Linnunsiipinen makaa maassa käpertyneenä itseensä. Hiukset sillä ovat kultakiharaiset kuin enkelillä. Veripaakut suortuvissa ja kylmettyneet haavaumat kasvoissa erottavat sen luojan luomista. Enkeliä siitä ei saa pakottamallakaan, sillä sen rujoa ja satutettua olemusta ei kumartaisi edes sielujen joukosta epätoivoisin.
Se heijaa itseään tehdäkseen kotinsa kylmään maahan. Lumi putoilee märkinä lastuina harteille, pyrkii olemaan peitto, jota linnunsiipinen ei kovalta kadulta tavoita. Siivet roikkuvat selässä kuin surkastuneet ulokkeet, joita ei enää käytetä, jotka evoluutio on työntänyt laidalta. Ne ovat taittuneet epäluonnolliseen kulmaan, haavoittuneet juuresta niin pahasti, ettei niillä enää lennettäisi.
Ihmisenkaltainen ei nosta katsettaan etsiäkseen armoa ohikulkijoiden katseista. Se pyrkii pysymään katseilta kaukana. Joku on löytänyt sen jo kerran, kohottanut kätensä, kiristänyt otettaan ja päästänyt irti vasta, kun siivet repsottivat selässä käyttökelvottomina ja hymy kasvoilla oli kuin paperista leikelty, päälle liimattu lisäys ennestään irvokkaaseen maalaukseen. Luottamuksen piirissä ei seiso enää ketään. Katu on kiveä, kivi ei kysy eikä pyydä anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti