö ja valo eivät tavoita ketään.

Syksy vei kukat mennessään, talvi toi mukanaan kullanhohtoiset liekit ja kaupallistetun rakkauden. Välitys hehkuu keskeltä muovia, hautausmaa sortuu maailman painon alle. Elämä jatkuu. Liekki palaa loppuun, reikä kyljessä on vain ammottava muistutus siitä, mihin tulen tahto kykenee vangittunakin.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Ikävystyttävä 4.12.

Muurahaispesä on hajonnut keskelle katua. Autojen seassa juoksee ihmisiä kasvoillaan ilmeet, jotka kielivät näennäisestä kiireestä. Massa kuhisee, levittyy kaikkialle lähes paniikinomaisesti. Puristan kahvikuppia tiukemmin, imen sen lämmön itseeni kiitollisena siitä, etten juokse ulkona muurahaisten kanssa.

Jokainen päivä on toistanto edellisestä. Vastaan ei tule hetkeä, joka ei värittyisi kiireellä tai murheella. Muurahainen jaksaa kantaa itsensä painoisen taakan, mutta se ei koskaan näe tukehtuvansa sen alle. Kahvini on vielä kuumaa, siemaisen sitä ja tunnen lämmön valuvan kurkustani alas. Maku on joka kerralla erilainen. Vaihteleva. Ihmismassa on menettänyt hajunsa ja makunsa kauan sitten, hukuttanut sen savun katkuun ja tehtaassa tuotettuun elämänhaluun.

Avaan laukkuni, hivelen sormillani esinettä, jolla päästää sinkoileva massa mielettömyydestä. Ihmisyydestään, merkityksettömyytensä painosta. Hohtava terä hivelee sormenpäitäni. Minulla ei ole koskaan ollut näin tylsää.

Nousen ylös, jätän kuuman kahvin pöydälle. Lämpö hiipuu kuitenkin pois. Ensimmäinen vastaantuleva käy, kuka tahansa käy. Terän paino tekee kädestäni aseen. Tartun vastaantulevaa harteista, vien hänet lähelle tunteakseni sydämen sykkeen, mekaanisen pulssin, turhan ja käytetyn. Teräs painuu vasten ihoa, läpäisee kudoksen, hapuilee luuta. 

En ehdi kuulla rusahdusta ennen kuin alan nauraa.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Silmäluomien takana 3.12.

Sivellin maalaa haalean värikerroksen valkealle pohjalle. Korallia, helmiäistä, hentoa vaaleanpunaa, niin aavistuksenomaisia sävyjä, että paljas silmä ei kykenisi yhdistämään niitä aluperäiseen sävyyn. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu hentoudessaan turvalliselta. Lämpimältä. 

Kuva on kaunis, mutta haurain mahdollinen. Mielen sivellin kykenee hahmottelemaan sen samanlaiseksi vain kerran. Sitä pitäisi käsitellä kuin lasia, varoen ja huolella. Sen luonne ei kuitenkaan salli tehdä niin. Kuvaa pitää ravistella. Hentoa taivasta täytyy tarkastella lähempää. Sitä ei ole tehty katsottavaksi, se elää ja läikehtii silmien sulkeutuessa. Maalikerrokset risteytyvät toisiinsa, muodostavat uusia kokonaisuuksia.

Kun kuvan kerran hajottaa, sitä ei saa samanlaisena takaisin. Niin ei ole tarkoituskaan. Vaikka hailakka taivas pirstaloituisi ja jokainen railo huutaisi olemassaoloaan niin lujaa, että se alkaisi särkeä, se ei tarkoita loppua. Kaikki jatkuu. 

Tulee päivä, kun railot voi maalata kullalla. Tulee päivä, kun värit kertovat jälleen itsestään.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lähde 2.12.

Nälkä on pyyhkinyt jumalan piirteet pois. Vesi juoksee sen askelluksessa askelten käydessä väsyneemmiksi, muodottomiksi. Virta pakenee kuin nestemäinen energia, se kiemurtelee jumalan askelista kuivaan, tukehtuneeseen maahan. Aurinko on imenyt elämän maasta, jättänyt sen halkeilemaan kuivana ja karheana. Lähde virtaa, mutta ei paranna, kylmä virtaus on vain kivulias muistutus.

Koska jumalan askellus on väsynyttä ja olemus yhtä kuihtunut kuin ympäröivä maailmakin, vesi pysyy pelkkänä merkityksettömänä lähteenä. Ihmiset jäävät kurottelemaan auringon polttamia käsiään. Huulet kuivuvat haavoille, pisarakaan ei tavoita niitä. Jumala on kääntänyt katseensa. Sen askelluksen tahti ei enää tavoita ihmisten korvia. Armo ei ulotu ihmisille asti, se jää puolitiehen, kuihtuu hohkaavaan kuumuuteen.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Uudelleen 1.12.

Käsi kurottaa teräskalterien välistä, etsii sokeana ensimmäistä pintaa, johon tarttua. Olisitko se sinä, häkkieläin kysyy jokaiselta, joka kulkee ohi valo takinliepeissään. Kädet hapuilevat kankaita, koskettavat valohippusia löytämättä pysyvyyttä. Kukaan ei pysähdy, käsi kurottaa yhä uudelleen.

Jos joku tarjoaa valoaan, häkkieläin ei katso sitä silmiin. Se sokaistuu loistosta, sallii itsensä kylpeä siinä. Jokainen ojennettu käsi on armahdus. Mahdollisuus saada osakseen jotakin sellaista, jota se ei ole koskaan oppinut tuntemaan. Lämpöä ihoa vasten.

Vaikka valo viipyisikin hetken, se ei koskaan jää. Se leikkii aikansa sokaisten ja pakenee sitten vieden lämmön mennessään. Häkkieläin painuu hetkeksi kaltereidensa eristämän maailman sisään, taipuu itseensä. Katsoo käsiään, jotka ovat jatkuvasta kurottamisesta hajalla. Iho repeilee ja luu pilkottaa sen kylmenneen peiton alta. 

Silti eläin ei koskaan opi. Uuden valon laskeutuessa se ojentaa jälleen kätensä, tavoittelee valoa omakseen.

Uudelleen. Uudelleen.

Jouluhaaste 2018

Toteutan tänäkin vuonna perinteekseni luoman jouluhaasteen - kirjoitan annettujen otsikoiden pohjalta lyhyitä tekstejä kahdenkymmenenneljän päivän ajan. Tänä vuonna olen ottanut otsikot eri kirjojen sivuilta napaten niistä satunnaisia sanoja tai sanapareja.

Päivä 1: Uudelleen
Päivä 2: Lähde
Päivä 3: Silmäluomien takana
Päivä 4: Ikävystyttävä
Päivä 5: Elonmerkkejä
Päivä 6: Vettä sataa
Päivä 7: Yhdeksän päivää
Päivä 8: Hiljaisuuden jälkeen
Päivä 9: Maisema
Päivä 10: Kuolleen tytön nimi
Päivä 11: Löydetty
Päivä 12: Portille asti
Päivä 13: Näkijä
Päivä 14: Joenvartta pitkin
Päivä 15: Syntynyt
Päivä 16: Kipinänvalkea
Päivä 17: Punaiset hiukset
Päivä 18: Verhon toisella puolen
Päivä 19: Sammaleinen
Päivä 20: Heidät haettiin vaunuilla
Päivä 21: Kesän yli
Päivä 22: Ääriviivat
Päivä 23: Kivihahmo
Päivä 24: Askel eteenpäin